näkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä
notkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme
laaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan
kaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa
paljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin
sadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.
Kaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan
sijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme
näimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti
päätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu
oli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen
sellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme
oli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen
heräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat
olivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä
tulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme
antamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue,
jossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja
kohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme
edellisenä iltana saapuneet.
Annoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten
ryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät
kukkuloilla.
Päästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa,
jolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä
hetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi
verrattain helposti.
"Kaor!" huudahdin astuen heitä kohti.
"Kaor!" vastasi seuruetta komentava upseeri.
"Olemme Illallista", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin,
jonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. "Saavuimme vasta
eilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna,
että olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei
ole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne
pyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne."
Upseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan
tulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että
he olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu
olikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta
meidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä,
sillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä
norsunkokoisia petoeläimiä oleksii.
Metsästykseen nähden meni se päivä aivan hukkaan, sillä emme nähneet
ainoatakaan orlukia. Mutta se oli meidän onneksemme, sillä keltaisia
miehiä harmitti huono onni niin kovasti, etteivät he tahtoneet palata
kaupunkiin samasta portista, jonka kautta olivat aamulla tulleet, sillä
he olivat nähtävästi suurennellen kerskuneet portin kapteenille, kuinka
taitavia he olivat tässä vaarallisessa urheilussa.
Lähestyimme senvuoksi Kadabraa sellaiselta kohdalta, joka oli useiden
kilometrien päässä seurueen aamulla käyttämästä poreista, joten me
vältimme vaaran joutua selittelemään ja vastaamaan portin kapteenin
kiusallisiin kysymyksiin, jonka olimme kertoneet neuvoneen meitä
lähtemään juuri tämän metsästysseurueen jäljestä.
Päästyämme aivan kaupungin lähelle kiintyi huomioni korkeaan, mustaan
torniin, joka kohosi satoja metrejä ilmaan, kuten näytti, sekavasta,
nyt osittain lumen peittämästä köysi- ja hylkyläjästä.
En uskaltanut kysyä, mikä se oli, peläten herättäväni epäluuloja, jos
paljastaisin ilmeisen tietämättömyyteni sellaisista seikoista, jotka
minun keltaisena miehenä kenties pitäisi tuntea. Mutta ennenkuin
saavuimme kaupungin portille, sain tietää kolkon tornin tarkoituksen ja
sen juurella olevan valtavan korkean kasan merkityksen.
Olimme melkein kaupungin portilla, kun eräs seurueen jäsen kehoitti
tovereitaan katsomaan, viitaten samalla eteläistä taivaanrantaa kohti.
Tähystin hänen osoittamaansa suuntaan ja erotin ison lentokoneen, joka
läheni nopeasti laaksoa ympäröivien kukkuloiden ylitse.
"Yhä lisää hulluja, jotka pyrkivät ratkaisemaan kielletyn pohjolan
arvoitusta", puheli upseeri puolittain itsekseen. "Eivätkö he koskaan
luovu onnettomasta uteliaisuudestaan?"
"Toivottavasti eivät", vastasi eräs sotilaista, "sillä miten sitten
saisimme orjia ja kuinka kävisi kisojemme?"
"Se on totta. Mutta kuinka typeriä nautoja he ovatkaan, kun heitä
yhtenään saapuu sellaiseen seutuun, josta ei yksikään heistä ole ikinä
palannut!"
"Odottakaamme, että näemme tämän lentokoneen lopun", ehdotti miehistö.
Upseeri katsahti kaupunkiin päin.
"Vartiosto on sen huomannut", hän sanoi, "me voimme jäädä tänne, sillä
meitä ei tarvittane."
Minäkin silmäsin kaupunkiin päin ja näin useita satoja sotilaita
tulevan lähimmästä portista. He liikkuivat verkkaisesti, ikäänkuin ei
olisi ollut vähääkään kiirettä -- eikä ollutkaan, kuten pian sain
nähdä. Sitten vilkaisin taaskin lentokoneeseen. Se kiiti nopeasti
kaupunkia kohti, ja kun se oli tullut tarpeeksi lähelle, ällistyin
huomatessani, että sen potkurit eivät pyörineet.
Se lensi suoraan kolkkoa tornia kohti. Viimeisellä hetkellä alkoivat
potkurin isot siivet pyöriä takaisinpäin, mutta alus meni eteenpäin
ikäänkuin jonkun valtavan, vastustamattoman voiman vetämänä.
Sen kannella vallitsi kiihkeä hälinä; miehiä juoksenteli sinne tänne,
panostaen tykkejä ja valmistautuen laskemaan lentoon pieniä yhden
miehen lentokoneita, joita kuuluu kokonainen laivue jokaisen
marsilaisen sotalaivan varustuksiin. Alus kiiti yhä lähemmäksi mustaa
tornia. Seuraavalla hetkellä se törmäisi siihen. Samalla liehui
laivasta tuttu merkki, jolla pienet lentokoneet lähetetään taajana
parvena lentoon emolaivan kannelta.
Heti kohosi alukselta satakunta pientä lentokonetta muistuttaen
tavatonta hyttysparvea. Mutta tuskin ne olivat päässeet irti
taistelulaivan kannelta, kun jokainen keula kääntyi tornia kohti, ja
nekin syöksyivät hirvittävää vauhtia samaa nyt välttämättömältä
näyttävää tuhoa kohti, joka uhkasi suurempaa alusta.
Hetkistä myöhemmin tapahtui törmäys. Miehiä suistui laivan kannelta
joka suuntaan, ja alus itse syöksyi musertuneena ja vääntyneenä tornin
juurella olevaan hylkyläjään.
Yhtä aikaa sen kanssa putosivat sen pienet lentokoneet tiheänä kuurona,
sillä kaikki ne olivat rajusti törmänneet vankkaa tornia vasten.
Panin merkille, että turmeltuneet lentokoneet liukuivat maahan pitkin
tornin kupeita ja etteivät ne pudonneet niin nopeasti kuin olisi
odottanut. Ja silloin selvisi minulle äkkiä tornin salaisuus ja samalla
oivalsin, mistä syystä liian kauaksi jäämuurin tälle puolelle
uskaltautunut lentäjä ei milloinkaan päässyt palaamaan. Torni oli
valtavan voimakas magneetti, ja kun joku alus kerran joutui sen väkevän
kaikissa barsoomilaisissa lentoaluksissa runsaasti käytetyn,
aluminiumiteräkseen vaikuttavan vetovoiman piiriin, ei mikään voima
enää voinut estää sitä saamasta sellaista loppua, jollaisen juuri
olimme nähneet.
Myöhemmin sain tietää, että torni on täsmälleen Marsin magneettisen
navan kohdalla, mutta en voi sanoa, lisäsikö se seikka ollenkaan tornin
ääretöntä vetovoimaa. Olen sotilas enkä tiedemies.
Nyt vihdoinkin sain Tardos Morsin ja Mors Kajakin pitkäaikaisen
poissaolon selityksen. Nämä uljaat ja pelottomat sotilaat olivat
uhmailleet jäisen pohjolan salaperäisiä vaaroja etsiessään Carthorisia,
jonka viipymisen johdosta hänen kauniin äitinsä, Heliumin prinsessan
Dejah Thorisin, pää oli painunut surusta kumaraan.
Heti kun viimeinen lentokone oli pudonnut tornin juurelle, kiiruhti
parvi mustapartaisia keltaisia sotilaita hylkyläjälle, ottaen vangiksi
loukkautumatta säilyneet tulokkaat ja surmaten silloin tällöin miekan
iskulla haavoittuneen, johon heidän ilkkuvat ja loukkaavat sanansa
eivät näyttäneet pystyvän.
Jotkut vammoilta selviytyneet punaiset miehet taistelivat urhokkaasti
julmia vihollisiaan vastaan, mutta enimmäkseen he olivat siksi
hölmistyneitä heitä kohdanneesta kauheasta tuhosta, että ilman muuta
nöyrästi alistuivat kultaisiin kahleihin, joihin heidät kiinnitettiin.
Kun kaikki vangit oli saatu kahleihin, palasi seurueemme kaupunkiin.
Portilla tuli meitä vastaan lauma hurjia apteja, joita kutakin kaksi
niiden rinnalla marssivaa sotilasta talutti kultaiseen kaulanauhaan
kiinnitetyistä vankoista, myöskin kultaisista ketjuista.
Heti portin ulkopuolelle päästyään kaitsijat päästivät koko kauhean
lauman irti, ja kun pedot hyppien kiitivät kolkkoa, mustaa tornia
kohti, niin minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mitä varten ne oli
tuotu. Jollei Kadabran julmassa kaupungissa olisi ollut ihmisiä, jotka
tarvitsivat apuani paljoa kipeämmin kuin tuhansien lentokonehylkyjen
muodostamalla kylmällä röykkiöllä viruvat vainajat ja kuolevat
haavoittuneet, niin en olisi voinut pidättyä, vaan olisin rientänyt
takaisin ottelemaan heitä raatelemaan ja ahmimaan päästettyjen
hirvittävien otuksien kanssa.
Mutta asian näin ollen en voinut muuta kuin pää painuksissa seurata
keltaisia sotilaita ja kiittää onneani siitä, että voin Thuvan Dihnin
kanssa astella näin keveästi Salensus Ollin pääkaupunkiin.
Porttien sisäpuolella meidän ei ollut ensinkään vaikeata päästä eroon
aamuisista ystävistämme, ja pian olimme marsilaisessa majatalossa.
KYMMENES LUKU
Vankilassa
Barsoomin yleiset majatalot ovat, kuten olen huomannut, kaikki
jotakuinkin samanlaisia. Niissä ei ole yksityishuoneita lainkaan muuta
kuin aviopareja varten.
Miehet, joilla ei ole vaimo muassaan, saatetaan tilavaan huoneeseen,
jonka perin tarkasti puhtaana pidetty lattia on tavallisesti valkeata
marmoria tai paksua lasia. Siellä on useita pieniä, lattiasta kohoavia
lavoja vieraiden vuodesilkkejä ja -turkiksia varten, ja jollei
vieraalla itsellään ole niitä puhtaina, annetaan hänelle niitä
mitättömästä maksusta.
Mies, jonka tavarat kerran on sijoitettu jollekin lavalle, on silloin
talon vieras, ja lava on hänen käytettävissään, kunnes hän poistuu. Ei
kukaan kajoa hänen tavaroihinsa, sillä Barsoomissa ei ole varkaita.
Kun salamurha on ainoa varottava rikos, niin majatalojen omistajat
palkkaavat aseistettuja vahteja, joita astelee makuuhuoneissa
edestakaisin yötä päivää. Vahtien lukumäärä ja heidän varustustensa
laatu ovat yleensä merkkinä siitä, missä kunnossa majatalo on.
Itse majataloissa ei tarjoilla ruokaa, mutta tavallisesti on ruokala
niiden yhteydessä. Makuusaliin liittyy kylpyhuone, ja jokaisen vieraan
on peseydyttävä joka päivä tai lähdettävä tiehensä.
Tavallisesti on toisessa tai kolmannessa kerroksessa avara makuuhuone
yksinäisiä naisvieraita varten, mutta sen sisustus ja laitteet eivät
olennaisesti eroa miehille varatusta huoneesta. Naisten turvana olevat
vahdit ovat makuusalin ulkopuolella olevassa käytävässä, kun taas
sisällä nukkujien keskellä liikkuu naispuolisia orjia valmiina
tarvittaessa kutsumaan sotilaita saapuville.
Hämmästyksekseni panin merkille, että siinä majatalossa, johon me
sijoituimme, kaikki vahdit olivat punaisia miehiä. Tiedusteluuni
selitti eräs heistä, että he olivat orjia, jotka majatalon omistaja oli
ostanut hallitukselta. Minun makuulavani kohdalla asteleva mies oli
ollut mahtavan marsilaiskansan laivaston komentaja, mutta kohtalon
oikku oli ajanut hänen lippulaivansa jäämuurin ylitse magneettitornin
vetovoimapiiriin, ja useita pitkiä vuosia hän oli nyt ollut keltaisen
kansan orjana.
Hän kertoi minulle, että ulkoisen maailman prinssejä, jedejä, jopa
jeddakejakin oli orjina palvelemassa keltaista rotua. Mutta kun kysyin
häneltä, oliko hän kuullut mitään Mors Kajakista ja Tardos Morsista,
hän pudisti päätään selittäen, ettei hän ollut kuullut heidän joutuneen
tänne vangeiksi, vaikkakin hän tunsi hyvin vankien entisen arvon ja
maineen.
Ei myöskään ollut huhuakaan thernien isän ja ensisyntyisten mustan
datorin saapumisesta tullut hänen korviinsa, mutta hän ehätti
selittämään, että hänellä oli perin niukat tiedot palatsin sisäisistä
tapahtumista. Näin hänen aika lailla ihmettelevän sitä, että keltainen
mies niin uteliaasti tiedusteli eräiden jäämuurin takaa saapuneiden
punaisten vankien kohtaloa ja että oman rotuni tavat ja olot olivat
minulle niin tuntemattomia.
Olin itse asiassa unohtanut valepukuni nähdessäni punaisen miehen
astelevan makuulavani edessä, mutta hänen ilmeensä, joista kuvastui yhä
lisääntyvä ihmettely, varoittivat minua ajoissa, sillä en missään
nimessä halunnut kenellekään ilmaista, ken olin, jollei se olisi eduksi
puuhilleni; enkä voinut ymmärtää, miten tämä mies-parka olisi voinut
hyödyttää minua, vaikkakin mielessäni arvelin, että myöhemmin minä
voisin tehdä palveluksen sekä hänelle että kaikille muille tuhansille
vangeille, jotka Kadabrassa toimittelivat tylyjen isäntiensä
määräyksiä.
Thuvan Dihn ja minä pohdimme sinä iltana suunnitelmiamme istuessamme
rinnakkain silkki- ja turkisvuoteellamme satojen huoneessa olevien
keltaisten miesten keskellä. Puhelimme hiljaa kuiskaten, mutta sitähän
vaatii kohteliaisuuskin yleisessä majatalossa, joten emme herättäneet
epäluuloja.
Mutta kaikenhan täytyi olla vain turhaa haaveilua, ennenkuin saisimme
tilaisuuden tarkastella kaupunkia ja yrittää Talun ehdottaman
suunnitelman toimeenpanoa. Sanoimme toisillemme hyvää yötä ja
paneuduimme levolle.
Syötyämme seuraavana aamuna aamiaista lähdimme katselemaan Kadabraa, ja
kun Marentinan ruhtinas oli runsaskätisesti varannut meille Okarissa
käypää rahaa, ostimme sirot lentorattaat. Jo Marentinassa olimme
opetelleet niitä ohjaamaan ja vietimme päivämme hupaisasti ja
hyödyllisesti, tutkien kaupunkia. Myöhään iltapäivällä, jolloin Talun
kertoman mukaan tapaisimme hallitusvirkailijat toimistoissaan,
pysähdyimme aukion vieressä, vastapäätä jeddakin palatsia olevan upean
rakennuksen eteen.
Rohkeasti astuimme sisään ovella seisovien aseistettujen
vahtisotilaiden ohitse. Sisällä tuli meitä vastaan punainen orja
tiedustamaan asiaamme.
"Sano isännällesi Soraville, että kaksi illallilaista sotilasta pyrkii
palatsin vartiostoon", käskin.
Talu oli maininnut, että Sorav oli palatsin vartioston päällikkö, ja
kun pidettäisiin todennäköisenä, että Salensus Ollin hovissa jo
vuosikausia punottujen juonien saasta olisi tarttunut Okarin
kaukaisista kaupungeista -- erikoisesti Illallista -- saapuneihin
miehiin vähemmän kuin muihin, niin hän oli ollut varma, että olisimme
tervetulleita eikä meiltä paljoa kyseltäisi.
Hän oli yleispiirtein selittänyt meille kaikki, mitä hänen mielestään
meidän oli välttämätöntä tietää selviytyäksemme Soravin kuulustelusta.
Sen jälkeen joutuisimme itse Salensus Ollin tutkittaviksi, jotta hän
saisi selvän ruumiillisesta kunnostamme ja sotilaskelpoisuudestamme.
Olimme siksi vähän harjoitelleet keltaisten miesten outojen
koukkumiekkojen ja maljamaisten kilpien käyttöä, ettemme kumpikaan
todennäköisesti selviytyisi lopullisesta kokeesta, mutta mahdollisesti
meidät, senjälkeen kun Sorav olisi meidät hyväksynyt, majoitettaisiin
useiksi päiviksi palatsiin odottamaan, kunnes jeddakien jeddakilla
olisi aikaa panna meidät lopulliselle koetukselle.
Odotettuamme muutamia minuutteja eteissalissa meidät käskettiin Soravin
yksityiseen virkahuoneeseen, jossa tämä tuimannäköinen, mustapartainen
upseeri tervehti meitä kohteliaasti. Hän tiedusti nimeämme ja asemaamme
kotikaupungissamme ja saatuaan vastaukset, jotka ilmeisesti olivat
hänestä tyydyttäviä, hän teki meille eräitä kysymyksiä, jotka Talu oli
arvannut etukäteen ja valmistanut meitä niihin vastaamaan.
Kuulustelua ei voinut kestää yli kymmenen minuutin, minkä jälkeen Sorav
kutsutti luokseen adjutanttinsa käskien tämän merkitä meidät
asianmukaisesti luetteloihin ja sitten saattaa meidät palatsissa
olevaan, henkivartiostoon pyrkiville tulokkaille varattuun
majapaikkaan.
Adjutantti vei meidät ensiksi omaan virkahuoneeseensa, jossa hän
yhdellä kertaa mittasi, punnitsi ja valokuvasi meidät tätä tarkoitusta
varten älykkäästi sommitellulla koneella. Asiakirjoja ja kuvia syntyy
yhtä aikaa viisi kappaletta eri hallitusvirastoissa, joista kaksi on
muissa kaupungeissa penikulmien päässä. Sitten hän opasti meidät
palatsin alueen halki vartioston päämajaan jättäen meidät siellä
päivystävän upseerin huostaan.
Tämä vuorostaan kuulusteli meitä lyhyesti ja lähetti sitten sotilaan
saattamaan meitä majapaikkaamme. Se sijaitsi rakennuksen takaosassa,
puolittain erillisen tornin toisessa kerroksessa.
Kun kysyimme oppaaltamme, miksi meidät majoitettiin näin kauaksi
vahtihuoneesta, hän vastasi, että henkivartioston vanhemmilla jäsenillä
oli tapana haastaa riitaa tulokkaiden kanssa koetellakseen näiden
kuntoa. Tuloksena oli ollut niin lukuisia kuolemaan päättyviä
kaksintaisteluja, että tämän tavan vallitessa oli käynyt vaikeaksi
säilyttää vartiostoa täysilukuisena. Salensus Oll oli senvuoksi
siirrättänyt kokelaiden majapaikan syrjemmäksi, ja heidät pantiin lukon
taakse, joten he olivat turvassa vartioston jäsenten hyökkäyksiltä.
Tämä harmillinen uutinen veti äkkiä ristin kaikkiin kauniisiin
suunnitelmiimme, sillä sehän merkitsi sitä, että saisimme itse asiassa
olla Salensus Ollin palatsissa vankeina siihen asti, kunnes hän näkisi
sopivaksi kutsuttaa meidät lopullisesti näyttämään kuntoamme.
Kun olimme laskeneet juuri tällä väliajalla ehtivämme suorittaa paljon
löytääksemme Dejah Thorisin ja Ptarthin Thuvian, niin olimme perin
huonolla tuulella, kun vankka lukko kalahti kiinni oppaamme jäljestä,
sitten kun hän oli ohjannut meidät meille määrättyihin huoneisiin.
Kasvot kiukusta vääntyneinä käännyin Thuvan Dihniin päin. Toverini vain
pudisti päätään masentuneena ja meni huoneen toisessa päässä olevan
ikkunan ääreen.
Tuskin hän oli vilkaissut ulos, kun hän kutsui minua, äänessään
pidätetyn kiihtymyksen ja hämmästyksen väre. Olin heti hänen
vierellään.
"Katso tuonne!" sanoi Thuvan Dihn osoittaen pihalle.
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin kaksi naista, jotka
kävelivät edes takaisin aidatussa puistossa.
Heti paikalla tunsin heidät -- he olivat Dejah Thoris ja Ptarthin
Thuvia!
Siellä he olivat, he, joita olin seurannut koko Marsin halki, navalta
navalle. Vain kolmen metrin välimatka ja jotkut metallitangot
eroittivat minut heistä.
Huutaen kiinnitin heidän huomionsa itseeni, ja kun Dejah Thoris
katsahti minuun päin, tein merkin, jolla Barsoomin miehet osoittavat
naisilleen rakkauttaan.
Hämmästyksekseni ja kauhukseni hän suoristi niskaansa ja käänsi minulle
selkänsä syvän halveksimisen ilmeen levitessä hänen hienoille
piirteilleen. Ruumiini on tuhansissa taisteluissa saatujen arpien
peittämä, mutta ei koko pitkän elämäni aikana yksikään haava ole
koskenut minuun niin kipeästi kuin tällä kertaa naisen pistävän kylmä
katse sydämeeni.
Huokaisten käännyin toisaalle ja painoin kädet kasvoilleni. Kuulin
Thuvan Dihnin puhuttelevan Thuviaa, mutta heti sen jälkeen häneltä
päässyt kummastunut huudahdus osoitti, että häntäkin oli oma tyttärensä
hylkinyt.
"He eivät edes tahdo kuunnella", valitti hän minulle. "He ovat
sulkeneet korvansa käsillään ja menneet puiston toiseen päähän. Oletko
milloinkaan nähnyt näin hullua, John Carter? Heidän täytyy olla
noiduttuja."
Rohkaisin mieleni ja palasin ikkunan ääreen, sillä vaikkapa Dejah
Thoris halveksien torjuikin minut luotaan, niin kuitenkin rakastin
häntä enkä malttanut olla katselematta hänen jumalaisen kauniita
kasvojaan ja vartaloaan, mutta kun hän näki minun tuijottavan itseensä,
hän kääntyi taaskin poispäin.
Hänen omituinen käyttäytymisensä meni yli ymmärrykseni, ja tuntui
uskomattomalta, että Thuviakin vieroi isäänsä. Olisiko mahdollista,
että verraton prinsessani olisi yhä kamalan taikauskon vallassa, josta
olin hänen taivaankappaleensa pelastanut? Saattaisiko hän kenties
kirota ja halveksia minua sentähden, että olin palannut Dorin laaksosta
ja että olin polkenut pyhien thernien temppeleiden ja heidän itsensä
pyhyyttä?
Mitään muuta syytä en voinut keksiä hänen kummalliseen käytökseensä,
mutta se taas tuntui tuiki mahdottomalta, sillä Dejah Thorisin rakkaus
John Carteria kohtaan oli ollut suuri ja ihmeellinen -- paljoa
voimakkaampi kuin rotueroavaisuudet, periaatteet ja uskonto.
Murheellisena katsellessani takaapäin hänen ylvästä, kuninkaallista
päätään avautui puiston toisessa päässä oleva portti ja siitä ilmestyi
mies. Astuessaan portista hän pisti jotakin keltaisen vahtisotilaan
kouraan, ja välimatka oli siksi lyhyt, että erotin hänen antavan
sotilaalle rahaa.
Arvasin heti, että tulokas oli päässyt puistoon lahjomalla. Hän lähti
astelemaan naisia kohti. Tunsin hänet, hän ei ollut kukaan muu kuin
Thurid, ensisyntyisten musta dator.
Hän meni aivan naisten luokse, ennenkuin alkoi puhua, ja kun he sitten
kääntyivät ympäri kuullessaan hänen äänensä, astahti Dejah Thoris
säpsähtäen taaksepäin.
Inhoittava hymy väikkyi Thuridin kasvoilla, kun hän lähestyi aivan liki
Dejah Thorisia ja sanoi jotakin. En erottanut hänen sanojaan, mutta
prinsessani vastaus kuului selvästi.
"Tardos Morsin pojantytär osaa kuolla milloin hyvänsä", sanoi Dejah
Thoris, "mutta sinun mainitsemaasi hintaa hän ei ikinä voi hengestään
maksaa."
Sitten laskeutui mustaihoinen konna polvilleen hänen eteensä ja
suorastaan mateli tomussa rukoillen häntä. Kuulin hänen puhettaan vain
osittain, sillä vaikkakin hän ilmeisesti oli kiihkeän intohimon
raatelema, ei hän siitä huolimatta nähtävästi uskaltanut korottaa
ääntään peläten ilmituloa.
"Tahtoisin pelastaa sinut Matai Shangin käsistä", kuulin hänen
lavertelevan. "Tiedät, mikä kohtalo sinua odottaa hänen luonaan. Enkö
minä ole mielestäsi parempi kuin hän?"
"En huolisi teistä kummastakaan", vastasi Dejah Thoris, "vaikkakin
olisin vapaa, niin että voisin sen tehdä. Mutta, kuten hyvin tiedät, en
ole vapaa."
"Sinä _olet_ vapaa!" huudahti Thurid. "John Carter, Heliumin prinssi,
on kuollut."
"Sitä en usko. Mutta vaikka hän olisikin kuollut ja minun olisi
valittava toinen aviomies, niin ottaisin kasvi-ihmisen tai ison valkean
apinan mieluummin kuin Matai Shangin tai sinut, sinä musta kalot",
vastasi Dejah Thoris pilkallisesti.
Turmeltunut lurjus menetti kaiken malttinsa, karkasi karkeasti kiroten
hennon naisen kimppuun ja tarttui raa'asti häntä kurkusta. Kirkaisten
riensi Thuvia auttamaan vankeustoveriaan. Myöskin minä tulin hulluksi
raivosta ja kiskoin ikkunani ristikkotangot irti koloistaan, ikäänkuin
ne olisivat olleet pelkkää kuparilankaa.
Heilautin itseni aukosta puistoon. Putosin vain kolmenkymmenen metrin
päähän siitä paikasta, missä mustaihoinen oli kuristamaisillaan Dejah
Thorisin hengettömäksi, ja yhdellä ainoalla aimo hyppäyksellä olin
hänen niskassaan. Sanaa sanomatta irroitin hänen saastaiset sormensa
ihanasta kaulasta ja ääntä päästämättä sinkautin hänet kuuden metrin
päähän itsestäni. Raivosta puhkuen Thurid nousi jälleen seisaalleen ja
hyökkäsi hurjistuneen härän tavoin päälleni.
"Keltanahka", hän kiljui, "et tietänyt, kehen satutit kurjan kätesi,
mutta pian opetan sinut käsittämään, mitä ensisyntyisen loukkaaminen
merkitsee."
Samassa hän oli kimpussani koettaen päästä käsiksi kurkkuuni. Mutta
saman tempun, jonka olin kerran tehnyt Issuksen temppelin pihalla, tein
nyt uudelleen Salensus Ollin palatsin puistossa. Kumarruin hänen
ojennettujen käsivarsiensa alitse, ja hänen syöksyessään sivuitseni,
annoin nyrkilläni hirvittävän täräyksen hänen leukaansa.