hänen polvensa notkahtivat ja hän retkahti maahan jalkojeni juureen.
Samassa kuulin takaani ääntä.
Äänessä oli ihmisiä hallitsemaan tottuneen henkilön käskevä sävy, ja
kun käännyin ympäri ja näin jättiläiskokoisen, komean keltaisen miehen,
tiesin kysymättäkin, että hän oli Salensus Oll. Hänen oikealla
kupeellaan seisoi Matai Shang ja heidän takanaan parikymmentä
vartiosotilasta.
"Kuka olet?" ärjäisi jeddak. "Ja mitä tarkoittaa tunkeutumisesi naisten
puiston alueelle? En muista nähneeni sinua. Miten olet tänne päässyt?"
Jollei hän olisi lausunut viimeisiä sanojaan, olisin tyyten unohtanut
valepukuni ja sanonut hänelle suoraan, että olin John Carter, Heliumin
prinssi. Mutta hänen kysymyksensä palautti mielenmalttini. Osoitin
tornin ikkunan särjettyä ristikkoa.
"Olen pyrkimässä palatsin vartiostoon", vastasin, "ja olin tornissa
odottamassa, kunnes minut kutsuttaisiin lopulliseen koetukseen
näyttämään kuntoani. Ikkunasta näin tuon raakalaisen ahdistavan -- tätä
naista. En voinut, oi jeddak, kylmästi katsella sellaista tehtävän itse
palatsin alueella tuntiessani, että tässäkin voin palvella sinua."
Suorat sanani olivat ilmeisesti pystyneet Okarin hallitsijaan, ja kun
hän tiedusti Dejah Thorisilta ja Ptarthin Thuvialta, jotka molemmat
vakuuttivat puheeni todeksi, alkoi Thuridin asema näyttää varsin
synkältä.
Näin Matai Shangin häijyjen silmien välähtävän ilkeästi, kun Dejah
Thoris kertoi, mitä Thuridin ja hänen välillään oli tapahtunut.
Kuvatessaan sitten, kuinka minä tein tyhjäksi ensisyntyisten datorin
aikeet, prinsessani oli hyvin kiitollisen näköinen, vaikkakin hänen
silmiensä ilmeestä näin, että jokin omituinen seikka saattoi hänet
levottomaksi ja hämilleen.
En ihmetellyt, että hän suhtautui minuun tällä tavoin, kun muita
ihmisiä oli saapuvilla. Mutta minuun koski vieläkin kipeästi, että hän
oli vieroksunut minua, vaikkakin hän oli ollut puistossa yksin Thuvian
kanssa.
Kuulustelun jatkuessa loin silmäyksen Thuridiin ja yllätin hänet
tuijottamasta itseeni silmät levällään ja ihmetellen. Äkkiä hän sitten
purskahti nauramaan suoraan vasten kasvojani.
Vähän ajan kuluttua Salensus Oll kääntyi puhuttelemaan mustaihoista.
"Mitä on sinulla sanomista näiden syytösten johdosta?" hän kysyi
syvällä, pelottavalla äänellä. "Tohditko ojentaa kätesi tavoittamaan
thernien isän valitsemaa naista, joka olisi sopiva puoliso itse
jeddakien jeddakille?"
Tällöin mustapartainen tyranni vilkaisi himokkaasti Dejah Thorisiin,
ikäänkuin uusi ajatus, uusi pyyde olisi herännyt hänen mielessään ja
sydämessään näiden sanojen johdosta.
Thurid oli juuri aikonut vastata. Ilkkuva, pahansuopa irvistys väikkyi
hänen huulillaan ja hän osoitti minua syyttävästi, mutta kuultuaan
Salensus Ollin sanat ja nähtyään tämän ilmeen hän nielaisi lauseensa.
Hänen katseensa välähti ovelasti, ja kun hän alkoi puhua, näin hänen
kasvoistaan, että hän ei lausunut sitä, mitä oli aikonut.
"Oi mahtavin jeddak", hän selitti, "tämä mies ja nämä naiset eivät puhu
totta. Tämä epatto oli tunkeutunut puutarhaan auttamaan heitä
karkaamaan. Ulkopuolelta kuulin heidän keskustelunsa, ja kun tulin
tänne, niin nainen kirkaisi ja mies karkasi kimppuuni ja oli vähällä
tappaa minut.
"-- Mitä tiedät tästä miehestä? Hän on muukalainen, ja uskallan
väittää, että hän on vihollistesi urkkija. Kohdista tutkimisesi
mieluummin häneen, Salensus Oll, kuin ystävääsi ja vieraaseesi
Thuridiin, ensisyntyisten datoriin!"
Salensus Oll näytti joutuvan ymmälle. Hän kääntyi jälleen katsomaan
Dejah Thorisia. Silloin Thurid meni aivan lähelle häntä ja kuiskasi
hänen korvaansa jotakin, mitä en kuullut.
Keltainen hallitsija antoi heti määräyksen eräälle upseerilleen:
"Toimita tämä mies varmaan vankikoppiin odottamaan, kunnes meillä on
aikaa lähemmin syventyä tähän asiaan! Ja kun ristikot eivät näy yksin
riittävän, niin paneta hänet kahleihin!"
Sitten hän kääntyi ympäri ja poistui puutarhasta vieden mukanaan Dejah
Thorisin, jonka olalle hän laski kätensä. Myöskin Thurid ja Matai Shang
lähtivät, ja portille päästyään mustaihoinen katsoi taakseen ja nauroi
taaskin vasten silmiäni.
Mitähän merkitsi hänessä tapahtunut äkillinen muutos? Saattoiko hän
aavistaa, kuka olin? Siinäpä se! Temppuni ja iskuni kaataessani hänet
toisen kerran tantereeseen oli paljastanut minut.
Kun vartijat raahasivat minut mukaansa, oli mieleni totisesti synkkä ja
katkera, sillä kahden Dejah Thorisia niin kauan ahdistaneen
leppymättömän vihamiehen lisäksi oli nyt tullut vielä yksi, heitä
mahtavampi. Olisinhan ollut typerä hölmö, jollen olisi tajunnut, että
jeddakien jeddakin, Okarin hallitsijan Salensus Ollin kauheaan sydämeen
oli äsken äkkiä syttynyt kiihkeä rakkaus Dejah Thorisia kohtaan.
YHDESTOISTA LUKU
Runsauden holvi
Minun ei tarvinnut virua kauan Salensus Ollin vankilassa. Sinä lyhyenä
aikana, jonka siellä olin, aprikoin usein mielessäni, kuinka oli käynyt
Ptarthin jeddakille Thuvan Dihnille.
Kelpo toverini oli tullut perässäni puistoon, kun hyökkäsin Thuridin
kimppuun, ja kun Salensus Oll oli Dejah Thorisin ja muiden kanssa
poistunut jättäen Ptarthin Thuvian jälkeensä, oli Thuvan Dihn myöskin
jäänyt puistoon tyttärensä luokse, sillä hänen varustuksensa olivat
samanlaiset kuin vartijoiden.
Kun viimeksi näin hänet, hän seisoi paikallaan odottaen, että minua
saattavat sotilaat sulkisivat portin, joten hän jäisi kahden Thuvian
kanssa. Olivatko he kenties voineet päästä pakoon? En saattanut sitä
uskoa, mutta kaikesta sydämestäni sitä kuitenkin toivoin.
Kolmantena vankeuspäivänäni saapui kymmenkunta sotilasta noutamaan
minua vastaanottosaliin, jossa Salensus Oll itse kuulustelisi minua.
Salissa oli suuri joukko ylimyksiä, ja heidän joukostaan keksi katseeni
Thuridin, mutta Matai Shang ei ollut saapuvilla.
Dejah Thoris istui yhtä loistavan kauniina kuin ainakin pienellä
valtaistuimella Salensus Ollin vierellä. Sydäntäni vihloi nähdessäni
hänen armaiden kasvojensa murheellisen ja toivottoman ilmeen.
Se seikka, että hän oli jeddakien jeddakin vierellä, ennusti pahaa
hänelle ja minulle, ja heti hänet nähtyäni heräsi mielessäni vakaa
aikomus, etten lähtisi elävänä salista, jos minun olisi pakko jättää
hänet tämän mahtavan tyrannin kynsiin.
Olin surmannut uljaampiakin miehiä kuin Salensus Oll oli, surmannut
paljain käsin, ja nyt vannoin mielessäni tappavani hänet, jollen
keksisi muuta keinoa pelastaakseni Heliumin prinsessan. Siitä tosin
koituisi nopea kuolema itsellenikin, mutta se ei minua huolettanut
muuta kuin senvuoksi, etten sitten enää voisi toimia Dejah Thorisin
hyväksi. Vain siitä syystä turvautuisin mieluummin johonkin muuhun
keinoon, sillä vaikkakin surmaisin Salensus Ollin, niin silti en saisi
palautetuksi rakasta vaimoani kansansa keskuuteen. Päätin odottaa
tuomioistuimen lopullista päätöstä tutustuakseni Okarin hallitsijan
aikomuksiin mahdollisimman tarkoin ja toimiakseni sitten asianhaarain
mukaan.
Heti kun olin astunut Salensus Ollin eteen, käski tämä myöskin Thuridin
astua esille.
"Dator Thurid", lausui jeddak, "esitit minulle omituisen pyynnön. Mutta
olen päättänyt suostua toivomukseesi, kun selitit sen olevan yksinomaan
minun etujeni mukaista.
"-- Väität tietäväsi tästä vangista sellaista, minkä nojalla hänet
tuomitaan ja mikä samalla tekee hartaimman toiveeni täyttymisen
mahdolliseksi."
Thurid nyökkäsi.
"Siispä julistan asian kaikkien saapuvilla olevien ylimysteni tietoon",
jatkoi Salensus Oll. "Vuoteen ei vierelläni valtaistuimella ole istunut
kuningatarta, ja nyt aion ottaa vaimokseni naisen, jota pidetään
Barsoomin kauneimpana, kuten jokaisen totuudessa pysyvän täytyykin
myöntää hänen olevan.
"-- Okarin ylimykset, paljastakaa miekkanne ja osoittakaa
kunnioitustanne Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle ja Okarin
tulevalle kuningattarelle, sillä valmistusajaksi määrättyjen kymmenen
päivän kuluttua hänestä tulee Salensus Ollin puoliso!"
Ylimysten vetäistessä miekkansa kohottaen ne korkealle ilmaan,
noudattaen vanhaa okarilaista tapaa jeddakin julkaistessa kihlauksensa,
Dejah Thoris hypähti pystyyn ja kohottaen kättään huudahti, kehoittaen
heitä laskemaan miekkansa.
"En voi tulla Salensus Ollin puolisoksi", hän esteli, "sillä jo
ennestään olen vaimo ja äiti. Heliumin prinssi John Carter on vielä
elossa. Tiedän, että asianlaita on niin, sillä kuulin Matai Shangin
kertovan tyttärelleen Phaidorille nähneensä hänet Kaorin jeddakin Kulan
Tithin hovissa. Jeddak ei ota puolisokseen toisen vaimoa, eikä Salensus
Oll voi sillä tavoin loukata avioliiton pyhyyttä."
Salensus Oll loi Thuridiin synkän silmäyksen.
"Tämä yllätyskö sinulla oli minun varalleni?" hän karjui. "Vakuutit,
ettei mitään sellaista estettä, joka ei olisi helposti voitettavissa,
ole minun ja tämän naisen välillä, ja nyt saan kuulla, että sittenkin
on olemassa juuri ainoa voittamaton este. Mitä ajattelet, mies? Mitä
sinulla on sanomista?"
"Entä jos toimitan John Carterin käsiisi, Salensus Oll? Enkö silloin
ole tehnyt enemmänkin kuin lupasin?" vastasi Thurid.
"Älä puhu hullutuksia!" kiljui jeddak vimmoissaan. "En ole lapsi, jotta
voisit tuolla tavoin laskea pilaa."
"Puhun kuten ainakin mies, joka tietää mitä sanoo", selitti Thurid,
"tietää kykenevänsä pitämään puheensa."
"Hanki sitten John Carter käsiini kymmenessä päivässä! Muuten saat itse
osaksesi saman kuoleman, jonka määräisin hänelle, jos hän olisi
vallassani", uhkasi jeddak otsa äkäisissä rypyissä.
"Sinun ei tarvitse odottaa kymmentä päivää, Salensus Oll", kerskasi
Thurid. Kääntyen sitten äkkiä minuun päin ja osoittaen minua sormellaan
hän jatkoi kiihkeästi: "Tuossa on John Carter, Heliumin prinssi!"
"Hullu!" ärjyi Salensus Oll. "Hullu! John Carter on valkoihoinen. Tuo
mies on yhtä keltainen kuin minä itsekin. John Carter on parraton --
Matai Shang on kuvaillut häntä minulle. Tämän vangin parta ja viikset
ovat yhtä pitkät ja tuuheat kuin kenen okarilaisen tahansa. Nopeasti,
sotilaat, vankiluoliin tuo musta mielipuoli, joka haluaa päästä
hengestään laskettelemalla surkeata pilaa hallitsijallenne!"
"Seis!" huudahti Thurid ja juoksi luokseni. Ennenkuin aavistin mitä hän
aikoi, hän oli tarttunut partaani ja repinyt pettävän tekeleen
kasvoiltani ja päästäni, niin että sileä paahtunut ihoni ja lyhyeksi
leikattu musta tukkani paljastuivat.
Salensus Ollin vastaanottosalissa nousi hornamainen meteli. Sotilaita
riensi miekat paljaina minua kohti, peläten minun suunnittelevan
jeddakien jeddakin murhaamista, ja toisia tungeksi takaapäin uteliaina
pyrkien näkemään miestä, jonka nimi oli tuttu navalta toiselle.
Kun kävi selväksi, kuka olin, näin Dejah Thorisin hypähtävän seisomaan
hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. Tungoksen läpi ja
sotilaiden välitse hän raivasi tiensä, ennenkuin kukaan ennätti häntä
pidättää. Vain hetkinen, ja hän oli edessäni kädet ojennettuina ja
silmät rakkautta uhkuen.
"John Carter! John Carter!" hän hoki, kun kiersin käsivarteni hänen
ympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten. Silloin minulle äkkiä
selvisi, minkä tähden hän oli vieronut minua puistossa tornin juurella.
Kuinka typerä olinkaan ollut! Olin odottanut, että hän tuntisi minut
huolimatta Marentinan parturin ihmeteltävän hyvästä naamioimisesta. Hän
ei ollut tuntenut minua, siinä kaikki. Ja kun hän näki muukalaisen
tekevän hänelle rakkauden merkin, niin hän loukkaantui ja pahastui
täydellä syyllä. Olinpa totisesti ollut hölmö.
"Ja juuri sinä", huudahti prinsessani, "puhuttelit minua tornista!
Mistä olisin voinut tietää, että rakas virginialaiseni piili tuon
kamalan parran ja keltaisen ihon takana?"
Hänen tapanaan oli ollut käyttää minusta hyväilynimeä
"virginialaiseni", sillä hän tiesi, että pidin tämän kauniin nimen
soinnusta, jonka hänen armaat huulensa tekivät vieläkin tuhat kertaa
kauniimmaksi ja pyhemmäksi. Kun nyt, monien pitkien vuosien jälkeen
kuulin sen taaskin, niin katseeni sumentui kyynelistä ja ääneni
salpautui mielenliikutuksesta.
Vain hetkisen sain puristaa rakkaintani rintaani vasten, ennenkuin
Salensus Oll oli vapisten raivosta ja mustasukkaisuudesta tyrkkinyt
sotilaat tieltään ja päässyt luoksemme.
"Vangitkaa mies!" hän kiljui ja sadat armottomat kädet raastoivat
meidät eroon.
Onneksi Okarin hovin ylimyksille John Carterilta oli riistetty aseet.
Nyt sai heistä kymmenkunta tuntea, kuinka raskaita nyrkkini iskut
olivat, ja olin jo päässyt puolitiehen valtaistuinta kohti, jolle
Salensus Oll oli vienyt Dejah Thorisin, ennenkuin he saivat minut
pidätetyksi.
Sitten sorruin taistellen puoltasataa sotilasta vastaan. Mutta
ennenkuin he olivat kolhineet minut tajuttomaksi, kuulin Dejah Thorisin
huulilta sanat, joiden tähden kärsimykseni tuntuivat keveiltä.
Seisoen kookkaan tyrannin vieressä, joka piti häntä tiukasti
käsivarresta, hän osoitti sinne päin, missä minä yksin ottelin niin
rusentavaa ylivoimaa vastaan.
"Luuletko sinä, Salensus Oll", hän puhkesi puhumaan, "että tuollaisen
miehen vaimo voisi ikinä häväistä hänen muistoaan menemällä jonkun
huonomman kuolevaisen kanssa avioliittoon, vaikka hän olisi tuhannesti
kuollut? Onko millään taivaankappaleella toista sellaista miestä kuin
John Carter, Heliumin prinssi? Onko toista sellaista miestä, joka
rakkaudesta naiseen kykenisi taistellen kulkemaan edestakaisin sotaisen
maailman äärestä toiseen, selviytyen hurjista pedoista ja villeistä
sotalaumoista?
"-- Minä, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, olen hänen. Hän taisteli
minun tähteni ja voitti minut. Jos olet uljas mies, niin kunnioitat
hänen uljuuttaan etkä surmaa häntä. Tee hänet orjaksi, jos tahdot,
Salensus Oll, mutta säästä hänen henkensä! Mieluummin tahtoisin olla
orjana hänen kaltaisensa kanssa kuin Okarin kuningattarena."
"Ei orja eikä kuningatar sanele määräyksiä Salensus Ollille", vastasi
jeddakien jeddak. "John Carter kuolee luonnollisella tavalla Runsauden
holvissa, ja hänen kuolinpäivänään tulee Dejah Thorisista
kuningattareni."
En kuullut prinsessani vastausta, sillä juuri silloin sain päähäni
iskun, joka huumasi minut tajuttomaksi, ja kun tulin jälleen
tuntoihini, oli luonani vastaanottosalissa vain kourallinen
vartiosotilaita. Kun aukaisin silmäni, niin he pistelivät minua
miekkojensa kärjillä ja käskivät minua nousta.
Sitten he veivät minut pitkiä käytäviä myöten kaukana palatsin
keskuksessa olevalle pihalle.
Pihan keskellä oli syvä kaivo ja sen reunalla vielä puoli tusinaa
vartiosotilaita minua odottamassa. Yhdellä heistä oli kädessään pitkä
nuora, jota hän alkoi meidän lähestyessämme selvitellä.
Kun olimme tulleet viidentoista metrin päähän näistä miehistä, tuntui
sormessani äkkiä omituinen pistävä tunne.
Aluksi olin ymmällä enkä kyennyt selittämään sen syytä, mutta sitten
muistui mieleeni eräs seikka, jonka olin jännittävissä seikkailuissa
kokonaan unohtanut -- Talun, Marentinan ruhtinaan lahjasormus.
Katsahdin heti edessämme olevaa ryhmää ja nostin samalla vasemman käden
otsalleni, että sormusta etsivä henkilö näkisi sen. Samanaikaisesti
kohotti myöskin eräs odottavista sotilaista vasemman käden muka
pyyhkäistäkseen mustat hiukset otsaltaan, ja hänen sormessaan oli oman
sormukseni kaksoiskappale.
Vaihdoimme nopeasti keskinäistä ymmärtämystä osoittavan silmäyksen.
Senjälkeen käänsin katseeni sotilaasta enkä enää vilkaissutkaan häneen,
etten herättäisi okarilaisissa epäluuloja.
Saavuttuamme kaivon reunalle näin, että se oli hyvin syvä. Ja pian
oivalsin, että kohta saisin tarkemmin arvostella, kuinka syvälle pihan
pinnan alle se ulottui, sillä nuoraa pitelevä mies kiersi sen pään
vartaloni ympäri kiinnittäen sen niin, että se voitiin milloin hyvänsä
irroittaa ylhäältä päin. Sitten tarttuivat kaikki sotilaat nuoraan, ja
ensiksimainittu heistä tyrkkäsi minua, niin että suistuin ammottavaan
kuiluun.
Nuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta.
Kun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua
ripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli
pari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni,
jolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja
silmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut
korvaani yhden ainoan sanan: "Rohkeutta!"
Olin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei
ollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat
kiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi
ollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman
ulkoista apua.
Kokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen
koppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin
nälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa
senjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä.
Hämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli
hyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta
mitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan
tervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui
valo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät
tavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen
huomannut ensi kerran sitä tutkiessani.
Nyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain
lievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi
niiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt
ravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa.
Uudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain
lyhyt pilkkanauru.
Taaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni
yksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia.
Vähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten
välähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia,
houkuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä
isoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.
Hurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen
kaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä
kerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.
Uudelleen kajahti sitten pilkkanauru.
Runsauden holvi!
Kuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän
pirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu,
kunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt
warhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin
järkeni pysymään terveillä urilla.
Vain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni
säilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että
kun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti
paikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla
olevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että
tein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden
katoavien juhla-aterioiden arvoitus.
Kun en hievahtanutkaan tavoittamaan ruokaa, niin kiusaajani jättivät
valon palamaan, toivoen etten lopulta jaksaisi pidättyä, vaan
tuottaisin heille saman nautinnon kuin aikaisemminkin turhilla
yrityksilläni. Istuessani tarkastellen ylellisiä hyllyjä, oivalsin
pian, miten ilveily suoritettiin, ja se oli niin yksinkertaista, että
ihmettelin, kuinka olin voinut siihen asti olla sitä huomaamatta.
Vankilani seinät olivat kirkasta lasia -- lasin takana olivat
kiihoittavat ruoat.
Vasta melkein kokonaisen tunnin kuluttua valo sammui, mutta tällä
kertaa ei pilkkanaurua kuulunut -- ei ainakaan kiusanhenkeni huulilta.
Mutta minä, maksaakseni heille samalla mitalla, päästin hiljaisen
naurun, jota ei kukaan saattanut pitää sekapäisen hihityksenä.
Kului yhdeksän päivää. Olin hyvin heikkona nälästä ja janosta, mutta
tuskia ei minulla enää ollut -- ne olin sivuuttanut. Sitten tipahti
ylhäältä pimeydestä pieni mytty vierelleni lattialle.
Hapuilin sitä välinpitämättömästi, arvellen, että se oli vain joku uusi
vartioitteni juoni kärsimysteni lisäämiseksi.
Löysin sen vihdoin. Se oli vähäinen, paperipeitteinen kääry lujan,
ohuen langan päässä. Kun avasin sen, putosi siitä lattialle muutamia
kuutioita. Keräsin ne käsiini ja maistoin niitä. Ne olivat
tiivistetyistä ravintoaineista tehtyjä tabletteja, jotka ovat varsin
yleisiä koko Barsoomissa.
-- Myrkkyä! -- ajattelin.
No, mitäpä siitä? Miksi en lopettaisi kärsimyksiäni nyt heti mieluummin
kuin elää kituuttaisin vielä joitakuita surkeita päiviä tässä pimeässä
holvissa? Hitaasti vein yhden pikku kuution huulilleni.
"Hyvästi, Dejah Thoris!" huokaisin. "Olen elänyt sinun tähtesi ja
taistellut puolestasi, ja nyt täyttyy toiseksi hartain toiveeni, saan
kuolla sinun tähtesi." Otin kuution suuhuni ja söin sen.
Söin ne kaikki toisen toisensa jälkeen, eikä minusta ole koskaan mikään
maistunut paremmalta kuin nämä vähäiset ravintomuruset, joissa varmasti
luulin kuoleman idun piilevän, kenties kamalan, tuskallisen kuoleman.
Istuessani rauhallisesti koppini lattialla odotellen loppuani, osuivat
sormeni sattumalta paperiin, johon käärittyinä kuutiot olivat olleet.
Hypistelin sitä hiljaa käsissäni ajatuksieni harhaillessa
menneisyydessä, sillä tahdoin ennen kuolemaani mielessäni uudelleen
elää joitakuita pitkän ja onnellisen elämäni riemuisia hetkiä. Äkkiä
tunsin kädessäni olevan pergamenttimaisen liuskan sileällä pinnalla
omituisia kohoamia.
Aluksi en niistä kovin paljoa välittänyt -- ihmettelin vain hieman,
mistä ne saattoivat johtua. Mutta sitten tuntui minusta, että niillä
oli määrätty muoto, ja pian huomasin, että ne kaikki olivat rivissä
kuten kirjoitus.
Nyt tunnustelin niitä huolellisemmin. Kohoamia oli neljä selvästi
erillistä ryhmää. Olivatko ne mahdollisesti neljä sanaa, joilla
tahdottiin antaa minulle joku tieto?
Kuta enemmän sitä ajattelin, sitä kiihkeämmäksi kävin, kunnes sormeni
hivelivät rajusti paperipalaa, tunnustellen sillä olevia pieniä,
arvoituksellisia kohoamia ja syvennyksiä.
Mutta selvää en niistä saanut, ja vihdoin ymmärsin, että juuri
hätäilemiseni esti minut ratkaisemasta niiden arvoitusta. Sitten kävin
niihin käsiksi hitaammin. Yhä uudelleen tunnustelin etusormellani
ensimmäistä ryhmää.
Marsilaista kirjoitusta on Maan asukkaan verrattain vaikea lukea -- se
on jonkunlainen pikakirjoituksen ja kuvakirjoituksen välimuoto, ja sen
kieli on kokonaan toisenlaista kuin Marsin puhekieli. Barsoomissa on
vain yksi puhekieli. Sitä puhuvat nykyisin kaikki rodut ja kansat
samoin kuin Barsoomin ihmiskunnan alkuaikoinakin. Se on tiedon ja
tieteellisten saavutusten lisääntyessä kehittynyt, mutta se on niin
luonteva, että uusien ajatusten ilmoittamiseen ja uusien olojen ja
keksintöjen kuvaamiseen tarvittavat uudet sanat muodostuvat itsestään
-- asiaa, jota varten uusi sana tarvitaan, ei voisi selvittää mikään
muu sana kuin se, joka itsestään, kuin luonnonpakosta, syntyy sitä
varten. Kuinka kaukana rodut ja kansat asunevatkin toisistaan, niiden
puhekieli on sen vuoksi sama.
Mutta niin ei ole kirjoitetun kielen laita. Millään kansalla ei
kirjoitettu kieli koskaan ole samanlainen kuin jollakin toisella, ja
usein käytetään kaupungeissa kirjoitettua kieltä, joka eroaa suuresti
saman kansan muilla alueilla käytetystä kielestä.