läheisyydessä olleilta therneiltä kuulin, kuinka loukkaavasti ja
alentavasti tämä itse oli käyttäytynyt tytärtäni kohtaan. Ja tänne
tullessani sain ilokseni tietää, että myöskin Matai Shang on
vieraanasi, sillä olisin etsinyt hänet käsiini, vaikka siihen olisi
mennyt koko elämäni.
"-- Vielä muutakin kuulin. Sain tietää, kuinka ritarillisesti ja
ystävällisesti John Carter oli kohdellut tytärtäni. Minulle kerrottiin,
että hän oli taistellut tyttäreni puolesta ja pelastanut hänet ja että
hän luopui yrittämästä päästä pakoon villien eteläisten warhoonien
kynsistä, lähettäen oman thoatinsa selässä tyttäreni turvaan ja jääden
itse jalkaisin vastustamaan vihreitä sotilaita.
"-- Voitko ihmetellä, Kulan Tith, että olen valmis panemaan vaaraan
henkeni, kansani rauhan, jopa sinun ystävyytesi, jota pidän suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta, puoltaakseni Heliumin prinssiä?"
Kulan Tith oli hetken vaiti. Hänen kasvonilmeistään saatoin nähdä,
kuinka tukalassa asemassa ja neuvoton hän oli. Vihdoin hän keskeytti
hiljaisuuden.
"Thuvan Dihn", hän aloitti, ja hänen äänensä sävy oli surullinen, mutta
ystävällinen, "kuinka voisin minä käydä tuomitsemaan lähimmäistäni?
Minun silmissäni thernien isä on vieläkin pyhä ja hänen saarnaamansa
uskonto ainoa totinen usko, mutta jos minun ratkaistavakseni olisi
joutunut sama pulma, joka on sinun mieltäsi painanut, niin epäilemättä
tunteeni ja tekoni olisivat aivan samanlaiset kuin sinun.
"-- Heliumin prinssiin nähden on toimintaohjelmani selvä, mutta Matai
Shangin ja sinun väleihisi nähden en voi esiintyä muuten kuin
sovittajana. Heliumin prinssi saatetaan turvallisesti alueeni rajalle,
ennenkuin huomispäivän aurinko on laskenut, ja sieltä hän saa mennä
minne haluaa. Mutta pysyköön hän kuoleman uhalla vastaisuudessa Kaolin
maan ulkopuolella.
"-- Jos sinun ja thernien isän välillä on riitaa, niin minun ei
tarvitse pyytääkään, että sen selvittäminen siirretään siihen asti,
kunnes olette molemmat poistuneet hallitsemaltani alueelta. Oletko
tyytyväinen, Thuvan Dihn?"
Ptarthin jeddak nyökkäsi myöntäen, mutta äkäinen ja tuikea
silmäys, jonka hän loi Matai Shangiin, ei ennustanut hyvää tälle
lihavanaamaiselle pyhimykselle.
"Heliumin prinssi ei suinkaan ole tyytyväinen", huudahdin minä, käyden
häikäilemättä rikkomaan sarastavaa sovintoa, sillä en missään nimessä
voinut suostua rauhaan mainituilla ehdoilla.
"Kymmenkunta kertaa olen välttänyt uhkaavan kuoleman ajaessani Matai
Shangia takaa enkä aio tyytyä siihen, että minut talutetaan, kuten
kelvottomaksi käynyt thoat teurastuspaikalle, kauaksi päämäärästä,
jonka olen saavuttanut oikean käsivarteni ja voimakkaiden lihasteni
avulla.
"-- Eikä myöskään Ptarthin jeddak Thuvan Dihn ole tyytyväinen kuultuaan
kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Tiedättekö, minkä vuoksi olen
seurannut Matai Shangia ja Thuridia, mustaa datoria, Dorin laakson
metsistä tänne saakka, puolen maailman halki ja suoriutuen miltei
voittamattomista vaikeuksista?
"-- Luuletteko, että John Carter, Heliumin prinssi, alentuisi
salamurhaajaksi? Voiko Kulan Tith olla tarpeeksi hupsu uskoakseen tätä
valhetta, jonka pyhä thern tai dator Thurid on kuiskannut hänen
korvaansa?
"-- En vainoa Matai Shangia surmatakseni hänet, vaikka oman tähteni
Jumala tietää, että sormeni syyhyävät päästäkseen kiinni hänen
kurkkuunsa. Olen seurannut häntä, Thuvan Dihn, sentähden, että hänen
mukanaan on kaksi vankia -- minun vaimoni, Heliumin prinsessa Dejah
Thoris, ja sinun tyttäresi, Ptarthin Thuvia.
"-- Luuletko niin ollen, että nöyrästi sallin viedä itseni Kaolin
muurien ulkopuolelle, jollei poikani äiti lähde seurassani ja jollei
tytärtäsi ole palautettu sinulle?"
Thuvan Dihn kääntyi Kulan Tithiin päin. Raivo liekehti hänen terävissä
silmissään. Mutta hänen itsehillintäkykynsä oli ihailtava, ja hänen
äänensä pysyi maltillisen tasaisena.
"Oletko tietänyt tämän, Kulan Tith?" kysyi hän. "Oletko tietänyt, että
tyttäreni viruu vankina sinun palatsissasi?"
"Hän ei ole voinut sitä tietää", keskeytti Matai Shang kalpeana
varmastikin enemmän pelosta kuin kiukusta. "Hän ei ole voinut sitä
tietää, sillä se on valhetta."
Olisin tahtonut surmata hänet heti näiden sanojen tähden, mutta kun
syöksähdin häntä kohti, laski Thuvan Dihn kätensä raskaasti olalleni.
"Varro vähän", hän sanoi minulle ja jatkoi sitten Kulan Tithille: "Se
ei ole valhetta. Siksi paljon tiedän Heliumin prinssistä -- hän ei
valehtele. Vastaa minulle, Kulan Tith -- olen kysynyt sinulta."
"Thernien isän seurassa saapui kolme naista", vastasi Kulan Tith,
"hänen tyttärensä Phaidor ja kaksi muuta, joita sanottiin hänen
orjikseen. Jos he ovat Ptarthin Thuvia ja Heliumin Dejah Thoris, niin
minä en ole sitä tietänyt -- en ole nähnyt kumpaakaan. Mutta jos he
todellakin ovat ne, niin heidät palautetaan teille tänä aamuna."
Puhuessaan hän katsoi Matai Shangin silmiin, ei kuten uskovainen
ylimmäistä pappia, vaan kuten kansan hallitsija alamaistaan, jota hän
käskee.
Thernien isän täytyi olla yhtä selvillä kuin minäkin olin siitä, että
hänen oikean karvansa paljastuminen oli ollut omiaan suuresti
horjuttamaan Kulan Tithin luottamusta ja että tarvittaisiin enää vain
pisara muuttamaan mahtava jeddak hänen katkeraksi vihamiehekseen. Mutta
taikauskon juuret ovat niin sitkeät ja syvässä, että suuri kaolilainen
epäröi vieläkin katkaista viimeisiä säikeitä, jotka liittivät hänet
vanhaan uskontoonsa.
Matai Shang oli tarpeeksi ovela ollakseen alistuvinaan opetuslapsensa
määräykseen ja lupasi tuoda molemmat orjattaret aamulla
vastaanottosaliin.
"Aamu on melkein käsissä", hän selitti, "enkä mielelläni häiritsisi
tyttäreni unta. Muuten käskisin noutaa naiset heti paikalla, jotta
näkisitte Heliumin prinssin erehtyneen." Hän korosti viimeistä sanaa
koettaen loukata minua niin hienosti, etten voisi avoimesti suuttua.
Aioin juuri panna vastalauseen kaikkinaista viivytystä vastaan ja
vaatia, että Heliumin prinsessa tuotaisiin viipymättä luokseni, kun
Thuvan Dihn alkoi puhua. Hänen sanojensa johdosta näytti sellaisen
vaatimuksen esittäminen tarpeettomalta.
"Tahtoisin nähdä tyttäreni heti", virkkoi hän, "mutta jos Kulan Tith
varmasti lupaa, ettei ketään päästetä poistumaan palatsista tänä yönä
ja ettei Dejah Thorisille ja Ptarthin Thuvialle tästä lähtien tapahdu
mitään pahaa siihen mennessä, kunnes heidät päivän koittaessa
tuodaan luoksemme tähän saliin, niin en halua itsepäisesti pysyä
vaatimuksessani."
"Ei kukaan saa tänä yönä poistua palatsista", vastasi Kaolin jeddak,
"ja Matai Shang kai takaa meille, ettei kummallekaan naiselle satu
mitään ikävyyttä?"
Thern nyökkäsi myöntäen. Vähän myöhemmin Kulan Tith ilmoitti, että
vastaanotto oli päättynyt, ja Thuvan Dihnin kehoituksesta menin hänen
seurassaan hänen huoneistoonsa, jossa istuimme valveilla aamuun asti,
hän kuunnellen ja minä kertoen, mitä olin kokenut Marsissa ja mitä
hänen tyttärelleen oli sattunut sinä aikana, jonka olimme olleet
yhdessä.
Huomasin, että Thuvian isä oli mieleiseni mies, ja sinä yönä sai
alkunsa ystävyys, joka on yhä lujittunut, niin että Thuvan Dihn nyt on
Tharkin vihreän jeddakin Tars Tarkasin jälkeen läheisin ystäväni.
Heti kun Marsin äkkiä valkeneva päivä sarasti, tuli Kulan Tithin
lähetti kutsumaan meitä vastaanottosaliin, jossa Thuvan Dihnin piti
saada takaisin tyttärensä vuosikausia kestäneen eron jälkeen ja minun
tavata jälleen Heliumin ihana tytär oltuani kaksitoista vuotta melkein
yhtä mittaa häntä näkemättä.
Sydän jyskytti rinnassani, niin että katsahdin hämilläni ympärilleni,
sillä olin varma siitä, että kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.
Tuskaisesti odotin saadakseni taaskin kiertää käsivarteni sen naisen
jumalaisen vartalon ympärille, jonka ikuinen nuoruus ja kuihtumaton
kauneus olivat vain huippuunsa jalostuneen sielun ulkoisena
tunnusmerkkinä.
Viimeinkin palasi Matai Shangia noutamaan mennyt lähetti. Kurkotin
kaulaani nähdäkseni ensimmäisen vilahduksen niistä, joiden olisi
pitänyt saapua hänen seurassaan, mutta lähetti oli yksin.
Pysähdyttyään valtaistuimen eteen hän puhutteli jeddakia siksi
äänekkäästi, että kaikki saapuvilla olevat kuulivat hänen sanansa.
"Oi Kulan Tith, mahtavin jeddak", hän huudahti hovitapaa noudattaen,
"lähettisi palaa yksin, sillä mentyään thernien isän huoneistoon hän
näki, että se oli tyhjä, samoin kuin kaikki Matai Shangin seurueen
hallussa olleet huoneet."
Kulan Tith kalpeni.
Kumea voihkaisu pääsi Thuvan Dihnin huulilta. Hän seisoi vierelläni
eikä ollut mennyt istumaan valtaistuimelle, joka odotti häntä isännän
vieressä. Hetkisen vallitsi kuolon hiljaisuus Kaolin jeddakin Kulan
Tithin avarassa vastaanottosalissa. Sitten hän itse katkaisi
äänettömyyden.
Hän nousi valtaistuimeltaan ja laskeutuen korokkeelta astui Thuvan
Dihnin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, kun hän laski
molemmat kätensä ystävänsä olkapäille.
"Oi Thuvan Dihn", hän valitti, "miksi pitikään tämän tapahtua parhaan
ystäväsi palatsissa! Omin käsin olisin kiertänyt nurin Matai Shangin
niskan, jos olisin aavistanut, mitä hänen riettaassa sydämessään
liikkui. Viime yönä alkoi lapsuususkoni horjua -- tänä aamuna se on
rauennut kuin tuhka tuuleen; mutta liian myöhään, liian myöhään.
"-- Tyttäresi ja tämän ruhtinaallisen sotilaan puolison pelastamiseksi
näiden pahojen henkien kynsistä saat käskeä mahtavan valtakunnan
kansaa, sillä koko Kaol on käytettävissäsi. Mitä voimme tehdä? Lausu
mielipiteesi!"
"Ensiksikin", ehdotin, "ottakaamme selvää, ketkä väestäsi ovat
vastuunalaisia Matai Shangin ja hänen seurueensa karkaamisesta.
Jolleivät he olisi saaneet apua palatsin vartioston puolelta, niin pako
olisi ollut mahdoton. Tiedusta, ketkä ovat syypäät, ja pakota heidät
tekemään selkoa, millä tavalla ja mihin suuntaan karkulaiset ovat
lähteneet!"
Ennenkuin Kulan Tith ehti antaa määräystä tutkimuksen toimeenpanosta,
astui eräs miellyttävä nuori upseeri esiin ja alkoi puhua jeddakilleen.
"Oi mahtavin jeddak Kulan Tith", hän lausui, "minä yksin olen syypää
tähän hirveään erehdykseen. Juuri minä olin viime yönä palatsin
vartioston päällikkönä. Varhain tänä aamuna, vastaanoton aikana, olin
virkatehtävissäni palatsin muissa osissa enkä tietänyt mitään siitä,
mitä silloin tapahtui. Kun niin ollen thernien isä kutsui minut
luokseen ja selitti, että hänen seurueensa oli sinun tahdostasi
kiireisesti toimitettava pois kaupungista, koska tänne oli saapunut
pyhän hekkadorin henkeä väijyvä verivihollinen, niin tein sen, mitä
minut on lapsuudesta alkaen koulutettu pitämään oikeana -- tottelin
häntä, jota luulin meidän kaikkien hallitsijaksemme, jopa mahtavammaksi
sinuakin, mahtavin jeddak.
"-- Anna tästä koituvan rangaistuksen kohdata yksin minua, sillä vain
minä olen vikapää. Muut palatsin vartioston jäsenet, jotka avustivat
pakoa, tekivät sen minun käskystäni."
Kulan Tith katsoi ensin minua ja sitten Thuvan Dihniä ikäänkuin pyytäen
meitä miehen tuomareiksi, mutta tämän hairahdus oli niin ilmeisen
anteeksiannettava, ettemme kumpikaan missään nimessä tahtoneet nuoren
upseerin saavan kärsiä erehdyksestä, jonka kuka hyvänsä olisi varsin
helposti voinut tehdä.
"Millä tavoin he lähtivät?" kysyi Thuvan Dihn. "Ja mihin suuntaan he
menivät?"
"He poistuivat kuten olivat tulleetkin", vastasi upseeri, "omalla
lentokoneellaan. Jonkun aikaa tarkkasin aluksen lentoa ja vihdoin se
hävisi näkyvistä pohjoiseen."
"Mistä voisi Matai Shang löytää turvapaikan pohjoiselta?" tiedusti
Thuvan Dihn Kulan Tithiltä.
Kaolin jeddak seisoi jonkun aikaa pää painuksissa, nähtävästi syvissä
mietteissä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Sehän on selvää!" hän huudahti. "Juuri eilen Matai Shang vihjaili
matkansa päämäärään. Hän kertoi eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta
ihmisrodusta, joka ei ole samanlainen kuin me. Pyhät thernit ovat muka
aina tunteneet sen kansan, ja se on hartaasti ja uskollisesti kiintynyt
ikivanhaan uskontoomme. Sen keskuudesta hän saisi pysyvän turvapaikan,
josta 'valehtelevat kerettiläiset' eivät voisi häntä saavuttaa. Juuri
sinne Matai Shang on mennyt."
"Ja koko Kaolissa ei ole ainoatakaan lentokonetta, jolla voisimme ajaa
häntä takaa", valitin.
"Eikä lähempänä kuin Ptarthissa", huomautti Thuvan Dihn.
"Odottakaapa!" puhkesin kiihkeästi puhumaan. "Tämän laajan metsän
reunassa on sen therneiltä ottamani lentokoneen hylky, jolla saavuin
sinne. Jos saan mukaani miehiä sitä noutamaan ja koneseppiä avukseni,
niin se on korjattu kahdessa päivässä."
Olin kovasti epäillyt Kaolin jeddakin äkillisen uskostaluopumisen
vilpittömyyttä, mutta hän hyväksyi ehdotukseni niin ilomielin ja
määräsi niin ripeästi upseereja ja miehiä käytettävikseni, että
epäilysteni viimeisetkin hivenet häipyivät.
Kahden päivän kuluttua lentokone oli vartiotornin laella täysin
lähtövalmiina. Thuvan Dihn ja Kulan Tith olivat antaneet kahden kansan
apukeinot määräysvaltaani -- miljoonia sotilaita oli käskettävissäni.
Mutta lentokoneeni kykenin minun ja Woolan lisäksi kantamaan vain yhden
miehen.
Kun nousin koneeseen, sijoittui Thuvan Dihn viereeni. Loin häneen
kysyvän ja hämmästyneen silmäyksen. Hän kääntyi puhumaan korkeimmalle
seurassaan Kaoliin saapuneelle upseerille.
"Sinun tehtäväksesi uskon seurueeni saattamisen takaisin Ptarthiin",
sanoi hän. "Siellä kykenee poikani hoitamaan hallitusta poissa
ollessani. Heliumin prinssi ei saa yksin mennä vihollismaahan, Olen
puhunut. Hyvästi!"
KAHDEKSAS LUKU
Haaskaluolien läpi
Yötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen
suuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen
jälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.
Aikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo
lentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme
pohjoisia arktisia seutuja.
Kaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden
lukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut
varovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen
etelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.
Miten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta
kuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa
ympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.
Jäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei
tarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin,
että joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän
"kiellettyyn maahan", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet
sitä nimittää.
Hidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä
aikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan,
joten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla
todellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin
sellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa
Heliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain
muutamien metrien korkeudessa -- kirjaimellisesti tunnustellen tietämme
pimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita
Marsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.
Äkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin
peräsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut
törmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui
korkeaan esteeseen vinossa suunnassa.
Alus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä
päällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula
edellä maahan kuuden metrin korkeudesta.
Onneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi
lentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella
juuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin
juurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka
esti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet
lähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän,
ylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.
Katsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.
Yön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin
silkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.
Päivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen
toiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei
ollut kovinkaan paljon ilon syytä.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Thuvan Dihn. "Kuinka voimme selviytyä tuosta
ylipääsemättömästä esteestä?"
"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön", vastasin. "En
usko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen
täydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan
paikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta
keinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja
vaivaloisen jäisen tien kulkemiseen."
Viisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin
juurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä
saimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä
hetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata
kimppuumme.
Lukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat _aptien_ hyökkäykset.
Apti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella
raajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi
lumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa
kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin,
karvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.
Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta
maapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee
kaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.
Sen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena
laajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien
juurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta
Itse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.
Tällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella
eläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja
vaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että
kullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä
mukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana,
että luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se
vietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.
Pian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli
lapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin
kiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.
Se seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo
oppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen
riivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee
kolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu
niiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa
on täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat
nauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan
sensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä
lähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi
sattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.
Myöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi
toivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen
kaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan
koettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa
asuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään --
kenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan
voimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka
jotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä
pohjolassa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa.
Woolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että
meidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän
vikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.
Lähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten
äkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja
vaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.
Tavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli
syviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin
lipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana
sieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein
tukahduttaa.
Taaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia
satoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.
Kun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui
eteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi
jäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen
katselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.
Inhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen
Thuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.
"Kaikkien esi-isieni nimessä!" hän ihmetteli. "Totta totisesti olen
saanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella
niiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.
"-- Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa
kertomuksissa -- niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien
aikana pidetty taruna -- kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen
paetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun
hallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava
turvapaikoistaan.
"-- Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet
yhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät
aukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan
hedelmälliseen laaksoon.
"-- Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin
ankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja
luoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava,
voittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit,
jotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä
takaa-ajoa.
"-- Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu
Haaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat
maataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin
kertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky -- kaikki
se, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa
hajua, joka tuntuu sieraimissamme.
"-- Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella,
sillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät
saaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta
se on ainoa."
"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan
vievän tien?" huudahdin.