Okarin turmeltuneen hallitsijan saastaiseen sydämeen. Ylimysten
katsellessa kalpeina ja naamat pitkinä Salensus Oll kieri, kasvot
vääntyneinä kammottavaan irvistykseen, vihkimäkorokkeensa portaiden
juureen.
Hetkisen vallitsi häähuoneessa kuolon hiljaisuus. Sitten kaikki
viisikymmentä ylimystä hyökkäsivät minua vastaan. Syntyi tuima
taistelu, mutta minä olin paremmalla puolella seisoessani heidän
yläpuolellaan korokkeella, ja taistelin kauniin rodun kauneimman naisen
puolesta.
Ja takaani kajahti hopealta helkkyvän armaan äänen laulamana Heliumin
sotalaulu, jota Heliumin kansan naiset laulavat, kun heidän miehensä
marssivat voittoon.
Jo se yksin olisi riittänyt minut innostamaan voittoon, vaikkapa
vastassani olisi ollut vieläkin peloittavampi ylivoima, ja uskon
varmasti, että olisin silloin selviytynyt keltaisista sotilaista,
vaikka Kadabran palatsin häähuone olisi ollut heitä täpö täynnä. Mutta
odottamattani keskeytyi taistelu, kun sain apua.
Taistelu oli raivoisan tulinen. Salensus Ollin ylimykset ryntäsivät
kerran toisensa jälkeen valtaistuimen edessä oleville portaille, mutta
aina he suistuivat takaisin, sillä heitä vastassa oli oikea käsi, joka
tuntui saaneen lisää taituruutta oltuaan tekemisissä Solan-mestarin
kanssa.
Kuului takaani liikettä ja sotalaulun sävelet vaikenivat, mutta juuri
silloin ahdisti pari okarilaista minua niin tuimasti, etten voinut
kääntyä katsomaan sinne päin. Aikoiko Dejah Thoris sijoittua viereeni
taistelemaan?
Sankarillisen taivaankappaleen sankaritytär! Olisi ollut hyvin hänen
olemuksensa mukaista, jos hän olisi tarttunut miekkaan ja asettunut
vierelleni, sillä vaikkakaan Marsin naisille ei opeteta sotaisia
temppuja, niin heidän henkensä on kuitenkin sotainen, ja lukemattomia
kertoja tiedän heidän olleen mukana verileikissä.
Mutta häntä ei kuulunut, ja iloissani siitä olinkin, sillä minun olisi
ollut varottava kahta vertaa huolekkaammin suojatakseni häntäkin,
ennenkuin olisin saanut hänet pakotetuksi takaisin turvalliseen
paikkaan. Hän varmaankin mietti jotakin ovelaa juonta, arvelin, ja
ottelin edelleen siinä varmassa uskossa, että jumalainen prinsessani
oli selkäni takana.
Olin taistellut Okarin ylimyksiä vastaan ainakin puoli tuntia, eikä
ainoakaan heistä ollut saanut jalansijaa korokkeella, jolla minä olin.
Sitten kaikki hengissä olevat vastustajani järjestäytyivät äkkiä
viimeistä, hurjaa, epätoivoista hyökkäystä varten. Mutta kun he juuri
valmistautuivat karkaamaan kimppuuni, lennähti huoneen toisessa päässä
oleva ovi auki ja siitä syöksähti sisään kiihtyneen ja hurjistuneen
näköinen lähetti.
"Jeddakien jeddak!" hän huohotti. "Missä on jeddakien jeddak? Kaupunki
on kukistunut, jäämuurin takaiset laumat ovat sen vallanneet. Ja juuri
äsken sortui myöskin itse palatsin portti, ja etelän sotilaita tulvii
palatsin pyhälle alueelle.
"-- Missä on Salensus Oll? Vain hän saattaa uudelleen rohkaista
horjuvia sotilaitamme. Vain hän voi nyt pelastaa Okarin tuholta. Missä
on Salensus Oll?"
Ylimykset vetäytyivät kauemmaksi hallitsijansa ruumiin ympäriltä, ja
yksi heistä osoitti hänen vääristyneitä kasvojaan.
Lähetti hoippui kauhistuneena taaksepäin ikäänkuin hän olisi saanut
iskun vasten kasvojaan.
"Paetkaa sitten, Okarin ylimykset!" hän kiljaisi. "Mikään ei voi teitä
pelastaa. Kuulkaa! He tulevat!"
Käytävästä kuului kumeita kiukkuisia huutoja, metallivarustusten
kalahtelua ja miekkojen kalsketta.
Vilkaisemattakaan enää minuun, joka olin ollut tämän murheellisen
kohtauksen näkijänä, ylimykset pyörsivät ympäri ja pakenivat huoneesta
toisesta ovesta. Melkein samalla hetkellä ilmestyi joukko keltaisia
sotilaita sille ovelle, josta lähetti oli tullut. He peräytyivät
huonetta kohti jäykästi puolustautuen. Heitä ahdisti kourallinen
punaisia sotilaita, jotka hitaasti, mutta varmasti pakottivat heitä
takaisin päin.
Korkealta paikaltani näin ottelevien ylitse vanhan ystäväni Kantos
Kanin kasvot. Hän johti tätä pientä joukkuetta, joka oli tunkeutunut
Salensus Ollin palatsin sydämeen.
Heti oivalsin, että hyökkäämällä okarilaisten kimppuun selästä päin
saattaisin heidät perin pohjin epäjärjestykseen, joten heidän
vastarintansa olisi pian lopussa. Tämän ajatuksen vallassa hyppäsin
alas korokkeelta, selittäen Dejah Thorisille aikomukseni parilla olan
yli lausutulla sanalla kääntymättä häntä katsomaan.
Kun olin yhä hänen ja vihollisten välissä Kantos Kanin sotilaineen
tunkeutuessa huoneeseen, ei Dejah Thorisia voinut mikään vaara uhata,
vaikka hän jäikin yksin valtaistuimen luokse.
Tahdoin näyttää heliumilaisille itseni ja ilmoittaa heille, että heidän
rakastettu prinsessansa oli myöskin täällä, sillä olin varma, että se
tieto kannustaisi heitä vieläkin uljaampiin sankaritekoihin kuin mitä
he olivat jo suorittaneet, vaikka heidän oli totisesti täytynyt tehdä
suuria urotöitä raivatessaan tiensä pohjolan tyrannin melkein
valloittamattomaan palatsiin.
Juostessani lattian poikki hyökätäkseni kadabralaisten niskaan, avautui
vasemmalla puolellani pieni ovi, ja hämmästyksekseni näin thernien isän
Matai Shangin ja hänen tyttärensä Phaidorin pilkistävän siitä sisään.
He vilkaisivat nopeasti huoneeseen. Hetkisen he tuijottivat kauhuissaan
Salensus Ollin elottomaan ruumiiseen, veren punaamaan lattiaan,
valtaistuimen edustalle kasoittain kaatuneihin ylimyksiin, minuun ja
ovella taisteleviin sotilaihin.
He eivät aikoneetkaan astua sisään, silmäilivät vain ovella seisoen
joka puolelle huonetta. Kun he sitten olivat tarkastaneet koko lattian,
levisi Matai Shangin kasvoille hurja, raivoisa ilme ja Phaidorin
huulilla väreili kylmä, ovela hymy.
Sitten he katosivat, mutta sitä ennen päästi nainen raikuvan
pilkkanaurun minulle vasten kasvoja.
En silloin ymmärtänyt, mistä Matai Shangin raivo johtui ja mitä
Phaidorin riemu merkitsi, mutta siitä olin varma, että ne kumpikin
olivat minulle pahoja enteitä.
Hetkistä myöhemmin olin keltaisten sotilaiden kimpussa, ja kun Heliumin
punaiset miehet näkivät minut vastustajiensa olkapäiden ylitse, kajahti
käytävässä voimakas huuto, johon taistelun melu vähäksi aikaa hukkui.
"Heliumin prinssin puolesta!" he huusivat. "Heliumin prinssin
puolesta!" Ja kuin nälkäiset leijonat saaliinsa kimppuun he hyökkäsivät
pohjolan sotilaiden horjuvia rivejä vastaan.
Kahden tulen väliin joutuneet keltaiset sotilaat taistelivat
epätoivoisen rohkeasti, kuten äärimmäisen toivottomaan asemaan
joutuneet useinkin tekevät ja kuten minäkin olisin tehnyt, jos olisin
ollut heidän sijassaan, koettaen viedä mukanani tuonelaan vihollisia
niin paljon kuin suinkin voin.
Ottelu oli loistava, mutta tulos näytti etukäteen varmalta. Mutta äkkiä
ilmestyi käytävän alapäästä punaisten miesten taakse suuri joukko
keltaisia sotilaita tovereittensa avuksi.
Nyt olivat osat vaihtuneet, ja heliumilaiset vuorostaan joutuneet
ahtaalle kahtaalta uhkaavien vihollisten väliseen puristukseen. Heidän
oli kaikkien pakko kääntyä puolustautumaan rusentavan ylivoimaisia
tulokkaita vastaan, joten valtaistuinhuoneessa olevat ökarilaisten
tähteet jäivät minun osalleni.
Ja he pitivätkin minut lämpimänä. Jouduin niin tiukalle, että tuskin
enää toivoin heistä selviytyväni. He pakottivat minut hitaasti
peräytymään huoneeseen, ja kun kaikki olivat tulleet ovesta sisälle,
niin eräs heistä sulki sen laskien salvan eteen, joten se varmasti
katkaisi tien Kantos Kanin johtamilta punaisilta miehiltä.
Se oli taitava temppu, sillä siten jouduin minä yksin ottelemaan
toistakymmentä vihollista vastaan huoneessa, johon kukaan ei päässyt
minua auttamaan, eikä käytävässä oleville punaisille miehille jäänyt
pakenemistietä, jos heidän uudet vastustajansa panisivat heidät liian
lujille.
Mutta minun vastassani on ollut ylivoimaisempiakin vihollisia kuin
tällä kertaa, ja Kantos Kanin tiesin ase kädessä raivanneen itselleen
tien vaarallisemmistakin satimista kuin missä hän nyt oli. En niin
ollen ollut vähääkään epätoivoinen ryhtyessäni silloin leikkiin.
Ajatukseni pyörivät yhäti Dejah Thorisin ympärillä, ja odotin kaivaten
ottelun päättymistä ja hetkeä, jolloin saisin sulkea hänet syliini ja
taaskin kuulla rakkautta uhkuvia sanoja, joita olin saanut niin monta
vuotta kaivata.
Niin kauan kun taistelua huoneessa jatkui, ei minulla ollut kertaakaan
tilaisuutta edes vaivihkaa vilkaista taakseni kaatuneen hallitsijan
valtaistuimelle, jonka vierellä Dejah Thoris oli. Ihmettelin, minkä
vuoksi hän ei enää kiihoittanut minua laulamalla Heliumin sotalaulua.
Mutta enhän tarvinnutkaan muuta kuin tietää, että taistelin hänen
puolestaan, pannakseni parhaani.
Verisen ottelun yksityiskohtainen kuvaileminen kävisi pitkäveteiseksi.
Siirryimme ovelta huoneen poikki koko ajan taistellen valtaistuimen
juurelle, ennenkuin viimeinen vastustajani vaipui lattialle säiläni
lävistettyä hänen sydämensä.
Riemusta huudahtaen käännyin sitten ympäri painaakseni prinsessani
avoimeen syliini, odottaen kaipaamaani suudelmaa kolminkertaiseksi
palkkioksi niistä verisistä otteluista, jotka olin saanut kestää
rientäessäni hänen tähtensä etelänavalta pohjoisnavalle.
Iloinen huudahdus kuoli huulilleni, käsivarteni retkahtivat
hervottomina sivuilleni, ja kuten surmaniskun saanut hoipuin
valtaistuimelle vieviä portaita ylöspäin.
Dejah Thoris oli kadonnut.
VIIDESTOISTA LUKU
Palkinto
Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut
valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka
olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen
takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin
odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen
näkijäksi.
Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo
ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan
tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha
valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.
Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen,
ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen
puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli
niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli
väikkynyt Phaidorin piirteillä.
He olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien
thernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus
Ollin suunnittelemat petolliset aikomukset -- sillä ylipappi pyrki
saamaan Dejah Thorisin itselleen -- oivalsi, että Thurid oli napannut
saaliin aivan hänen nenänsä edestä.
Phaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi
tämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen
vihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.
Ensimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia
verhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella
repäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä
kapea ovi.
Minusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja
jos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun
näin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä
ovelta käytävän lattialla.
Sieppasin helyn ja tarkastin sitä; siinä oli Heliumin prinsessan
merkki. Painoin sen huulilleni ja lähdin kiitämään hurjasti kuin
mielipuoli pitkin kiemurtelevaa käytävää, joka laskeutui loivasti
palatsin alempia holveja kohti.
Lyhyen matkan juostuani jouduin siihen huoneeseen, jossa Solan oli
aikaisemmin hallinnut. Hänen ruumiinsa virui vielä samassa paikassa
kuin sieltä lähtiessäni, eikä näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä,
että siellä olisi joku toinen käynyt senjälkeen. Mutta tiesin kahden
henkilön, Thuridin, mustan datorin, ja Dejah Thorisin, menneen tätä
kautta.
Hetkiseksi pysähdyin epävarmana aprikoimaan, mikä huoneeseen
avautuvista lukuisista ovista veisi minut oikealle tielle. Koetin
muistella niitä ohjeita, jotka Thurid oli kuulteni toistanut Solanille,
ja hitaasti kuin sakeasta sumusta ensisyntyisen sanat vihdoin kohosivat
muistiini.
"Menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää
syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja
kolmen käytävän risteykseen; siinä taaskin oikealle painautuen
vasempaan seinään välttääkseni kuilun. Tämän käytävän päässä joudun
kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä
pitäen on vain yksi käytävä ilman haaraantumia."
Ja muistin myöskin, mitä ovea hän oli puhuessaan osoittanut.
Pian olin rientämässä tuntematonta tietä enkä ollut vähääkään
varovainen, vaikka tiesinkin, että siellä saattoi olla suuria vaaroja
väijymässä.
Paikoitellen oli käytävä sysipimeä, mutta enimmäkseen se oli
kohtalaisen hyvin valaistu. Pimeintä oli sillä kohdalla, missä minun
oli liikuttava aivan kiinni vasemmanpuolisessa seinässä välttääkseni
kuilun, ja olin jo vähällä suistua jyrkänteen reunalta syvyyteen,
ennenkuin älysin saapuneeni vaarallisen paikan läheisyyteen.
Oli jätetty vain kaita, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen
reuna; sitä myöten salaisuuden tunteva henkilö pääsi kammottavan
syvänteen ohitse, johon outo varmasti olisi suistunut heti ensi
askelella. Mutta vihdoin olin ehein nahoin sen toisella puolella, ja
senjälkeen oli käytävässä loppuun asti siksi valoisaa, että lattia
näkyi selvästi. Juostuani vielä jonkun matkaa pääsin tunnelin päähän ja
astuin päivänvaloon lumi- ja jääkentälle.
Kun olin puettu lasikattoisessa Kadabrassa vallitsevan lämmön
mukaisesti, ei äkillinen siirtyminen napaseudun pakkaseen suinkaan
tuntunut miellyttävältä. Mutta pahinta oli se, etten varmastikaan voisi
kestää purevaa kylmyyttä, sillä olin melkein alaston, vaan paleltuisin,
ennenkuin saavuttaisin Thuridin ja Dejah Thorisin.
Tuntui katkeralta, että luonto, jonka tähän asti oli lannistanut
älykkään kansan taito ja kekseliäisyys, nyt katkaisi tällä tavoin
tieni, ja hoippuessani takaisin lämpöiseen tunneliin olinkin niin
lähellä toivottomuutta kuin milloinkaan olen ollut.
En tietystikään ollut luopunut takaa-ajon jatkamisaikeista, sillä
tarpeen tullen olisin ollut valmis menemään eteenpäin, vaikkakin olisin
sortunut ennen päämääräni saavuttamista. Mutta jos oli olemassa joku
varmempi keino, niin kannatti hyvin viipyä joku aika sen selville
saamiseksi. Silloin saapuisin taaskin Dejah Thorisin luokse sellaisessa
kunnossa, että voisin taistella hänen puolestaan.
Heti käytävään palattuani kompastuin turkisvaipan liepeeseen, joka
tuntui olevan kiinni lattiassa aivan seinävieressä. Hämärässä en
erottanut, kuinka se oli kiinnitetty, mutta käsin tunnustelemalla sain
selville, että se oli puserrettu suljetun oven ja kynnyksen väliin.
Työnsin oven auki. Olin pienen huoneen kynnyksellä. Huoneen seinissä
oli rivittäin koukkuja, joista riippui keltaisten ihmisten täydellisiä
ulkoilma-tamineita.
Kun huone sijaitsi palatsista tuovan tunnelin suulla, niin oli
ilmeistä, että se oli vaatetushuone, jossa Kadabran ylimykset
pukeutuivat poistuessaan kaupungista ja palattuaan riisuivat yltänsä,
ja että Thurid, joka oli tietänyt sen olemassaolon, oli pysähtynyt
siellä ottaakseen itselleen ja Dejah Thorisille sopivat puvut,
ennenkuin uskaltautui arktisen ulkomaailman purevaan pakkaseen.
Kiireessään hän oli pudottanut useita vaatekappaleita lattialle, ja
juoruava lieve, joka oli jäänyt osittain käytävään, oli opastanut minut
tähän paikkaan, josta hän kaikkein viimeksi olisi suonut minun tietävän
mitään.
Muutamissa sekunneissa oli ylläni asianmukainen orlukinnahkainen puku
ja jalassani raskaat, turkisvuoriset saappaat, jotka ovat välttämätön
osa tamineissa, jos mieli menestyksellisesti uhmata hyisen pohjolan
nietoksia ja viiltävän kylmää viimaa.
Astuin uudelleen ulkoilmaan ja löysin Thuridin ja Dejah Thorisin
tuoreet jäljet äsken sataneessa lumessa. Nyt vihdoinkin oli tehtäväni
helppo, sillä vaikka tie olikin äärimmäisen vaivaloinen, niin enää
eivät minua vaivanneet epäilyt siitä, mihin suuntaan minun oli mentävä,
eikä vastuksinani ollut pimeys tai väijyvät vaarat.
Tie kulki lumenpeittämässä rotkossa matalalle kumpujonolle. Sen
toisella puolella polku sukelsi toiseen rotkoon kohoten taaskin puolen
kilometrin päässä solaan, joka vei kallioisen kukkulan reunaa myöten.
Askelten jäljistä nain, että Dejah Thoris oli koko ajan ponnistellut
vastaan ja että mustaihoisen oli ollut pakko raahata häntä mukanaan.
Paikoitellen näkyivät vain miehen jäljet, jotka olivat lähellä toisiaan
ja painuneet syvälle paksuun lumeen, ja siitä arvasin, että silloin
hänen oli pitänyt kantaa Dejah Thorisia. Mielikuvitukseni silmillä
saatoin hyvin nähdä, kuinka tämä reutoili rajusti vastaan joka
askelella.
Päästyäni kukkulasta ulkonevan korkean kielekkeen ympäri avautui eteeni
näky, joka pani vereni kiertämään nopeammin ja sydämeni lyömään
kiihkeämmin. Tämän ja seuraavan kukkulan välisessä pienessä rotkelmassa
seisoi neljä ihmistä luolan suulla ja heidän vierellään oli
huikaisevalla hangella lentokone, joka ilmeisesti oli juuri vedetty
esiin piilopaikastaan.
Nämä neljä henkilöä olivat Dejah Thoris, Phaidor, Thurid ja Matai
Shang. Molemmat miehet riitelivät keskenään -- thernien isä uhkaili,
kun taas mustaihoinen sinkautteli hänelle pilkallisia huomautuksia
jatkaen samalla omia puuhiaan.
Hiivin varovasti heitä kohti päästäkseni huomaamatta mahdollisimman
lähelle. Lopulta miesten välillä näytti syntyneen jonkunlainen sovinto,
sillä he ryhtyivät Phaidorin avulla yhdessä kiskomaan vastustelevaa
Dejah Thorisia aluksen kannelle.
Sidottuaan hänet kannelle laskeutuivat miehet jälleen maahan
lopettamaan lähtövalmistuksiaan. Phaidor meni lentokoneen kannella
olevaan pieneen hyttiin.
Kun olin jo noin neljänsadan metrin päässä heistä, näki Matai Shang
minut. Hän tarttui Thuridin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri minuun
päin ja osoitti minua. Olin nyt selvästi näkyvissä, sillä heti kun
älysin tulleeni ilmi, luovuin kaikista piilottelemisyrityksistä ja
lähdin hurjasti juoksemaan alusta kohti.
Miehet alkoivat kahta innokkaammin hääriä saadakseen kuntoon potkurin,
joka oli heillä parhaillaan käsillä. Se oli ilmeisesti otettu irti
jonkun korjauksen vuoksi, ja he sovittivat sitä paikoilleen.
He olivat saaneet työnsä valmiiksi, ennenkuin olin edes puolitiessä
lentokoneelle, ja sitten he syöksähtivät nopeasti kannelle vieville
portaille.
Thurid saapui portaille ensimmäisenä, kiipesi kannelle vikkelästi kuin
apina ja painoi kannatussäiliöiden nappulaa. Alus kohosi ilmaan, mutta
ei niin nopeasti kuin hyvässä kunnossa oleva lentokone.
Heidän noustessaan pois ulottuviltani olin vielä noin sadan metrin
päässä.
Takanani, Kadabran kaupungin kupeella, oli suuri laivasto upeita
lentokoneita -- Heliumin ja Ptarthin laivat, jotka aikaisemmin samana
päivänä olin pelastanut tuholta. Mutta ennenkuin olisin niiden luona,
olisi Thurid ehtinyt paeta turvaan.
Juostessani näin Matai Shangin ponnistelevan ylöspäin rajusti heiluvia
portaita myöten Thuridin katsellessa häntä pahanilkisen näköisenä
laidan yli kumartuneena. Aluksen perästä laahautui köysi, ja se herätti
minussa uudelleen toivon. Jos saisin tartutuksi siihen ennenkuin se
olisi liian korkealla, niin kenties vielä voisin sitä myöten päästä
kannelle.
Oli ilmeistä, että aluksessa oli joku paha vamma, sillä se kohosi vain
perin hitaasti ja pysyi huolimatta siitä, että Thurid kahteen otteeseen
puuhaili konevivun ääressä, liikkumattomana paikallaan, ajautuen vain
verkkaisesti pohjoisesta' puhaltavan hiljaisen tuulen mukana.
Matai Shang oli nyt melkein laivan reunalla. Pitkä, petolinnun kynsiä
muistuttava käsi ojentui tavoittamaan metallista ääritankoa.
Thurid kumartui alemmas vehkeilijätoveriaan kohti.
Äkkiä välähti mustaihoisen kohotetussa kädessä tikari. Se iski alaspäin
thernien isän kalpeata naamaa kohti. Päästäen kimeän kauhunkiljahduksen
pyhä hekkador tarttui raivoisasti häntä uhkaavaan käteen.
Olin saavuttamaisillani laahautuvan köyden. Alus kohosi edelleenkin
hitaasti samalla ajautuen poispäin minusta. Sitten kompastuin
jäätikölle ja iskin kaatuessani pitkälleni pääni kiveen vain käsivarren
etäisyydellä nuorasta, jonka pää juuri silloin nousi ilmaan.
Menin tärähdyksestä tajuttomaksi.
Olin virunut tiedottomana jäätiköllä korkeintaan muutamia sekunteja
mustan ilkimyksen kynsissä olevan rakkaimpani kulkeutuessa yhä
kauemmaksi ulottuviltani, sillä kun aukaisin silmäni, jatkui Thuridin
ja Matai Shangin välinen kamppailu ja alus leijaili vain noin sadan
metrin päässä etelässä -- mutta laahaavan köyden pää oli nyt lähes
kymmenen metrin korkeudella ilmassa.
Surkean onneton sattuma, joka oli kaatanut minut, juuri kun olin
saavuttamaisillani tavoittamani köyden, pani sisuni vimmaisesti
kuohumaan, ja hurjasti kuin mielipuoli lähdin hangella kiitämään alusta
kohti. Päästyäni nuoran vaappuvan pään kohdalle pinnistin lihakseni
äärimmilleen.
Ponnistauduin voimakkaaseen, kissamaiseen hyppyyn saavuttaakseni
häilyvän köyden -- ainoan tien, jota myöten vielä voin päästä luotani
poistuvan rakkaimpani luo.
Sormeni puristuivat köyden ympärille jalan verran sen pään yläpuolella.
Mutta vaikka koetin kuinka tiukata otettani, tunsin nuoran sittenkin
luistavan kädestäni. Koetin nostaa vapaata kättäni tarttuakseni sillä
kiinni edellisen yläpuolelta, mutta asentoni muuttuessa käteni liukui
entistä nopeammin köyden päätä kohti.
Tunsin, kuinka köysi lipui hitaasti, kiusoittavasti käsistäni. Hetkisen
kuluttua olisivat kaikki ponnistukseni rauenneet tyhjiin -- mutta
sitten sattuivat sormeni köyden päässä olevaan solmuun ja liukuminen
pysähtyi.
Kiitosrukous huulillani aloin kiivetä ylöspäin aluksen kantta kohti. En
voinut nähdä Thuridia ja Matai Shangia, mutta kuulin tappelun ääniä ja
siitä tiesin, että he yhä ottelivat -- thern henkensä edestä ja
mustaihoinen saadakseen laivan paremmin kohoamaan vapautettuaan sen
edes yhden ihmisen painosta.
Jos Matai Shang sortuisi, ennenkuin minä pääsisin kannelle, niin
minulla olisi totisesti heikot toiveet sinne pääsemisestä, sillä eihän
mustan datorin tarvinnut muuta kuin leikata nuora ylhäältä poikki
toimittaakseen minut iäksi pois tieltään. Alus näet oli ajautunut
kuilun kohdalle, joten suistuisin ammottavaan syvyyteen ja
murskautuisin muodottomaksi kasaksi, jos Thurid juuri nyt katkaisisi
nuoran.
Vihdoin tarttui käteni laivan ääritankoon, mutta samalla hetkellä
kajahti allani kamala parkaisu. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni
ja alaspäin vilkaistessani näin kauhukseni kiljuvan ja kieppuvan
olennon syöksyvän allani olevaan hirvittävään kuiluun.
Se oli Matai Shang, pyhä hekkador, thernien isä, joka oli joutunut
viimeiselle tilinteolle.
Sitten vedin pääni kannen reunalle. Tikari kädessä Thurid karkasi minua
kohti. Hän oli kajuutan etupään kohdalla, kun taas minä kiipesin
kannelle läheltä perää. Mutta välimatkaa oli vain muutamia askelia.
Minun oli mahdotonta nousta kannelle, ennenkuin raivoisa mustaihoinen
olisi kimpussani.