paukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin
kahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle
metalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin
katkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin
kahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen
nilkastaan.
Ovesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat
murtautumaisillaan kimppuumme.
Vankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten
raivoisista ponnistuksista.
Ovelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten
hakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan
Tardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä
kiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.
Meidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet
poikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku
sisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me
saisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.
Seiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä
etumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta
metallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.
Vihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi
kovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä,
ja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.
"Ylähuoneisiin!" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies.
"Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan.
Älkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuolla
palvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä."
Mutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt
yhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä
sankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.
"Katkaiskaa hänen kahleensa!" huusin kahdelle punaiselle. "Sillä aikaa
me muut pidätämme vihollisia."
Meitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja
voinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä
taistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.
Keltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen
heliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia
virui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen
parikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan
sotahuutonsa.
Verisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä
vastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas
sivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli
käsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta
kohosivat mainehikkaat sanat: "Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!"
Lukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista
urhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin
sankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.
Pian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja
kolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden
uudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta
paristakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.
Näimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä,
jota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten
kalinaa ja miesten huutoja.
Hetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä
taistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme
niin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi
torjuttava vihollisia kahdelta puolen.
"Ylähuoneisiin!" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä
kiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Siinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka
syöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui
meistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara
isku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet
kiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset
olisivat turvassa ylhäällä.
Portaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies
kerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko
joukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin
hitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.
Vartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin
huipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun
säilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen
siten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan
lasiseinäiseen vahtitorniin.
Siellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja
levähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.
Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka
suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko
valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin
pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan
Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.
Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua
melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien
ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.
Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin
uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta
epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella
taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos
Morsia luokseni.
Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä
sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti
napaseudun ilmassa.
Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies
nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan
riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen
koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.
Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin
sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut
vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan
hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten
riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.
Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla
he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin
harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!
Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää
voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet
kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.
Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa,
Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan
heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta,
mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa
valtavan kookkaalla thoatilla -- ei punaisen kansan pienellä thoatilla,
vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla
serkulla.
Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen
joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän
kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla
oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja
riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja
valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla
ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.
Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut
vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola -- uskollinen
Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne
apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.
Parhaaseen aikaan?
Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian
myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja
kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja
okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä
näkemässä.
Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet
palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita
sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.
Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin
tulokkaihin -- suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti
kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä
liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia
asukkaita.
Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua
herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta.
He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat
jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin
heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan -- Tharkin
jeddakin Tars Tarkasin.
Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan
ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka
olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa
tornissa.
Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä,
sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa
heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi
aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja
sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman
pikarista.
Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors
Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi
kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi
kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle.
Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.
"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän
heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin
jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen
levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta
päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.
"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää
laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se
veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki
aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena
kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."
Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt.
Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli
kummallisia koneita.
Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni,
mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin
seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli
upotettu pieni magneetti.
Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa
tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena
tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja
rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien
henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua
puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi
mielessäni.
Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva
vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia,
sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin
sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa.
Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos
sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua
imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen
usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt
loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.
Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.
Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan
punaisen miehen väistyä syrjään.
"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt
keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä
olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli
miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut
härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.
"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraa
Salensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.
Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita
myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle
alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli
hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.
Ensimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani,
sillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan
ei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten
alaspäin maanalaista käytävää kohti.
Sinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin
risteykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle
vievää käytävää.
Jätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen.
Vanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi
pystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.
Hädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka
liikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen
minua.
Minulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu,
että yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin
ripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.
Hän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä
tähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.
En eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen
nopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli
samalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään,
kuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut
tuonelaan.
On kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin
hänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi
niistä selviytyä.
Sinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia
tietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä
kykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin
Solan.
Jonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni,
joiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian
näkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon
voivan sillä tavoin miekkailla.
Se, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä
kellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta
aina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta -- ainakin
barsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että
kansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.
Minä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua
siitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin
ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa
sentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään
takaisinpäin.
Tiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni
lähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja
senvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti
kaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.
Olin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen
miekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se
tekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa
väärän ja huonon asian puolesta.
Minulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein
hyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma,
että hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat
iskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani
päämäärää kohti -- iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.
Rintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman
uhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se.
Sillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi.
Ja niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni
kärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois
paikaltaan.
Solan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan.
Sensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun --
viimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua,
oli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ratkaisu
Mutta Solanin viimeinen äänekäs huudahdus ei ollut tehoton, sillä
hetkisen kuluttua syöksähti huoneeseen kymmenkunta vartiosotilasta.
Tällä välin olin kuitenkin jo ennättänyt vääntää ja rikkoa ison vivun
niin, ettei sillä voitu uudelleen ohjata voimakasta virtaa valtavaan
tuhoisaan magneettitorniin.
Kun vartiosotilaat äkkiä saapuivat huoneeseen, oli minun pakko koettaa
piiloutua ensimmäiseen tielleni osuvaan käytävään. Se ei harmikseni
sattunut olemaan sama, jonka jo ennestään tunsin, vaan eräs toinen,
edellisestä vasemmalle.
Viholliseni olivat varmaankin joko kuulleet tai arvanneet, minne päin
olin lähtenyt, sillä ehdittyäni vain vähän matkaa kuului takaapäin
perästäni tulevia ääniä. En ollenkaan halunnut pysähtyä taistelemaan
näiden miesten kanssa, sillä tällä hetkellä saisin Kadabran kaupungissa
otella yllin kyllin, ja toisaalla saattaisi taistelustani olla
itselleni ja asialleni paljoa enemmän hyötyä kuin tarpeettomasta
surmaamisesta syvällä palatsin alla.
Mutta takaa-ajajat olivat kintereilläni, ja kun en ensinkään tuntenut
tietä, niin minulle pian selvisi, että he saavuttaisivat minut, jollen
onnistuisi pujahtamaan johonkin piiloon, kunnes he olisivat menneet
ohitseni. Senjälkeen voisin sitten joko palata samaa tietä takaisin
torniin tai pääsisin mahdollisesti jollakin tavoin kaupungille.
Vipukammiosta alkaen käytävä oli kohonnut tuntuvasti, mutta se jatkui
tasaisena ja valoisana mutkittelematta silmänkantamiin. Heti kun
takaa-ajajani saapuisivat tälle suoralle kohdalle, näkisivät he minut
selvästi ja minun olisi mahdotonta huomaamatta livahtaa käytävästä.
Jonkun matkan päässä oli käytävän kahden puolen useita ovia, ja kun ne
olivat minusta kaikki samanlaisia, pujahdin sisään ensimmäisestä. Ovi
avautui pieneen loistavasti kalustettuun kamariin, joka ilmeisesti oli
jonkun viraston odotushuone tai palatsin vastaanottohuone.
Vastaisella seinällä oli raskaiden verhojen peittämä ovi, jonka takaa
kuului puheen sorinaa. Menin heti lattian poikki, raotin verhoja ja
tähystin avarampaan huoneeseen.
Siellä oli viitisenkymmentä upeasti puettua hoviylimystä käsittävä
seurue, seisoen valtaistuimen edessä, jolla istui Salensus Oll.
Jeddakien jeddak puhui parhaillaan.
"Määrähetki on käsissä", hän selitti juuri saapuessani, "ja vaikkakin
Okarin viholliset ovat kaupungin porttien sisällä, niin mikään ei saa
estää Salensus Ollin tahtoa täyttymästä. Suurista juhlamenoista on
meidän pakko luopua, ettei ainoankaan miehen tarvitsisi poistua
paikaltaan suojavarustuksilta, lukuun ottamatta niitä viittäkymmentä,
joiden on vanhan tavan mukaan oltava todistamassa, kun Okarille
nimitetään uusi kuningatar.
"-- Koko toimitus suoritetaan lyhyessä tuokiossa, ja sitten palaamme
taisteluun, nykyisen Heliumin prinsessan jäädessä kuningattaren torniin
katselemaan entisten maanmiestensä tuhoa ja puolisonsa mahtia."
Sitten hän kääntyi erään hovimiehen puoleen ja lausui tälle hiljaa
jonkun määräyksen.
Tämä riensi huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle, aukaisi
sen selko selälleen ja huudahti: "Tietä Dejah Thorisille, Okarin
tulevalle kuningattarelle!"
Samassa ilmestyi kaksi vartiosotilasta raahaten vastustelevaa morsianta
alttarille. Dejah Thorisin kädet olivat yhä selän taakse sidottuina
ilmeisesti itsemurhan estämiseksi.
Hänen pörröttynyt tukkansa ja läähättävä rintansa todistivat, että hän
oli kahlehdittunakin ponnistellut keltaisten aikomaa toimitusta
vastaan.
Nähdessään hänet Salensus Oll nousi seisomaan vetäisten miekkansa
paljaaksi. Samoin kaikki viisikymmentä ylimystä nostivat miekkansa
muodostaen kunniakaaren, jonka alitse ihanaa olento-parkaa raahattiin
tuomiolle.
Julma hymy väreili huulillani ajatellessani, kuinka kolkko herääminen
odotti Okarin hallitsijaa, ja hivelin verisen miekkani kahvaa syyhyisin
sormin.
Katsellessani valtaistuinta kohti hitaasti etenevää kulkuetta, jossa
oli vain kourallinen Dejah Thorisin ja molempien vartiosotilaiden
jäljestä astelevia pappeja, näin ohimennen vilahdukselta mustan naaman
tirkistävän morsiantaan odottavan Salensus Ollin valtaistuimen takaa,
seinää peittävän verhon raosta.
Parhaillaan vartiosotilaat kiskoivat Heliumin prinsessaa Okarin
tyrannin vierelle vieviä porrasaskelmia ylöspäin, ja katseeni ja
ajatukseni olivat kiintyneet yksinomaan siihen. Yksi papeista aukaisi
kirjan, kohotti kätensä ja alkoi laulavasti lukea juhlallisen
toimituksen sanoja. Salensus Oll ojensi kätensä tarttuakseen morsiamen
käteen.
Olin aikonut odottaa, kunnes tarjoutuisi sellainen tilaisuus, että
minulla olisi jonkun verran menestyksen toiveita, sillä vaikkakin koko
toimitus saataisiin suoritetuksi loppuun, niin avioliitto olisi
sittenkin mitätön, koska minä olin elossa. Tärkeintä oli minusta Dejah
Thorisin pelastaminen -- tahdoin viedä hänet pois Salensus Ollin
palatsista, jos se suinkin kävisi päinsä. Toisarvoinen seikka oli,
tapahtuisiko se ennen tätä valevihkimistä vaiko sen jälkeen.
Mutta kun näin Salensus Ollin ojentavan kurjan kätensä rakkaan
prinsessani kättä kohti, en jaksanut enää hillitä itseäni, ja ennenkuin
Okarin ylimykset aavistivat mitään, olin ennättänyt heidän harvojen
riviensä välitse korokkeelle Dejah Thorisin ja Salensus Ollin vierelle.
Miekkani lappeella iskin syrjään jeddakin häpäisevän käden. Sitten
tartuin Dejah Thorisin vyötäisiin ja heilautin hänet taakseni
sijoittuen itse selin korokkeen verhoja vasten valmiina uhmaamaan
pohjolan tyrannia ja hänen ylimyssotilaitaan.
Jeddakien jeddak oli tavattoman iso, raaka ja häikäilemätön mies. Kun
hän seisoi edessäni, paljoa kookkaampana kuin minä, musta parta ja
viikset raivosta jäykkinä, niin voin hyvin ymmärtää, että vähemmän
karaistunut sotilas olisi saattanut vapista hänet nähdessään.
Karjaisten hän karkasi miekka ojossa kimppuuni, mutta mahdotonta on
minun tietää, oliko Salensus Oli hyvä vaiko huono miekkailija, sillä
Dejah Thorisin ollessa selkäni takana en ollut enää inhimillinen
olento, olin yli-ihminen, eikä yksikään mies kyennyt pitämään puoliaan
minua vastaan.