kuitenkin jonkun aikaa ymmällä kykenemättä niitä tulkitsemaan. Mutta
vihdoin sain selvän ensimmäisestä.
Se oli: "Rohkeutta!" ja kirjoitettu marentinalaisilla kirjaimilla.
Rohkeutta!
Juuri sen sanan oli keltainen vartiosotilas kuiskannut korvaani
seisoessani Runsauden holvin reunalla.
Tämän sanoman täytyi olla häneltä lähtöisin, ja hän oli ystävä, sen
tiesin.
Herännein toivein ponnistin kaiken kykyni saadakseni sanoman loppuosan
tulkituksi, ja vihdoin onnistuivat ponnistukseni -- luin kaikki neljä
sanaa:
"Rohkeutta! Kulje nuoraa myöten!"
KAHDESTOISTA LUKU
"Kulje nuoraa myöten!"
Mitä se saattoi merkitä?
"Kulje nuoraa myöten!" Mitä nuoraa?
Äkkiä muistin nuoran, joka oli kiinni käärössä sen pudotessa
vierelleni, ja vähän aikaa hapuiltuani se sattui käteeni. Se riippui
ylhäältä, ja kun vedin sitä, niin tunsin, että se oli lujasti kiinni
kenties aukon suulla.
Tutkiessani nuoraa huomasin, että vaikkakin se oli ohut, se voi varsin
hyvin kestää useiden miesten painon. Sitten tein uuden löydön --
nuoraan oli noin pääni korkeudelle sidottu toinen tiedonanto. Sen
tulkitseminen kävi helpommin, kun olin kerran keksinyt, mitä
kirjoitustapaa oli käytetty.
"Ota nuora mukaasi! Solmujen jälkeen varo vaaraa!"
Siinä koko tämän kirjelapun sisältö. Se oli ilmeisesti kyhätty
kiireessä, kun kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi sen tarpeellisuutta.
En vitkastellut enää saatuani selville toisen tiedonannon sanat, ja
vaikkakaan en voinut aavistaa, mitä loppukehoitus: "Solmujen jälkeen
varo vaaraa!" merkitsi, olin kuitenkin varma, että minulle oli auennut
pakotie ja että mitä pikemmin käyttäisin sitä hyväkseni, sitä
todennäköisemmin pääsisin vapauteen.
Ja eihän asemani missään tapauksessa voisi tulla kovinkaan paljoa
pahemmaksi kuin se oli ollut Runsauden holvissa.
Mutta ennenkuin olin selviytynyt tästä kirotusta luolasta, sain
kuitenkin nähdä, että asemani olisi saattanut käydä hyvinkin paljoa
pahemmaksi, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä vielä pari
minuuttia.
Sen verran aikaa minulta kului kiivetessäni noin viisitoista metriä
koppini lattialta ylöspäin. Sitten kiintyi huomioni ylhäältä kuuluvaan
meluun. Säikähdin nähdessäni, että aukon kansi nostettiin pois ja
joukko keltaisia sotilaita kuvastui taivasta vasten.
Ponnistelinko kenties eteenpäin vain joutuakseni johonkin uuteen
satimeen? Olivatko saamani sanomat sittenkin petosta? Mutta silloin,
juuri kun toivoni ja rohkeuteni olivat painuneet aivan lamaan, näin
kaksi seikkaa.
Toinen oli se, että aukon reunalta laskettiin minua kohti isoa,
rimpuilevaa ja murisevaa aptia, ja toinen, että kaivon seinässä oli
aukko, miehen vartaloa avarampi, ja että nuorani vei sinne.
Samalla hetkellä, jolloin kapusin edessäni olevaan pimeään onkaloon,
laskeutui apti sivuitseni koettaen siepata minua valtaisilla
käpälillään ja raivoissaan ärjyen ja ulvoen hirvittävästi.
Nyt oivalsin täydelleen, minkä kohtalon Salensus Oll oli minulle
suunnitellut. Rääkättyään minua ensiksi nälässä, hän oli sitten
käskenyt laskea vankilaani tämän hurjan pedon täydentämään pirullisen
mielikuvituksensa keksintöä.
Sitten välähti mieleeni vielä yksi asia -- olin elänyt yhdeksän päivää,
ja kymmenen päivää oli määräaika, jonka jälkeen Salensus Oll voisi
ottaa Dejah Thorisin kuningattarekseen. Aptin tehtävänä oli varmentaa
kuolemani ennen kymmenettä päivää.
Melkeinpä nauroin ääneen ajatellessani, että Salensus Ollin
varmuustoimenpide oli omiaan osaltaan tekemään tyhjäksi hänen aikeensa,
sillä kun huomattaisiin, että apti oli Runsauden holvissa yksin, niin
ei voitaisi arvella muuta kuin että se oli ahminut minut tyyten, joten
ei vähääkään epäiltäisi eikä ryhdyttäisi minua etsimään.
Käärin kokoon nuoran, jonka avulla olin päässyt tähän asti
kummallisella matkallani, ja etsin sen toista päätä. Mutta kun menin
sitä myöten eteenpäin, niin sitä jatkui yhä kauemmaksi. Tätä siis
tarkoittivat sanat: "Kulje nuoraa myöten!"
Tunneli, jota pitkin hiivin, oli matala ja pimeä. Olin edennyt
joitakuita satoja metrejä, kun tunsin sormissani solmun. "Solmun
jälkeen varo vaaraa!"
Nyt liikuin äärimmäisen varovasti. Käännyttyäni hetkistä myöhemmin
jyrkästä mutkasta jouduin aukolle, josta päästiin avaraan, kirkkaasti
valaistuun huoneeseen.
Kulkemani tunneli oli kohonnut loivasti ylöspäin, ja siitä päättelin,
että edessäni olevan huoneen täytyi olla joko palatsin pohjakerroksessa
tai juuri sen alla. Huoneen vastaisella seinällä oli paljon omituisia
koneita, ja keskellä lattiata oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui
kaksi miestä keskustellen vakavasti keskenään. Toisen kasvot olivat
minuun päin. Hän oli keltaihoinen, pieni, kuihtunut vanhus, jonka
isoissa silmissä näkyi valkuainen ympäri koko silmäterän.
Hänen toverinsa oli mustaihoinen, eikä minun tarvinnut nähdä hänen
kasvojaan tietääkseni, että hän oli Thurid, sillä jäämuurin
pohjoispuolella ei ollut ainoatakaan muuta ensisyntyistä.
Saapuessani äänenkantaman päähän miehistä puhui Thurid parhaillaan.
"Solan", kuulin hänen sanovan, "vaaraa ei ole ollenkaan, ja palkkio on
suuri. Itse tiedät vihaavasi Salensus Ollia, eikä sinusta mikään olisi
mieluisempaa kuin tehdä tyhjäksi joku hänen lempisuunnitelmansa. Tällä
hetkellä on hänen sydäntään lähinnä ajatus ottaa puolisokseen kaunis
Heliumin prinsessa. Mutta myöskin minä halajan häntä ja sinun avullasi
saan hänet omakseni.
"-- Sinun ei tarvitse muuta kuin poistua tästä huoneesta hetkiseksi,
kun annan sinulle merkin. Minä teen kaiken muun, ja minun mentyäni voit
palata ja kääntää ison vivun takaisin paikalleen, joten kaikki on
ennallaan. Yksi ainoa tunti riittää minulle, sitten olen turvassa tämän
pirullisen voiman ulkopuolella, jota sinä hoidat täällä salakammiossa
herrasi palatsin alla. Kas näin helposti!" Tämän sanottuaan musta
dator nousi istumasta, meni huoneen poikki ja tarttui vankkaan,
kiilloitettuun vipuun, joka pisti esiin vastaisesta seinästä.
"Älä! Älä!" hätäili pieni vanhus ja juoksi hurjasti kiljaisten hänen
perässään. "Ei sitä! Ei sitä! Se on auringonsäteiden säiliön vipu, ja
jos painaisit sen liian alhaalle, niin koko Kadabra tuhoutuisi
kuumuudesta, ennenkuin minä ehtisin sen sijoittaa oikealle kohdalleen.
Tule pois! Pois sieltä! Et tiedä, kuinka valtaisten voimien kanssa
leikit. Tässä on etsimäsi vipu. Paina mieleesi valkoinen tunnusmerkki,
joka on upotettu sen kiiltävän mustaan pintaan!"
Thurid meni lähemmäksi ja tarkasti vivun kädensijaa.
"Kas, magneetti!" hän huomautti. "Kyllä muistan. Asia on siis sovittu."
Vanhus empi. Sekava ilme, josta kuvastui ahneutta ja oveluutta, levisi
hänen rumille kasvoilleen.
"Anna kaksi kertaa se summa!" hän tinki. "Sekin on mitättömän vähäinen
maksu siitä palveluksesta, jota pyydät. Näetkös, panen henkeni vaaraan
jo nytkin, kun olen päästänyt sinut tänne toimipaikkani kielletylle
alueelle. Jos Salensus Oll saisi sen tietää, niin hän heitättäisi minut
aptien luolaan, ennenkuin tämä päivä olisi lopussa."
"Hän ei sitä uskalla, ja sinä tiedät sen varsin hyvin", intti
mustaihoinen vastaan. "Kadabran kansan elämä ja kuolema on siinä määrin
sinun vallassasi, ettei Salensus Oll ikinä rohkene edes uhata sinua
surmata. Ennenkuin hänen kätyrinsä ennättäisivät päästä sinuun käsiksi,
voisit tarttua juuri tuohon vipuun, josta äsken minua varoitit, ja
pyyhkäistä koko kaupungin olemattomiin."
"Ja itseni muiden mukana", lisäsi Solan vavahtaen.
"Mutta jos sinun olisi joka tapauksessa kuoltava, niin saisit kyllä
rohkeutta sen tekemiseen", väitti Thurid.
"Niin", mumisi Solan, "olen usein miettinyt sitä. No hyvä,
ensisyntyinen, onko punainen prinsessasi sen palkkion arvoinen, jota
pyydän palveluksestani, vai menetkö yksin tietäen, että hän on Salensus
Ollin syleilyssä huomisiltana?"
"Ota sitten mitä vaadit, keltanaama!" kivahti Thurid kiroten. "Puolet
saat nyt ja loput sitten, kun olet täyttänyt sitoumuksesi."
Näin sanoen dator heitti pullean rahapussin pöydälle.
Solan aukaisi pussin ja laski sen sisällön vapisevin käsin. Hänen
kammottavat silmänsä kiiluivat ahnaasti, ja hänen takkuinen partansa ja
tukkansa värisivät hänen suupieliensä vavahdellessa. Kaikista hänen
eleistään kävi ilmi, että Thurid oli tarkkanäköisesti oivaltanut hänen
heikon kohtansa. Myöskin sormien liikkeet, jotka muistuttivat
saaliiseen iskevän petolinnun kynsiä, todistivat saiturin itaruutta.
Todettuaan, että rahamäärä oli oikea, Solan työnsi rahat uudelleen
pussiin ja nousi pöydästä.
"Oletko nyt", hän lausui, "aivan varma siitä, että tunnet
määräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi
luolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin
kuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata."
"Anna minun toistaa se vielä kerran", vastasi Thurid, "että näet,
muistanko kaikki kirjaimelleen."
"Anna kuulua!" kehoitti Solan.
"Tuosta ovesta", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä
olevaa ovea, "menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle
lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan
käytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle
painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.
"-- Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on
mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman
haarautumia. Onko se oikein?"
"Aivan oikein, dator", vastasi Solan. "Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin
olet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä
alueella!"
"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä", sanoi Thurid
lopuksi lähtöä tehden.
"Tänä iltana tai huomenna", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan
jäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen
rahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita.
Hän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen
aarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.
Äkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät
avautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut.
Nariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi
murahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea
kohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.
"Hupsu!" hän ärähti. "Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi
hyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi,
että se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän
lähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?
Polttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino --
parempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi
Salensus Ollille."
Hän nauraa hihitti pahanilkisesti.
"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit
vapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana
punaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja -- kuolemaan. Mikä estää
Solania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin
halpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut
tästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja
naisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei
aavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä."
Sitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää,
mutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja
kiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän
huoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä
hetkellä.
Mutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta
tuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä
olevalle ovelle.
En tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani
ohjetta: "Kulje nuoraa myöten!" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta
minusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli
keskellä lattiata.
Olisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin
mykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin
kuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun
taas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen
määrättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa
tänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.
Seisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun
mahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen
kaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen
päähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.
Arvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen
säilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin
varpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä
huoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa
ja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.
Minun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta,
mutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen
seinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään
ollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.
Hän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan,
josta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä
hiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.
Pysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen,
epäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä
askelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä
pitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.
Mutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä.
Mitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.
Tarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti
leikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että
vaara väijyi _solmujen_ takana, päättelin, että nuora oli katkaistu
senjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin
sivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli
nuorassa ollut kaksi tai useampia.
Nyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä
minun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi
lähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää
pitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.
Valitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous
huulillani.
Käytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä
vankkaan oveen.
En kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen
auki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.
Ensimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä
levälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti
jonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.
Kymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä
aikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin
vartiostoon ja tunsivat minut.
Ensimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja.
Tultuaan lähelleni hän kuiskasi: "Antaudu minulle!" Sitten hän karjaisi
äänekkäästi: "Olet vankini, valkonaama." Samalla hän heristi minulle
molempia miekkojaan.
Ja niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle
ainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja
minulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi
vangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.
Eräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja
hetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut.
Ystäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia
seikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa
eivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen
lörpöttelyynsä.
Puhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi
keskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään.
Hänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei
ollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen
tehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.
Otettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet,
hän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin
hänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän
arveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan
nuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että "typerät kadabralaiset
olisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta."
Ennenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli
marentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen
joukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi
minulle:
"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä
muurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen
käytävään." Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään
aukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse
pitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.
Takanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä
heikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka
sinne paenneen vangin jäljestä.
Juostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa
holvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku
olisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua
joka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy
ajatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen
sankarin keinokkuutta.
Samanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan
jonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä
tahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka
oli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että
minulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli
pistänyt hänen sormeensa.
Käytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan,
päättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja
olin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä
huoneessa.
Siellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa
keltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli
sadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja.
Ilmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli
vartioimassa työntekijöitä.
Yhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin
aseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!
Ja nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi
sekä aseita että sotilaita!
Kun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut
yhtaikaa.
Aivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja,
ja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen
rinnakkain työskentelevään vankiin.
Eräs vartijoista syöksähti minua kohti. "Kuka olet?" hän kiljui. "Mitä
asiaa sinulla on tänne?"
"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen
poikaansa Mors Kajakia", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia
vankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään
hämmästyksestä tuntiessaan minut.
"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarin
tyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojen
Kadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!"
Olin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivat
Tardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.
Samassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi,
mutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että
punaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Magneettivipu
Vartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset
miehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista,
joihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet
aseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja
olivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.
Keltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat
huomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan
asevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut
silloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän
näytteen keltaisten miesten oudolla aseella.
Aluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia
koukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi
seinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin
vastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa
heikommat kuin heidän.
Kun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain
onnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun.
Minun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi
keltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun
astahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi
kylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.
Ennenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten
turvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut
minut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun
ja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja
antaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi
kuolemanpelko.
Sitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä
heidän pelastumisekseen.
Nyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja
toiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa -- kahlehdittujen
orjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina
lattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan,
sillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää,
varustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.
"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!" kiljaisi Tardos Mors.
Näimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.
Muutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin
vankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.
"Salpa!" kajahdutti Tardos Mors.
Koetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.
"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!" huusi eräs toinen
punainen vanki.
Kuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea.
Kohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin
ensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja
vasten.
Ovi kesti -- olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian
aikaisin.
Nyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä
heidän kahleittensa avaimet olivat. "Ne ovat vartioston upseerin
hallussa", vastasi Heliumin jeddak, "ja hän on oven ulkopuolella
pyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet."