lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun
sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei
voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa
jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka
osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin
rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.
Juoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien
äänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.
Murskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut
itseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän
reunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten
ollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin
Dorin laaksossa Korus-järven rannalla.
Olin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän
tunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu
päiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.
Se käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen
kuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja
ulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.
Tiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi
pysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että
Matai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja
turvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan
odotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät
melkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä
heidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan
vesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata,
jossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille
sadoilleen.
Joka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat,
aromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja
kun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa,
missä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain
vähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta
mielenkiintoisesta kansasta.
Silloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle
kulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan
kosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin
tiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto
ole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan
sotureita.
Tiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut
kaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah
Thorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän
sydämeen.
Mutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.
Tuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle
ilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja
vilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan
puiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun
Thuridin laukaus keskeytti lentomme.
Riensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää
rinnettä alaspäin.
Tavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti
taivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi
kaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka
olivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä
käsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin
pienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin
uhkaava.
En voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan,
mutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on
puiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on
vahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot
pääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien
thernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta
seurue pääsi turvallisesti maahan.
Kun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi
ja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua
mihinkään.
Kaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia
purppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset
lehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.
Puiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden
joukossa useita muunnoksia Marsin "ihmiskasvista." Tämän lajin kukilla
on silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.
Myöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä
kasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita
kasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä
on sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen
peloittavia petoeläimiä.
Sekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden
kasvihirviöiden saaliiksi.
Siellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa
liikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen,
hämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä,
kun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.
Ympäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin
kalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan
aterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin
laskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja
vaivuin syvään, sikeään uneen.
Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina
herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden
käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä
tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani
tupesta ja jäin odottamaan.
Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava
kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni
ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden
oksilta!
Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin
tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut
muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä
tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi
ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin
päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin
viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.
Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut
aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en
osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla
metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.
Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen
ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi
edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia
hirviöitä.
Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon
noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan
kanssa jälleen taipaleelle.
Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta
onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät
meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi
kuin kiinteän maaperän rajalle.
Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan
suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli
taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä
ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se
vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.
Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta
tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti
meitä kohti.
Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen
tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin
palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon
aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka
kiiti kimppuumme.
Pedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen
rinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä
puolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää
hirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta
verkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen
kammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä
kaikkiin suuntiin.
Jopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan
poikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut
yrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni
vaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen
kupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin
-- taistellen.
Samalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi
vähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen
myrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei
enää olisi niin epätasainen.
Heti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön
päähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan
naamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen
ison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen
kohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää
pistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.
Laittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa,
mutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti
minua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi
tuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.
Sitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla
keskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen
sinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon
pensaikkoon.
Onneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin,
olisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti;
siksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.
Vaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja
hoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin
korkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan
päähänsä tarrautunutta kalotia.
En edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni.
Nyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita
kertoja siivekkääseen petoon.
Otus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt
siihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää
kuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja
iski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.
Yhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla
tyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin
hevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa "tehoton", niin
tarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen
tarkoitukseensa -- nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut
muheaksi.
Niin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat
sattumalta jyrkän lopun.
Riippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä
pitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti.
Ja juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin
selviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen
sotilas.
Hän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää
pienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.
Hänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta
heti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan
meitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin
kiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.
Otus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet
heltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti
tasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle,
joka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.
Noustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti.
Huomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja
kutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten
seisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.
Aioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän
keskeytti minut käskevästi.
"Ken olet?" hän tiedusteli. "Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja
metsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä."
Sitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen
silmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä:
"Oletko kenties pyhä thern?"
Olisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin
pettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin
ja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi,
etten ollutkaan thern.
"En ole thern", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin:
"Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan
tuntematon."
Jos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi
therniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan
ulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin
tiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan
kimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli
ihmeekseni kokonaan toisenlainen.
"John Carter, Heliumin prinssi", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen
olisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. "John Carter,
Barsoomin uljain sotilas!"
Sitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on
marsilaisten ystävällisin tervehdystapa.
"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen
tekisinkin", hän puhkesi puhumaan, "mutta sisimmässäni olen aina
ihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen
epäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän
uskontoaan kohtaan.
"-- Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa
aavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella
sinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on
käskettävissäsi."
Sotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan
voinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni.
Se seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen
tervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin
kaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan
kuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin
tätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten
kansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.
"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille", vastasin
osoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää
keihästään.
Punainen mies hymyili.
"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi", hän selitti. "Vain
siten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä
keihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin
joutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on
aseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen
myrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu
myrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.
"-- Katsos tänne", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki
eläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren
etupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa
kummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.
"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat
jo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi
kartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.
"-- Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin.
Entisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan
vaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä
tai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen
naisia, lapsia, jopa sotilaitakin."
Hänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin
mitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta'
hänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa
tarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja
kiirehtinyt puhumaan.
"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter", lausui mies, "en kysy
asiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja
kohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä
saapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa
sinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän
suunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan."
"Siitä annan sanani, Torkar Bar", vastasin.
"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista", jatkoi hän. "En ole
nähnyt ketään -- John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt
Torkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?"
"Täydelleen", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.
"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin", hän selitti. "Olkoon onni
kanssasi!" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti
matkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.
Pimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia
ympäröivät jykevät muurit.
Maantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia
eikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet
kookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni
väriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani.
Mutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin
lujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki.
Kaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä
tyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään
luulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja
terävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin
jollekin portille.
En voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin
salaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten
piileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa
ilmitulon vaara olisi pienempi.
Näitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän
reunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu
pois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.
Useita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin
Maassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin
taitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen
saakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi
suunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli
vielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.
Ja muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta
minun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa
sellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.
Alla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin
kaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola
vieressäni.
KUUDES LUKU
Sankarina Kaolissa
Oli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului
hiipivää liikettä.
Kun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja
tuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.
Aluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän
kiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.
Annoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse
vakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden
merien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien
vieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.
Heidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui
kauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen.
Vihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan
kaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen
sen kimppuun.
En millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi,
mutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä
tahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin
aavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen
sotilaitaan.
Varovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen
koiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän
kierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten
kynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.
Noin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta
punaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne
päästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan
ohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin
aikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn.
Päätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta
sillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.
Uskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi,
jonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että
varovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä
kaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden
miesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa
aina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa
tärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.
Kun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties
vihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta
aiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa
jeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli
majoittunut.
Mutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia
kohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten
töminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä
kaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia
kohti.
Oli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja
etujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.
Pyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle
portille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää
ensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista,
kolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä
Maassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.