kookkaan vartalonsa, kunnes hän vihreätä pronssipatsasta muistuttavana
näkyi kaikkien muiden ylitse. Hän loi minuun synkeän silmäyksen -- hän,
Tars Tarkas, jonka rinnalla olin otellut lukemattomissa taisteluissa ja
jota rakastin kuin veljeä.
Olisin voinut itkeä, jollen olisi ollut niin vimmaisen raivon vallassa,
että vähällä olin vetäistä miekkani ja käydä heti paikalla heidän
kaikkien kimppuun.
"Tuomarit", lausui Tars Tarkas. "Vain yksi päätös on mahdollinen.
Älköön John Carter enää olko Heliumin prinssi" -- hän pysähtyi -- "vaan
olkoon hän sensijaan jeddakien jeddak, Barsoomin sotavaltias!"
Kun kaikki yksineljättä tuomaria hypähtivät seisaalleen tempaisten
miekkansa ja ojentaen ne pystyyn, osoittaen siten yksimielisesti
hyväksyvänsä tämän tuomion, puhkesi kautta valtavan rakennuksen
sellainen äänten myrsky, että luulin katon kohoavan siioiltaan hurjasti
jyrisevistä huudoista.
Vasta nyt oivalsin, että he olivat päättäneet tällä juron leikillisellä
tavalla valmistaa minulle näin suuren kunnianosoituksen. Ja vilpittömät
onnittelut, joita minulle sateli ensin tuomareilta ja sitten
ylimyksiltä, osoittivat selvästi, ettei minulle annettu arvonimi ollut
suinkaan pilaa.
Pitkin leveätä Toivon kuoria marssi meitä kohti viisikymmentä Marsin
suurimpien hovien mahtavinta ylimystä kantaen loistavia vaunuja
olkapäillään. Ja kun kansa näki, kuka vaunuissa istui, niin avara
temppeli tärisi suosionosoituksista, joiden rinnalla äsken minulle
raikuneet huudot tuntuivat mitättömältä ynisemiseltä, sillä ylimysten
kantamana saapui Dejah Thoris, Heliumin rakastettu prinsessa.
He veivät hänet suoraan Oikeamielisyyden armoistuimelle, ja siellä
Tardos Mors auttoi hänet vaunuista, taluttaen hänet sitten viereeni.
"Jakakoon maailman kaunein nainen kunnian puolisonsa kanssa!" sanoi
hän.
Kaikkien nähden suljin vaimoni syliini ja painoin suudelman hänen
huulilleen.