on vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki
yksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun
valtakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme
löytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien."
"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi", virkoin, "niin täällä
selvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen
poikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat
retkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta
olleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan
muuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi,
että he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin
toiselta puolen."
Puhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen
yli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut
olivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.
Ihmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina
kasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä,
jonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana
olevan toisen luolan suulle.
Tämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten
inhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli
melkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka
tupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.
"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?"
kysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.
"Ei luullakseni pitkää aikaa", vastasin. "Rientäkäämme sen vuoksi! Minä
menen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!" Näin
sanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.
Kohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan
läpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä.
Kahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.
Onkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat,
toiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään
naaraksista.
Täällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot
silmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi
niin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta
pimeys.
Yritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin
äärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän
palaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin
oloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit
että muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin
päästäisiin päämäärään.
"Sillä välin", jatkoin, "voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni
itselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu,
niin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja
tuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja
tyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa."
"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter", selitti Thuvan
Dihn. "Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi.
Olen puhunut."
Hänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli
niin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa
pantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni
kirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin
Heliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä
väijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se
suinkin olisi mahdollista.
Kun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä
peloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista
tiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja
ihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi
välttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.
Ilmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani
totellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni,
vaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi.
Se hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti
hetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.
Carthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet
Haaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä
oli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin
ylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä
kahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin
jäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen
isoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he
vielä elivät.
Edelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin
pojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas,
että sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.
"Ja", lopetin kirjeeni, "jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä
jos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta
hauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni
kanssa."
Woolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa
pohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi,
mutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien
keskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat
syöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.
Pian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää
kaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden,
vaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.
Yksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla
olevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää
vain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä
sinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.
Silloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten
toista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti
vahdinpitoa.
Vihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden
pesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen
valppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman,
ja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme
hyvänsä, päätimme koettaa sitä.
Sitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen
luolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille
sen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle
puolelle painautuen seinää vasten.
Päästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa
kohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti
tunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.
Kun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä
kummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti
päästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.
Heti tähystimme kahdeksanteen luolaan -- ei yksikään apti liikahtanut.
Ryömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja
vaaralliseen pesään.
Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen
kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut
mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme
liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.
Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti
rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni
pedon sivuitse.
Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en
uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli
terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta
tuuheasta turkista.
Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin
selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa
olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani
peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.
Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien
huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet
kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta,
jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa
on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän
kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.
Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista
luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.
Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa
luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen
tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin
mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi
kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa
ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri
sellaisena päivänä.
Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään
peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän
polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut
jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin
vähän matkaa eteenpäin.
Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle,
jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle
rinteelle.
Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia
miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.
"Barsoomin keltaisia ihmisiä!" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen
olisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se
rotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja
eristettyyn maahan, todella oli olemassa.
Vetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen
puuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella
selin meihin päin.
Yksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen
silmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.
Pian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän
oli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit,
kuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta,
kun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan
valkoisesta aptinnahasta.
Keltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä
riippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty
maljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja
kovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.
Nämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä
puolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta
myöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka
hämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.
Huomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan.
Nimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka
päässä oli koukku.
Toinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje,
pituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja
kaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui
varushihnoista tikari.
Kun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin
miekkoihinsa -- koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä,
kun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen
renkaan kannattamana.
Kun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi
hyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka
eniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.
Ahdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin
oivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.
Terävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa,
mutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle,
ja koukku sattui sen koverrukseen.
Kerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä
vastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen
lävitseen.
Mutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli
paljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa,
niin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat
viisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta
puolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat
hänet.
Myötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en
tuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet
ristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset
vastustajat teurastaisivat uljaan miehen.
Hyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan
kelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni
siihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.
Niinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut
valkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän
viiden vastustajan kanssa.
YHDEKSÄS LUKU
Keltaisen kansan keskuudessa
Thuvan Dihn ei vitkastellut rientäessään rinnalleni, ja vaikkakin
koukkupäiset aseet olivat meistä outoja ja olimme niiden käsittelyyn
tottumattomia, niin pian olimme kolmisin selviytyneet viidestä
mustapartaisesta vastustajastamme.
Kun taistelu oli päättynyt, kääntyi uusi tuttavamme minuun päin,
irroitti kilven ranteestaan ja tarjosi sitä minulle. En tietänyt, mitä
hänen menettelynsä merkitsi, mutta arvelin hänen sillä tavoin tahtovan
osoittaa kiitollisuuttaan.
Myöhemmin kuulin, että kilven antaja siten kuvaannollisesti osoitti
olevansa valmis uhraamaan henkensä vastalahjaksi jostakin suuresta
palveluksesta. Ja minun oli odotettu kieltäytyvän, kuten empimättä
teinkin.
"Ota sitten Talulta, Marentinan ruhtinaalta", lausui keltainen mies,
"tämä kiitollisuuden merkki." Näin sanoen hän pisti kätensä avaran
turkkinsa liepeen alle ja veti esille rannerenkaan, jonka hän kiinnitti
käteeni. Sitten hän suoritti saman toimituksen Thuvan Dihnille.
Senjälkeen hän kysyi nimeämme ja kotimaatamme. Hän näytti olevan hyvin
perehtynyt ulkomaailman maantietoon, ja kun selitin olevani Heliumista,
hän kohotti kulmiaan.
"Vai niin", hän huomautti, "olet etsimässä hallitsijaanne ja hänen
seuruettaan?"
"Mitä tiedät heistä?" kysyin.
"En paljoakaan muuta kuin että he joutuivat setäni Salensus Ollin,
jeddakien jeddakin, Okarin, Barsoomin keltaisen kansan maan,
hallitsijan vangiksi. Heidän kohtalostaan en tiedä mitään, sillä olen
sodassa setäni kanssa, joka tahtoisi musertaa valtani Marentinan
ruhtinaskunnassa.
"-- Nämä sotilaat, joiden käsistä juuri pelastitte minut, on hän
lähettänyt väijymään ja surmaamaan minut, sillä he tietävät, että
saavun usein yksin metsästämään pyhiä apteja, joita Salensus Oll
innokkaasti palvoo. Hänen vihansa johtuikin osaksi siitä, että kammoan
hänen uskontoansa. Mutta pahimmin hän pelkää kasvavaa valtaani ja
suurta puoluetta, jolla on kannattajia kautta koko Okarin ja joka
pyrkii korottamaan minut Okarin hallitsijaksi ja jeddakien jeddakiksi
hänen sijastaan.
"-- Hän on julma ja tyrannimainen valtias, ja jollei häntä niin kovasti
pelättäisi, niin voisin yhdessä yössä koota armeijan, joka lakaisisi
tieltään hänen harvalukuiset uskolliset kannattajansa. Oma kansani on
minulle uskollinen, eikä pieni Marentinan laakso ole vuoteen maksanut
Salensus Ollille veroa.
"-- Eikä hän saa meitä väkivoimalla nujerretuksi, sillä kymmenkunta
miestä voi puolustaa Marentinaan vievää ahdasta solaa miljoona-armeijaa
vastaan. Mutta nyt sinun asioihisi! Kuinka voin auttaa teitä? Palatsini
on käytettävissänne, jos osoitatte minulle sen kunnian, että tulette
Marentinaan."
"Kun tehtävämme on suoritettu", vastasin, "noudatamme mielihyvin
kutsuasi. Mutta nyt autat meitä parhaiten neuvomalla meille tien
Salensus Ollin hoviin ja jonkun keinon, jolla pääsisimme kaupunkiin ja
palatsiin tai yleensä siihen paikkaan, missä ystävämme ovat
vangittuina."
Talu silmäili vakavana parrattomia kasvojamme sekä Thuvan Dihnin
punaista ja minun valkeata ihoani.
"Ensin teidän on lähdettävä Marentinaan", hän selitti, "sillä
ulkomuotoanne on tuntuvasti muutettava, ennenkuin voitte toivoa
pääsevänne ainoaankaan Okarin kaupunkiin. Teidän on saatava keltaiset
kasvot ja musta parta sekä sellaiset tamineet ja varusteet, jotka
herättävät mahdollisimman vähän epäluuloja. Palatsissani on mies, joka
voi muuttaa ulkonäkönne sellaiseksi, että käytte yhtä puhdasverisistä
keltaisista miehistä kuin itse Salensus Oll."
Hänen neuvonsa tuntui järkevältä, ja kun meillä ei näyttänyt olevan
mitään muuta keinoa päästä turvallisesti Kadabraan, Okarin
pääkaupunkiin, lähdimme Marentinan ruhtinaan Talun kanssa hänen pientä,
kallioiden suojaamaa kotimaatansa kohti.
Tie oli vaikeakulkuisimpia mitä olen koskaan nähnyt enkä ihmettele,
että marentinalaisten ei tarvitse paljoakaan pelätä hyökkäystä
tällaisessa maassa, jossa lisäksi ei ole thoateja eikä lentokoneita.
Mutta vihdoin saavuimme määräpaikkaamme, jonka ensiksi näimme matalalta
kukkulalta noin kahden ja puolen kilometrin päästä itse kaupungista.
Tämä marsilaisesta sementistä rakennettu kaupunki sijaitsi syvässä,
suojaisessa laaksossa. Kadut, torit ja aukiot olivat kaikki lasikaton
peitossa. Ympäristö oli kokonaan hautautunut lumeen ja jäähän, mutta
kaupunkia kattava pyöreä, kupumainen kristallikatos oli aivan paljaana.
Silloin oivalsin, kuinka sikäläinen kansa suojaa itseään arktisen
ilmaston pakkasia ja rajusäitä vastaan, eläen mukavuudessa ja
ylellisyydessä ikuisen jään peittämässä maassa.
Heidän kaupunkinsa olivat todellisia lämpöhuoneita, ja astuessani nyt
ensi kertaa yhteen heidän kaupungeistaan valtasi minut rajaton
kunnioitus ja ihailu tämän maailmalta hautautuneen kansan tieteellistä
kykyä ja rakennustaitoa kohtaan.
Heti kun olimme tulleet kaupunkiin, Talu riisui nahkaiset
päällysvaatteensa, kuten mekin teimme, ja sain nähdä, että hänen muut
tamineensa erosivat varsin vähän Barsoomin punaisten kansojen
käyttämistä. Nahkaisia, jalokivien ja metallikoristusten peittämiä
varustuksiaan lukuun ottamatta hän oli alaston, eivätkä vaatteet
olisikaan olleet mukavia niin lämpimässä ja kosteassa ilmassa.
Kolme päivää viivyimme ruhtinas Talun vieraina, ja hän käyttäytyi meitä
kohtaan mahdollisimman huomaavasti ja vieraanvaraisesti. Hän opasti
meitä katsomassa kaikkia laajan kaupunkinsa mielenkiintoisia
nähtävyyksiä.
Marentinan ilmatehdas kykenisi rajattomasti pitämään yllä elämää
pohjoisnavan kaupungeissa, vaikkakin kaikki elolliset olennot kuolevan
Marsin muissa osissa tukehtuisivat ilman puutteesta, jos suuren
keskustehtaan toiminta taaskin häiriintyisi, kuten sinä muistettavana
aikana, jolloin sain tilaisuuden turvata hengen ja onnen tämän jo
silloin niin voimakkaasti rakastamani oudon taivaankappaleen
asukkaille.
Hän näytteli meille lämmityslaitosta. Auringon säteet kootaan tilaviin,
kaupungin alla oleviin säiliöihin, ja tavattoman vähällä voidaan
jatkuvasti säilyttää kesäinen lämpö tässä paratiisimaisen upeassa
arktisessa puutarhassa.
Leveillä kaduilla, joiden pintaa peitti kylvetty, keltainen kuivuneiden
merenpohjien kasvullisuus, liikkui äänettömästi keveitä ja ilmavia
lentorattaita, ainoita jättiläismäisen jäämuurin pohjoispuolella
käytettyjä liikennevälineitä.
Näiden ainutlaatuisten rattaiden leveät pyöränkehät ovat kumimaisia
kaasurenkaita, jotka on täytetty Barsoomin kahdeksansilla eli eteenpäin
ajavilla säteillä -- Marsilaisten erinomainen keksintö, jonka nojalla
valtavat ilmalaivat ovat tulleet mahdollisiksi ja punainen rotu voinut
saavuttaa ylivallan ulkomaailmassa. Juuri nämä säteet työntävät tähden
omaa tai sen heijastamaa valoa avaruuteen ja säiliöön koottuina ovat
Marsin ilma-alusten kannatusvoimana.
Marentinan lentorattaiden automobiilia muistuttavissa pyörissä on näitä
säteitä vain niin paljon kuin tarvitaan ohjaamiseen. Ja vaikkakin
takapyörät on kytketty koneeseen, joten ne osaltaan auttavat koneen
käyntiä, niin rattaiden pääasiallisena eteenpäin työntävänä voimana on
pieni perään kiinnitetty potkuri.
Minulla ei ole milloinkaan ollut miellyttävämpää tunnelmaa kuin
ajaessani tällaisilla loistavan mukavilla rattailla, jotka keinuivat
keveästi kuin höyhen Marentinan pehmeillä sammalkaduilla. Ne liikkuivat
aivan äänettömästi tulipunaisten nurmikkosarkojen sivuitse ja Marsin
korkealle kehitetyille kasvilajeille ominaisten upeiden kukkien
koristamien puiden lehväholveissa.
Kolmannen päivän iltapuolella hoviparturi -- en osaa keksiä hänelle
sopivampaa maapallolla käytettyä nimitystä -- muutti sekä Thuvan Dihnin
että minut niin toisennäköisiksi, etteivät omat vaimommekaan olisi
ikinä meitä tunteneet. Ihomme väri oli yhtä sitruunankeltainen kuin
hänen omansakin, ja sileihin kasvoihimme oli kätevästi kiinnitetty
musta parta ja samanväriset viikset. Okarin sotilaiden varustukset
täydensivät valepukumme, ja lämpöhuone-kaupunkien ulkopuolella
liikkumista varten saimme kumpikin musta- ja keltaviiruisen
orlukinnahkaisen turkin.
Talu antoi meille tarkat ohjeet Okarin, keltaisen rodun kansan,
pääkaupunkiin Kadabraan vievästä tiestä. Mutta lisäksi tämä kelpo
ystävä saattoi meitä vielä jonkun matkaa ja luvattuaan sitten auttaa
meitä, milloin ja miten vain tulisi tilaisuutta, sanoi meille
jäähyväiset.
Erotessamme hän pujotti sormeeni omituisenmuotoisen sormuksen, johon
oli upotettu sysimusta himmeä kivi. Tämä kivi näytti enemmän kivihiilen
palaselta kuin rajattoman arvokkaalta barsoomilaiselta jalokiveltä,
joka se todellisuudessa oli.
"Näitä on vain kolme lohkaistu emäkivestä", selitti Talu, "joka on
minun hallussani. Ne olen antanut erittäin luotetuille ylimyksilleni,
jotka kaikki on lähetetty Salensus Ollin hoviin suorittamaan salaisia
tehtäviä.
"-- Jos joudut viittätoista metriä lähemmäksi jotakuta näistä
kolmesta, niin tunnet siinä sormessa, jossa sormus on, äkillistä
kihelmöimistä. Toisen sormuksen kantaja tuntee sitä myöskin. Se
aiheutuu sähköaalloista, jotka joutuvat liikkeeseen, kun kaksi
tällaista samasta emäkivestä lohkaistua kappaletta joutuu toistensa
vaikutuspiiriin. Siitä tiedät, että läheisyydessäsi on ystävä, jonka
apuun voit tarpeen vaatiessa turvautua.
"-- Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin
älä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise
sormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä
vaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla
sinulle henkeäsi arvokkaampi."
Tämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin
Marentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran
kaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.