torni. Se oli rakennettu Barsoomin uudenaikaiseen, kummallisen
kauniiseen tyyliin, ja koko sen pinta oli täynnä käsinhakattuja
korkoveistoksia ja sekavia, haaveellisia kuvioita. Lähes kymmenen
metrin korkeudella pihasta oli laaja parveke, ja siellä oli kun olikin
Matai Shang ja hänen seurassaan Thurid ja Phaidor, Thuvia ja Dejah
Thoris -- molemmat viimemainitut raskaissa kahleissa. Joitakuita
thernsotilaita seisoi pienen seurueen takana.
Kun astuin pihalle, kiintyivät kaikkien parvekkeella olijoiden katseet
minuun.
Matai Shangin julmat huulet vääntyivät ilkeään hymyyn. Thurid sinkautti
minulle pistosanan ja laski kätensä tuttavallisesti prinsessani olalle.
Tämä pyörähti kuin naarastiikeri ja antoi hänelle aimo iskun
käsiraudoillaan.
Thurid olisi lyönyt takaisin, jollei Matai Shang olisi mennyt väliin,
ja silloin näin, etteivät nämä miehet olleet kovinkaan hyviä
ystävyksiä, sillä thern käyttäytyi rehentelevästi ja komentavasti
selittäessään ensisyntyiselle, että Heliumin prinsessa oli thernien
isän henkilökohtaista omaisuutta. Ja Thuridin eleissä taas ei näkynyt
jälkeäkään kunnioituksesta entistä hekkadoria kohtaan.
Kun parvekkeella puhjennut jupakka oli rauhoittunut, kääntyi Matai
Shang minuun päin.
"Maan asukas", hän huusi, "olet ansainnut paljoa kurjemman kuoleman
kuin minkä nyt voimiemme heikonnuttua voimme sinulle valmistaa. Mutta
että kuolema tuntuisi tänä yönä sinusta kaksin kerroin karvaammalta,
niin tiedä, että sinun mentyäsi tulee leskestäsi pyhien thernien
hekkadorin Matai Shangin vaimo yhdeksi vuodeksi.
"-- Sen ajan kuluttua hän, kuten tiedät, saa lakiemme mukaisen eron,
mutta hän ei, kuten tavallisesti, joudu viettämään rauhaisaa ja
arvossapidettyä elämää jonkun pyhän alttarin korkeana papittarena.
Heliumin prinsessasta Dejah Thorisista tulee sensijaan leikkikalu
käskyläisilleni -- kenties katkerimmalle vihamiehellesi Thuridille,
mustalle datorille."
Herjettyään puhumasta hän odotti vaieten, nähtävästi arvellen minun
puhkeavan raivoihini, mikä olisi ollut lisää maustetta hänen kostoonsa.
Mutta sitä tyydytystä en hänelle antanut.
Sensijaan tein sen ainoan tempun, jolla voin saattaa hänet vimmastumaan
ja herättää hänessä entistä katkerampaa vihaa itseäni kohtaan, sillä
tiesin, että Dejah Thoris minun kuoltuani kyllä keksisi jonkun keinon
kuollakseen, ennenkuin he ehtisivät häntä rääkätä ja häväistä.
Kaikista thernin kunnioittamista ja palvomista pyhän pyhistä esineistä
on arvokkain hänen kaljua päätään peittävä keltainen peruukki ja sen
jälkeen pyöreä kultalevy suurine, säihkyvine jalokivineen, joka on
kymmenennen arvoluokan jäsenten merkki.
Tiesin sen ja riuhtaisin peruukin ja kultalevyn päästäni, singoten
halveksien ne pihan kiveykselle. Sitten poljin keltaisia hiuksia, ja
kun parvekkeelta kohosi raivoisa huuto, syljin pyhän diademin päälle.
Matai Shang punertui kiukusta, mutta Thuridia huvitti, ja hän hymyili
ilkeästi, sillä hänestä ne kappaleet eivät olleet pyhiä. Ettei hän
olisi kuitenkaan saanut kovin paljon nauttia teostani, huudahdin: "Ja
samalla tavalla tein Issuksen, ikuisen elämän jumalattaren, pyhille
esineille, ennenkuin heitin itse Issuksen häntä aikoinaan palvoneelle
rahvaalle, joka repi hänet kappaleiksi omassa temppelissään."
Se katkaisi Thuridin virnailun, sillä hän oli ollut Issuksen suosiossa
ja korkeassa asemassa tämän valta-aikana.
"Lopettakaamme tämä herjaaminen!" hän kiljaisi thernien isälle.
Matai Shang ojensihe suoraksi ja kumartuen parvekkeen reunalle päästi
suustaan samanlaisen kaamean huudon, jollaisella olin aikaisemmin
kuullut Dorin laakson yläpuolella olevalla Kultaisten kallioiden
parvekkeella seisovien pappien kutsuvan peloittavia valkeita apinoita
ja kamalia kasvi-ihmisiä niiden uhrien kimppuun, jotka salaperäisen
Iss-virran leveässä uomassa ajelehtivat silianeja kuhisevaa
Korus-järveä kohti.
"Päästäkää surma valloilleen!" karjaisi hän, ja heti paikalla avautui
kaksitoista tornin juuressa olevaa ovea ja niistä syöksyi pihalle yhtä
monta raivoisaa, hirveätä banthia.
En ollut ensi kertaa taistelussa Barsoomin hurjien leijonien kanssa,
mutta en koskaan ollut yksin joutunut ottelemaan kahdentoista kanssa
yhtä aikaa. Vaikka minulla olikin rohkea Woola apunani, niin näin
epätasainen kamppailu ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla.
Aluksi pedot arastelivat soihtujen kirkasta valoa. Mutta pian niiden
silmät tottuivat siihen, ja ne huomasivat Woolan ja minut. Harjat
jäykkinä ja kumeasti karjuen ne alkoivat lähestyä meitä pieksäen
kellertäviä kupeitaan voimakkailla hännillään.
Minulla oli enää pieni hetki elinaikaa jälellä, ja loin Dejah Thorisiin
jäähyväissilmäyksen. Hänen kauniilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme,
ja kun katseemme sattuivat vastakkain, ojensi hän minua kohti molemmat
kätensä, koettaen riistäytyä irti häntä nyt pitelevien vartijoiden
otteesta, ikäänkuin aikoen heittäytyä parvekkeelta pihalle kuolemaan
kanssani. Kun sitten banthit olivat jo melkein kimpussani, kääntyi hän
toisaalle ja peitti kasvot käsiinsä.
Äkkiä huomioni kiintyi Ptarthin Thuviaan. Tämä kaunis neitonen nojautui
kauas parvekkeen reunalta silmät loistaen kiihtymyksestä.
Banthit valmistautuivat jo hyppäämään päälleni, mutta en voinut
irroittaa katsettani punaisesta neidosta, sillä hänen ilmeistään ei
suinkaan kuvastunut riemua sen julman näytelmän johdosta, joka pihalla
pian tapahtuisi. Niistä ilmeni jokin syvempi, salattu merkitys, josta
koetin saada selvää.
Aluksi tuli mieleeni paeta Maassa kehittyneiden lihasteni ja
vikkelyyteni avulla banthien kynsistä ja hypätä parvekkeelle, kuten
olisin voinut varsin helposti tehdä, mutta en hennonut jättää
uskollista Woolaa kuolemaan yksin nälkäisten banthien kauheissa
hampaissa. Niin ei Barsoomissa tehdä, eikä sellainen ole ollut John
Carterin tapaista.
Sitten selvisi minulle Thuvian kiihtymyksen syy, kun hänen huuliltaan
lähti sama kehräävä ääni, jonka olin kuullut kerran ennenkin, silloin
kun hän Kultaisten kallioiden uumenissa kutsui hurjia bantheja luokseen
ja ohjaili niitä kuten paimentyttö lauhkeita, vaarattomia lampaita.
Kuullessaan hänen hyväilevän, rauhoittavan äänensä ensimmäisen soinnun
banthit pysähtyivät, ja jokainen niistä kohotti päänsä ylös, koettaen
saada selville, mistä tuttu kutsu kuului. Pian ne huomasivat ylhäällä
parvekkeella olevan punaisen neidon ja pyörähtivät häneen päin
päästellen iloisia kiljahduksia tuntiessaan hänet.
Vartijoita juoksi kiskomaan Thuviaa pois, mutta ennenkuin he saivat
viedyksi hänet parvekkeelta, oli hän ehtinyt kiireesti huutaa sarjan
komentosanoja tarkkaavasti kuunteleville pedoille, ja yhtä aikaa nämä
kaikki kääntyivät ympäri ja menivät takaisin luoliinsa.
"Nyt sinun ei tarvitse niitä pelätä, John Carter", huusi Thuvia,
ennenkuin hänet saatiin vaimennetuksi. "Nuo banthit eivät ikinä ahdista
sinua eivätkä liioin Woolaa."
Se tieto riitti minulle. Nyt ei enää mikään voinut pidättää minua
poissa parvekkeelta ja ottaen pitkän juoksuhypyn ponnahdutin itseni
ylöspäin, niin että sain kiinni sen alareunasta.
Siellä syntyi heti sekasorto. Matai Shang peräytyi säpsähtäen. Thurid
kiiruhti eteenpäin, tempaisten miekkansa iskeäkseen minut kuoliaaksi.
Taaskin Dejah Thoris heilautti raskaita kahleitaan häntä vasten, niin
että hän horjahti takaisin. Sitten Matai Shang tarttui prinsessaani
vyötäisiltä ja kiskoi hänet torniin vievästä ovesta pois parvekkeelta.
Hetkisen Thurid epäröi, mutta sitten hänkin ikäänkuin peläten, että
thernien isä livahtaisi Heliumin prinsessan kanssa hänen käsistään,
kiiruhti heidän jälessään.
Phaidor yksin pysyi kylmäverisenä. Hän komensi kaksi vartijaa kantamaan
Ptarthin Thuviaa, muiden hän käski jäädä estämään minua seuraamasta
heitä. Sitten hän puhutteli minua.
"John Carter", hän huudahti, "viimeisen kerran tarjoan sinulle
Phaidorin, pyhän hekkadorin tyttären rakkautta. Jos otat sen vastaan,
niin prinsessasi palautetaan isoisänsä hoviin ja sinä itse saat elää
rauhassa ja onnellisena. Jos kieltäydyt, niin Dejah Thorisia odottaa
isäni uhkaama kohtalo.
"-- Nyt et kykene häntä pelastamaan, sillä tällävälin he ovat päässeet
sellaiseen paikkaan, jonne et sinäkään voi heitä seurata. Jos
kieltäydyt, niin häntä ei voi pelastaa mikään, sillä vaikka saapumisesi
pyhien thernien viimeiseen varustukseen tehtiinkin helpoksi, niin tästä
lähtien on matkan jatkaminen tehty sinulle mahdottomaksi. Mitä sanot?"
"Tiesit vastaukseni, Phaidor", sanoin, "ennenkuin kysyitkään. Pois
tieltä!" kiljaisin sotilaille. "Pois John Carterin, Heliumin prinssin
tieltä!"
Samassa hyppäsin parveketta ympäröivän matalan kaiteen yli ja seisoin
pitkä miekka kädessä vihollisiani vastassa.
Heitä oli kolme. Mutta Phaidor varmaankin arvasi, kuinka taistelu
päättyisi, sillä hän kääntyi ympäri ja pakeni parvekkeelta nähtyään,
etten halunnut kuunnella hänen tarjouksiaan.
Thern-sotilaat eivät odottaneet hyökkäystäni. Sensijaan he itse
karkasivat kimppuuni -- kaikki kolme yhtä aikaa. Siitä oli minulle
etua, sillä ahtaalla parvekkeella he sotkivat toistensa liikkeitä,
joten ensimmäinen heistä kompastui suoraan miekkaani heti ensi
ryntäyksessä.
Kun hänen verensä punasi säiläni, niin taistelu-into, joka minussa on
aina ollut voimakas, kohosi ylimmilleen ja miekkani viuhui ilmassa niin
nopeasti ja tuhoisan täsmällisesti, että molemmat elossa olevat thernit
menettivät kokonaan voiton toiveet.
Kun sitten pureva teräs osui toisen sydämeen, lähti toinen pakoon.
Arvasin hänen pyrkivän samaa tietä, jota etsimäni henkilöt olivat
menneet, ja annoin hänen senvuoksi juosta niin paljon edelläni, että
hän luuli pääsevänsä kynsistäni.
Hän kiiti useiden sisähuoneiden läpi kiertoportaille, joita myöten hän
riensi ylöspäin, minä hänen kintereillään. Portaiden yläpäässä oli
pieni huone, jonka seinät olivat aivan sileät lukuunottamatta yhtä
ainoata Otz-vuorten rinteiden ja Kadotettujen sielujen laakson puolista
ikkunaa.
Täällä mies alkoi vimmatusti nykiä ikkunan vastapäätä olevaa aivan
eheältä näyttävää seinää. Arvasin heti, että siinä oli huoneesta vievä
salaovi, ja pysähdyin antaakseni hänen avata sen, sillä en ensinkään
halunnut surmata tätä käskyläis-raukkaa -- muuta en vaatinut kuin saada
esteettömästi kiiruhtaa prinsessani Dejah Thorisin jälessä, josta olin
niin kauan ollut erossa.
Mutta ovi ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka ponnisti taitoaan ja
voimiaan, niin että hän vihdoin luopui yrityksistään ja kääntyi minuun
päin.
"Mene matkoihisi, thern!" sanoin osoittaen kiertoportaita, joita myöten
olimme juuri tulleet. "Minulla ei ole mitään syytä vihata sinua, enkä
halua sinua surmata. Mene!"
Vastauksen asemasta hän karkasi miekka kädessä kimppuuni ja vieläpä
niin äkkiä, että olin vähällä saada surmani hänen ensi iskustaan.
Minulla ei ollut muuta keinoa kuin mahdollisimman pian antaa hänelle,
mitä hän kaipasi, ettei minun tarvitsisi viipyä tässä huoneessa liian
kauan, sillä aikaa kun Matai Shang ja Thurid kiidättivät Dejah Thorisia
ja Ptarthin Thuviaa yhä kauemmaksi.
Mies oli taitava miekkailija, hyökkäili ja väisteli erinomaisesti ja
käytteli kaikenkaltaisia juonia. Näytti siltä kuin hän ei olisi koskaan
kuullut puhuttavankaan kunnian laeista, sillä hän loukkasi useita
kertoja monia barsoomilaisia miekkailusääntöjä, joiden rikkominen on
kunnonmiehestä kuolemaakin pahempi.
Menipä hän niinkin pitkälle, että sieppasi pyhän peruukkinsa päästään
ja heitti sen silmilleni sokaistakseen minut hetkeksi ja voidakseen
siten antaa piston suojattomaan rintaani.
Mutta hänen pistäessään en ollutkaan enää sillä paikalla, sillä olin
taistellut ennenkin thernejä vastaan. Ja vaikka heistä ei kukaan
ollutkaan aikaisemmin turvautunut juuri tähän temppuun, niin tiesin
heidät Marsin halpamielisimmiksi ja petollisimmiksi miekkailijoiksi ja
olin senvuoksi joutuessani jotakuta heikäläistä vastaan aina valppaana
kaikkien pirullisten konnankujeiden varalta.
Mutta vihdoin hän lankesi omaan paulaansa. Hän vetäisi lyhyen miekkansa
ja sinkosi sen heittokeihään tapaisesti minua kohti samalla kertaa
hyökäten pistämään minua pitkällä miekallaan. Suhahtaen kaarsi miekkani
ilmassa, ja lentävä ase kalahti seinään huoneen toiselle puolelle. Kun
sitten astahdin sivulle väistäen vastustajani raivoisan syöksyn, upotin
säiläni sivultapäin hänen vatsaansa.
Aseeni painui kahvaa myöten hänen ruumiiseensa, ja hirveästi kiljaisten
hän vaipui kuolleena lattialle.
Pysähdyin vain lyhyen hetkisen, jonka tarvitsin kiskoakseni miekkani
vastustajani ruumiista, ja juoksin sitten huoneen vastapäiselle
seinälle, jonka läpi thern oli yrittänyt mennä. Etsin sen salaista
lukkoa, mutta turhaan.
Epätoivoissani koetin saada oven murretuksi auki, mutta kylmä,
järkkymätön kiviseinä olisi voinut nauraa surkean tehottomille
ponnistuksilleni. Ja olisinkin saattanut vannoa kuulleeni vankan muurin
takaa hiljaista ilkkuvaa hihitystä.
Harmistuneena luovuin turhista yrityksistäni ja menin huoneen ainoan
ikkunan ääreen.
Otz-vuorten rinteillä ja kaukaisessa Kadotettujen sielujen laaksossa ei
mikään voinut silloin herättää mielenkiintoani. Mutta sensijaan
silmäilin hyvin tarkasti yläpuolelleni kohoavaa koristettua tornin
seinää.
Tuon jykevän muurin takana oli Dejah Thoris. Yläpuolellani oli
ikkunoita. Ne olivat ainoa tie, jota myöten voisin kenties päästä hänen
luokseen. Tie oli vaarallinen, mutta ei liian vaarallinen, kun
kysymyksessä oli taivaankappaleen parhaan naisen kohtalo.
Vilkaisin alaspäin. Siellä, kolmenkymmenen metrin päässä oli tornin
vieressä olevan kammottavan kuilun reunalla pykäläinen rivi
graniittimöhkäleitä. Ja kuolema väijyi minua kivijärkäleillä ja kuilun
pohjalla, jos jalkani vähänkään luiskahtaisi tai otteeni hetkeksikään
heltiäisi.
Mutta muuta tietä ei ollut, ja kohauttaen olkapäitäni, mihin, se minun
on myönnettävä, sekaantui hieman puistatusta, nousin ikkunan
ulkolaudalle ja aloitin vaarallisen nousun.
Minua kammotti, kun huomasin, että seinäleikkauksien reunat,
päinvastoin kuin useimmissa heliumilaisten rakennusten koristuksissa,
olivat pyöristettyjä, joten otteeni eivät voineet olla muuta kuin perin
hataroita.
Noin viisitoista metriä ylempänä alkoi sarja seinästä ulkonevia
lieriömäisiä kiviä, joiden läpimitta oli noin puolitoista desimetriä.
Niiden muodostamat, noin puolentoista metrin päässä toisistaan olevat
rivit kiersivät nähtävästi koko tornin ympäri, ja rinnakkaiset kivet
olivat myöskin noin puolentoista metrin etäisyydellä toisistaan. Ja kun
jokainen kivilieriö pisti noin viisitoista sentimetriä ulommaksi kuin
muut koristukset, niin ne muodostivat verrattain helppokulkuisen
portaiston, kun vain ensin olisin päässyt sinne asti.
Vaivaloisesti kiipesin niitä kohti kaartaen eräiden niiden alapuolella
olevien ikkunoiden sivuitse, joista toivoin pääseväni torniin ja
löytäväni sitten kenties paremman tien jatkaakseni etsimistäni.
Joskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti,
että aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt
kirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan
kuiluun.
Mutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan
alimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani
helpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.
"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa." Ääni oli Matai Shangin.
"Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas
pohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien -- jos se olisi
mahdollista."
"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille", vastasi
toinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.
"Siispä kiiruhtakaamme!" sanoi Matai Shang. "Mutta että olisimme kaksin
kerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää.
Myöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He
tapaavat meidät Kaolissa."
Ojennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän
äänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella
paikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein
hengittääkään.
Kuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen
tarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa
kärjellä ikuisuuteen.
Äänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan
vaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt
minun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.
Matai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli
selvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta
näyttävää päämäärää kohti ponnistelin.
Vaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen
tuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.
Totta kyllä, nämä ulkonemat olivat siksi kaukana toisistaan, ettei
loppumatkan nouseminen suinkaan ollut mitään lastenleikkiä, mutta
olihan joka tapauksessa aina ulottuvissani vakava tuki, johon vahingon
sattuessa voisin tarrautua.
Vähän katon alapuolella seinä kallistui hieman sisäänpäin, kenties
kolmisenkymmentä sentimetriä viimeisillä kolmella metrillä, joten
kapuaminen oli tavattoman paljon helpompaa. Pian tartuinkin jo
räystääseen.
Kun nostin silmäni katon reunan tasalle, näin lentokoneen aivan
lähtövalmiina.
Sen kannella olivat Matai Shang, Phaidor, Dejah Thoris, Ptarthin Thuvia
ja joitakuita thern-sotilaita. Thurid kiipesi parhaillaan koneeseen.
Hän oli vajaan kolmen metrin päässä minusta, selkä minuun päin. Mikä
julma kohtalon oikku lieneekään saanut hänet katsomaan taakseen juuri
samalla hetkellä, jolloin pääni kohosi katon reunalle!
Hän vilkaisi taakseen. Ja kun katseemme sattuivat vastakkain, levisi
hänen ilkeille kasvoilleen riemuisan ilkkuva hymy. Hän syöksähti minua
kohti, samalla kun minä ponnistelin saadakseni varman jalansijan
katolla.
Dejah Thorisin oli täytynyt nähdä minut samalla hetkellä, sillä hän
kirkaisi minulle hyödyttömän varoituksen, juuri kun Thuridin jalka
voimakkaasti heilahtaen sattui suoraan vasten kasvojani.
Kellahdin kuten iskun saanut härkä ja suistuin takaperin tornin katon
reunalta.
VIIDES LUKU
Kaolin viertotiellä
Jos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea
kaitselmus varmaankin huolehtii minusta.
Kun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo
kuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä
ilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli
käynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.
Putosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden
nahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön -- ja
se piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut
uskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja
hetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta
huokosesta.
Mutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan
uskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä
väijyä minua katolla.
Pian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä
heikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista
kohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä
jälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut
ensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta
ilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla
katolla.
Riensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille
toisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka
Matai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät
tornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.
Ripeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt
Woolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä
vieläkin.
Kaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa
ja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä.
Kiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten
kallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä
saavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.
Woola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone
silmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira
viereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan
kovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan
kivimuuria vasten.
Thernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien
thernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään
suoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut
olevan päämääränsä.
Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain
pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin
juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.
Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että
heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi
valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini -- pienen,
ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti
näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.
Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden,
kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien
ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja
viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri
pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.
Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme
olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea
kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.
Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti
päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin
voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris
ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän
oli.
Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee
ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei
hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin
hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian
vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.
Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni
keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja
särki koneiston.
Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa
Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen,
kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa
maata kohti.
Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti.
Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että
murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi
seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.