tuottanut vähääkään etua se, että hypähdin äkkiä miekka kädessä
käytävään thernien eteen, sillä onneton aivastukseni oli varoittanut
heitä ja he olivat valmiina ottamaan minut vastaan.
Sanaakaan ei lausuttu, sillä puhuminen olisi ollut vain turhaa
keuhkojen vaivaamista. Jo miesten saapuminen tänne osoitti, että heillä
oli petos mielessä. Oli liiankin selvää, että he olivat seuranneet
minua karatakseen yllättämällä kimppuuni, ja luonnollisesti heidän
täytyi ymmärtää, että oivalsin heidän suunnitelmansa.
Taistelu alkoi heti, molemmat miehet vastassani. Ja vaikka inhoan
thernien nimeäkin, on minun kuitenkin rehellisyyden nimessä
tunnustettava, että he ovat uljaita miekankäyttäjiä. Eivätkä nämä kaksi
olleet poikkeuksia, jolleivät siten, että he olivat vieläkin
taitavampia ja rohkeampia kuin rotunsa miehet yleensä.
Ottelu venyi pitkäksi ja yhdeksi vilkkaimmista, joissa olin ollut
mukana. Ainakin kahdesti pelastin rintani purevan säilän murhaavalta
pistolta vain ihmeellisen nopeilla liikkeillä, joita Maan oloihin
tottuneet lihakseni kykenivät suorittamaan Marsin vähäisemmän
painovoiman ja pienemmän ilmanpaineen johdosta.
Mutta sittenkin olin hyvin vähällä suistua silloin surman suuhun
synkässä käytävässä Marsin etelänavan alla, sillä Lakor teki sellaisen
tempun, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, niin paljon kuin
olinkin taistellut kahdella kiertotähdellä.
Toinen thern ahdisti minua parhaillaan, ja minä pakoitin hänet
peräytymään, hipaisten häntä miekkani kärjellä milloin sieltä, milloin
täältä, saamatta kuitenkaan hänen ihmeellistä puolustusasentoansa
rikotuksi, niin että joku arka kohta olisi paljastunut pieneksi
hetkiseksi, joka olisi riittänyt toimittamaan hänet esi-isiensä luokse.
Silloin Lakor irroitti nopeasti varuksistaan hihnan, ja kun minä
astahdin taaksepäin väistäen tuhoisaa iskua, sivalsi hän sen toisen
pään vasempaan nilkkaani, niin että se kiertyi jalkani ympäri, ja
vetäisi samalla rajusti toisesta päästä, kaataen minut selälleni.
Kuten saaliin niskaan hypähtävät pantterit he olivat kimpussani. Mutta
he eivät olleet ottaneet laskuissaan huomioon Woolaa, ja ennenkuin
kumpikaan säilä ehti koskettaa minua, kiiti uskollinen marsilainen
kalotini ylitseni heidän päällensä ulvoen kuin tuhannen raivoisan pahan
hengen riivaamana.
Kuvitelkaa, jos osaatte, mielessänne tavattoman isoa harmaata karhua,
jolla on valtavan voimakkaat kynnet ja jonka pään kauhea, sammakon
suuta muistuttava kita halkaisee korvasta korvaan, niin että näkyy
kolme riviä välkkyviä hampaita. Sitten kuvitelkaa, että tämä otus on
yhtä vikkelä ja hurja kuin nälkiytynyt bengalilainen tiikeri ja yhtä
väkevä kuin kaksi vetojuhtaa yhteensä, niin saatte heikon käsityksen
siitä, millaiselta Woola näytti tappelussa.
Ennenkuin ehdin kutsua sitä takaisin, se oli jo musertanut Lakorin
mäsäksi vankan käpälänsä yhdellä ainoalla iskulla ja repinyt toisen
thernin siekaleiksi. Mutta kun puhuin sille tuimasti, niin se ryömi
arkaillen eteeni ikäänkuin olisi tehnyt jotakin moitittavaa ja
rangaistavaa.
Koskaan en ollut hennonut rangaista Woolaa yhdessä viettämiemme pitkien
vuosien kuluessa, senjälkeen kun tharkien vihreä jed oli ensi kerran
Marsiin saavuttuani pannut sen vartijakseni. Olin voittanut sen
rakkauden ja uskollisuuden ja saanut sen hylkäämään aikaisemmat julmat
isäntänsä. Mutta luulen, että se olisi alistunut minkälaiseen
rääkkäykseen hyvänsä, jos olisin sitä kurittanut, sillä niin ihmeen
kiintynyt se oli minuun.
Lakorin otsalla olevaan kultalevyyn kiinnitetty jalokivi osoitti, että
hän oli pyhä thern, kun taas hänen toverinsa, jolla ei ollut sellaista
korua, oli alempi thern, vaikka varuksista näin, että hän oli kohonnut
yhdeksänteen arvoluokkaan ja oli siis vain yhtä astetta alempana kuin
pyhät thernit.
Seisoessani hetkisen katsellen Woolan tekemää kamalaa jälkeä, juolahti
mieleeni muisto siitä kerrasta, jolloin olin pukeutunut Thuvian ampuman
pyhän thernin Sator Throgin peruukkiin, diademiin ja varuksiin. Nyt
saattaisi kenties olla hyödyksi käyttää Lakorin tamineita samalla
tavoin.
Repäisin keltaisen peruukin hänen kaljulta päälaeltaan, kiinnitin sen
omaan päähäni ja hetkistä myöhemmin olin kokonaan hänen asussaan,
kultalevy otsallani ja varushihnat ympärilläni.
Woola ei pitänyt muutoksesta. Se nuuhki minua ja murahteli uhkaavasti,
mutta kun puhelin sille ja taputtelin sen kookasta päätä, niin se
lopulta leppyi uusiin tamineihini ja lähti komennuksestani ravaamaan
käytävää pitkin samaan suuntaa, johon olimme olleet menossa, kun
thernit keskeyttivät matkamme.
Nyt liikuimme varovasti, sillä kuulemastani keskustelun katkelmasta
tiesin, että tiemme oli vaarallinen. Pysyttelin Woolan rinnalla, jotta
äkillisen vaaran uhatessa molemmat silmäparit olisivat sitä näkemässä,
ja hyvä oli, että olimme saaneet varoituksen edeltäpäin.
Saavuimme kapeille portaille, jotka nousivat jyrkästi ja kaartuivat
taaksepäin, joten käytävä kohosi edellisen osansa päälle. Sitten se
kääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaansa, muodostaen siten täydellisen
S-kirjaimen, jonka ylempi sakara äkkiä päättyi avaraan, huonosti
valaistuun huoneeseen. Siellä oli lattia kokonaan myrkyllisten
käärmeiden ja kammottavien matelijoiden peitossa.
Jos olisin koettanut mennä lattian poikki, olisin heti sortunut
kuolleena maahan, ja hetkeksi olin vähällä menettää rohkeuteni. Mutta
sitten välähti mieleeni, että Thurid ja Matai Shang olivat seurueineen
sivuuttaneet tämän paikan, ja siispä täytyi löytyä joku kulkutie.
Jos onnellinen sattuma ei olisi tuonut korviini thernien keskustelusta
sitäkään vähäistä osaa, jonka kuulin, niin olisimme mitään varomatta
astuneet askelen tai pari kiemurtelevaan, tuhoisaan läjään, ja yksi
ainoa askel olisi yllin kyllin riittänyt tuottamaan meille varman
kuoleman.
Aikaisemmin en ollut koskaan tavannut matelijoita Barsoomissa, mutta
kun vertasin niitä Heliumin museoissa näkemiini, kuten otaksuttiin
sukupuuttoon kuolleiden lajien kivettymiin, huomasin niiden kuuluvan
useihin esihistoriallisiin ja toisiin tyyten tuntemattomiin
matelijasukuihin.
Tämä oli inhoittavin hirviökokoelma, mitä minun milloinkaan oli
tarvinnut katsella. Turhaa olisi yrittääkään kuvata niitä Maan
ihmisille, sillä minkään meidän tuntemamme muinaisen tai nykyisen
otuksen kanssa niillä ei ole muuta yhteistä kuin aine -- niiden
myrkkykin on niin kamalan tehokasta, että _cobra de capelloa_ on niiden
rinnalla pidettävä viattomana kastematona.
Kun ne havaitsivat minut, niin lähimpänä käytävän aukkoa olevat
matelijat syöksyivät yhtenä rykelmänä meitä kohti, mutta pitkin kammion
kynnystä rivissä olevat radiumlamput pysäyttivät ne äkkiä -- ne eivät
ilmeisesti uskaltaneet mennä tämän valojuovan poikki.
Olin etukäteen ollut varma, etteivät ne pääsisi pois huoneesta, vaikka
en ollutkaan arvannut, mikä niitä siellä pidätti. Yksistään se seikka,
ettemme olleet tavanneet ainoatakaan matelijaa käytävässä, jota myöten
olimme tulleet, oli riittävänä todistuksena siitä, etteivät ne
uskaltautuneet sinne.
Vedin Woolan täysin turvalliselle kohdalle ja aloin huolellisesti
tarkastella matelijakammiota, sikäli kuin voin sitä paikaltani nähdä.
Kun silmäni vähitellen tottuivat hämärään valaistukseen, erotin huoneen
toisessa päässä olevan matalan parvekkeen, johon avautui useita
oviaukkoja.
Menin niin likelle kynnystä kuin uskalsin ja tarkastelin parveketta. Se
kiersi pitkin luolan seinämää niin kauaksi kuin saatoin nähdä. Kun
sitten vilkaisin sen aukon yläreunaa, jossa seisoimme, näin ilokseni
parvekkeen pään parikymmentä sentimetriä pääni yläpuolella. Heti
hyppäsin sinne ja kutsuin Woolan mukaani.
Siellä ei matelijoita ollut -- meillä oli tie selvänä kamalan luolan
toiseen päähän -- ja hetkistä myöhemmin Woola ja minä laskeuduimme
toisella puolella alkavaan turvalliseen käytävään.
Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa saavuimme tavattoman avaraan
pyöreään huoneeseen, jonka valkoisiin marmoriseiniin oli kullasta
upotettu ensisyntyisten käyttämiä kummallisia hieroglyfejä.
Tämän valtavan huoneen lattiasta kohosi hyvin paksu, pyöreä, korkeaan
kupukattoon saakka ulottuva patsas, ja tarkastellessani sitä huomasin
sen hitaasti pyörivän.
Olin saapunut Auringon temppelin perustuksille!
Jossakin yläpuolellani virui Dejah Thoris, ja hänen seurassaan olivat
Matai Shangin tytär Phaidor ja Ptarthin Thuvia. Mutta miten nyt,
löydettyäni heidän lujan vankilansa ainoan heikon kohdan, pääsisin
heidän luokseen, se oli yhä vieläkin ratkaisematon arvoitus.
Hitaasti kiersin pylvästä koettaen keksiä jotakin aukkoa. Jouduttuani
toiselle puolelle löysin pienen radiumvaloisen vilkkulampun. Hieman
kummastellen, miten se oli joutunut tähän melkein tuntemattomaan ja
muusta maailmasta eristettyyn paikkaan, silmäilin sitä tarkemmin. Äkkiä
huomasin sen metallikotelossa jalokivistä sommitellun Thuridin suvun
merkin.
Olimme siis oikeilla jäljillä, mietin pistäessäni kojeen varuksiini
kiinnitettyyn pussiin. Sitten jatkoin etsintääni, sillä oviaukon täytyi
olla lähistöllä. Kauan ei tarvinnutkaan hakea, sillä melkein heti
senjälkeen huomasin pienen oven, joka oli sovitettu pylvään juureen
niin taitavasti, että vähemmän tarkka ja huolellinen etsijä olisi
mennyt mitään aavistamatta sen ohitse.
Kas siinä ovi, josta pääsisin vankilaan, mutta miten saisin sen auki?
Näkyvissä ei ollut minkäänlaista nappulaa eikä lukkoa. Yhä uudelleen
tunnustelin perinpohjaisen huolellisesti sen jokaista neliösentimetriä,
mutta en löytänyt mitään muuta kuin perin pikkuisen reiän, joka oli
hieman oven keskustan yläpuolella vinosti oikealle päin ja joka näytti
vain tekovialta tai rakennusaineen virheeltä.
Koetin tirkistää tähän pieneen reikään, mutta en voinut erottaa, oliko
se kenties vain jonkun millimetrin syvyinen vai jatkuiko se täydelleen
oven lävitse -- valoa ei siitä ainakaan näkynyt. Sitten painoin korvani
sitä vasten ja kuuntelin, mutta tulokset olivat yhtä huonot.
Kokeilujeni aikana Woola oli seisonut vieressäni tuijottaen
hellittämättä ovea, ja kun katseeni osui koiraan, juolahti mieleeni
hankkia varmuus siitä, olinko oikeassa olettaessani, että musta dator
Thurid ja thernien isä Matai Shang olivat menneet temppeliin juuri
tämän oven kautta.
Pyörsin äkkiä toisaalle ja kutsuin eläintä mukaani. Se epäili hetkisen,
sitten se syöksähti vinkuen jälkeeni tarttuen hampailla hihnoihini ja
koettaen vetää minua takaisin. Astelin kuitenkin jonkun matkan päähän
ovesta, ennenkuin taivuin koiran opastettavaksi, nähdäkseni selvästi,
mitä se tekisi. Sitten annoin sen viedä minua mielensä makaan.
Se veti minut suoraan takaisin taitoani uhmaavalle ovelle ja jäin
taaskin seisomaan sileän kiviseinämän eteen tiukasti silmäillen sen
kiiltävää pintaa. Kokonaisen tunnin vaivasin päätäni koettaen keksiä
edessäni olevan oven avaamissalaisuuden ratkaisua.
Muistelin kohta kohdalta kaikkea, mitä oli tapahtunut ajaessani
Thuridia takaa, enkä voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin siihen,
jonka olin alun perin uskonut oikeaksi, että nimittäin Thurid oli
tullut tänne ilman muita apuneuvoja kuin oma tietonsa ja mennyt ovesta
saamatta apua sisältä päin. Mutta miten hän oli sen tehnyt?
Mieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa
sattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien
vankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan
ohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon,
jossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan.
Silloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä
kuin se, joka nyt ilkkui minulle.
Kiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi
ohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla
pääsisin temppelin vankilaan.
Tutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen
marsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin
koristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä
hetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin
kummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin
karkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.
Pelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain
sen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä
oli alitusten kolme numeroparia:
3 | -- | 50 t
1 | -- | i x
9 | -- | 25 t
Hetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun
takaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä
kädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen
keskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja
laskenut niistä pilkkaa: "Entä mitä arvelet hänen naurettavista
valojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena
viisikymmentä talia" -- ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin
vilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä -- "sitten yhden
radiumyksikön vahvuisena yksi xat" -- siinä toinen rivi -- "ja lopuksi
yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia."
Kaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja
ottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti
tarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä
huudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia
hiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina
sinkoutuu.
Tätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu
radiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään --
lukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla,
Heliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni -- sen oli viholliseni
itse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.
Marsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno
vehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan
kristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä
matkamittaria.
Toimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa,
järjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.
Viidenkymmenen talin ajan annoin valon kolmen yksikön vahvuisena
säteillä reikään, sitten yhden yksikön vahvuisena yhden xatin ja
yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia. Nämä viimeiset
kaksikymmentäviisi talia olivat elämäni pisimmät kaksikymmentäviisi
sekuntia. Napsahtaisiko lukko auki loppumattomilta tuntuvien hetkisten
kuluttua?
Kaksikymmentäkolme! Kaksikymmentäneljä! Kaksikymmentäviisi!
Näpäytin lampun sammuksiin. Odotin seitsemän talia -- lukon koneisto ei
näyttänyt hievahtavankaan. Olisiko olettamukseni sittenkin väärä?
Mutta kas! Aiheuttiko hermojännitys harhanäyn vai liikkuiko ovi
todellakin? Hitaasti ja äänettömästi upposi eheä kivilevy seinään -- se
ei ollut harhanäkyä.
Se painui noin kolme metriä, ja sen oikealta puolelta paljastui kapea
aukko, joka vei pimeään ja ahtaaseen, ulkoseinän suuntaiseen käytävään.
Tuskin oli aukko tullut näkyviin, kun Woola ja minä juoksimme siitä
läpi -- sitten ovi liukui äänettömästi paikoilleen.
Jonkun matkan päästä käytävästä näkyi heikkoa kajastusta, ja sitä kohti
ohjasimme askeleemme. Valoisalla kohdalla käytävä teki jyrkän mutkan ja
hieman kauempana oli kirkkaasti valaistu huone.
Tämän pyöreän huoneen keskilattialta veivät kierreportaat ylöspäin.
Arvasin heti, että olimme Auringon temppelin pohjakerroksen
keskikohdalla -- kiertoportaat kulkivat ylöspäin vankikoppien
takaseinien vieritse. Jossakin yläpuolellani oli Dejah Thoris,
jolleivät Thurid ja Matai Shang jo olleet ehtineet viedä häntä pois.
Melkein heti kun olimme päässeet portaille, näytti Woola äkkiä joutuvan
hyvin kiihdyksiin. Se syöksähti edestakaisin näykkien jalkojani ja
varuksiani, kunnes luulin sen tulleen raivoisaksi. Ja kun lopulta
työnsin sen luotani ja aloin uudelleen nousta portaita, tarttui se
oikeaan käsivarteeni hampaillaan ja veti minua takaisinpäin.
En sanoilla enkä sysäyksillä saanut sitä hellittämään kättäni ja olin
kokonaan voimakkaan eläimen armoilla, jollen halunnut vasemmalla
kädelläni iskeä sitä tikarilla. Mutta olipa koira vesikauhuinen tai
terve, minulla ei ollut sydäntä upottaa teräasetta sen uskolliseen
ruumiiseen.
Se kiskoi minut takaisin huoneeseen ja sitten lattian poikki
päinvastaiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä oli toinen
ovi, joka aukeni jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Vähääkään
empimättä Woola veti minut sinne.
Sitten se pysähtyi ja päästi minut irti, sijoittuen minun ja oven
väliin ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin olisi kysynyt, seuraisinko
nyt sitä vapaaehtoisesti vai pitäisikö sen edelleenkin turvautua
voimakeinoihin.
Loin surullisen silmäyksen paljaaseen käsivarteeni jääneihin koiran
vankkojen hampaiden jälkiin ja päätin tehdä niinkuin se näytti
tahtovan. Ja saattoihan sen omituinen vaisto itse asiassa olla
luotettavampi kuin minun puutteellinen inhimillinen järkeni.
Ja hyvä olikin, että minun oli ollut pakko seurata koiraa. Vain vähän
matkan päässä pyöreästä huoneesta jouduimme äkkiä kristallilasisten
väliseinien erottamien käytävien muodostamaan kirkkaasti valaistuun
sokkeloon.
Aluksi se näytti minusta tavattoman avaralta, yhtäjaksoiselta
huoneelta, siksi kirkkaita ja läpinäkyviä olivat kiemurtelevien
käytävien seinät. Mutta kun olin melkein lyönyt pääni puhki yrittämällä
pari kertaa mennä lujan lasiseinän lävitse, opin varomaan paremmin.
Olimme edenneet vain muutamia metrejä saavuttuamme tähän kummalliseen
sokkeloon, kun Woola päästi hirvittävän ulvahduksen ja syöksyi
vasemmalla puolellamme olevaa kirkasta väliseinää vastaan.
Koiran peloittavan äänen vielä kaikuessa maanalaisessa kammiossa näin
syyn uskollisen otuksen käyttäytymiseen.
Kaukana, monien paksujen kristallikerrosten takana, ikäänkuin udussa,
joka teki heidät oudon aavemaisiksi, liikkui kahdeksan henkilöä --
kolme naista ja viisi miestä.
Nähtävästi säikähtäen Woolan rajua ulvontaa he samassa pysähtyivät ja
katselivat ympärilleen. Sitten heistä yksi, nainen, ojensi äkkiä
kätensä minua kohti, ja vaikkakin välimatka oli pitkä, saatoin nähdä
hänen huuliensa liikkuvan -- hän oli Dejah Thoris, iki-ihana ja
ikuisesti nuori Heliumin prinsessa.
Hänen seurassaan olivat Ptarthin Thuvia, Matai Shangin tytär Phaidor,
Thurid ja thernien isä sekä kolme tämän mukana saapunutta alempaa
therniä.
Thurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui
raa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät
pois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen
kiviseinäiseen käytävään.
Sanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah
Thorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta,
kristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti
kaukana sokeudesta.
NELJÄS LUKU
Piilolinna
Minulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja
vaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa
harhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden
alla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille
Otz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso,
manalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka
eivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata
ulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.
Sieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta,
jyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä
ja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa
taistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin
kuuluvien sotilaiden kanssa.
Mutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme
kapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja
vaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan
rakennettu luja linnoitus.
Se oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä
ikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia
käskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen
uskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen
barsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät
valheellisessa ja paljastetussa uskossaan.
Päivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen
valloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen.
Ettei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään
graniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen
pensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.
Siellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi.
Sitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.
Linnan asukkaat joko olivat huolimattomia tai luottivat liiaksi
tiettömien taipaleiden takana olevan piilopaikkansa eristettyyn
asemaan, sillä kolminkertaisilla teljillä varustettu portti oli
longallaan. Pihalla oli kourallinen vahtimiehiä, jotka nauraen ja
pilaillen leikkivät erästä käsittämätöntä barsoomilaista leikkiä.
Näin, ettei vahtisotilaiden joukossa ollut ainoatakaan Thuridin ja
Matai Shangin mukana saapunutta miestä. Luotin senvuoksi täydelleen
valepukuuni ja astuin rohkeasti portista thernejä kohti.
Miehet keskeyttivät leikkinsä ja katselivat minua, mutta eivät
näyttäneet epäilevän mitään. Samoin he silmäilivät kintereilläni
astelevaa ja murahtelevaa Woolaa.
"Kaor!" lausuin marsilaisten tavallisen tervehdyksen, ja sotilaat
nousivat tehden kunniaa. "Olen juuri saapunut Kultaisilta kallioilta",
jatkoin, "ja haluaisin päästä hekkadorimme, thernien isän Matai Shangin
puheille. Missä voisin hänet tavata?"
"Tule mukaani!" virkkoi yksi vahtimiehistä, kääntyi ympäri ja meni
edelläni ulkopihan poikki toiselle vankalle muurille.
En tiedä, minkä vuoksi minussa ei herännyt epäilyksiä, vaikka thernit
näyttivät antavan pettää itsensä niin kovin helposti. Mutta kenties
mielessäni väikkyi rakkaan prinsessani kuva niin tenhoavana, ettei
aivoissani ollut tilaa millekään muulle ajatukselle. Joka tapauksessa
marssin luottavasti oppaani jälessä suoraan kuoleman kitaan.
Myöhemmin sain tietää, että thernien vakoojat olivat pitäneet minua
silmällä jo tuntikausia ennen kätkettyyn varustukseen saapumistani.
Portti oli tahallaan jätetty raolleen viekoittelemaan minua sisään.
Vahtimiehistöä oli opetettu näyttelemään osansa hyvin. Ja minä menin
päätä pahkaa satimeen, käyttäytyen kuten koulupoika enkä kuten tottunut
sotilas.
Ulkopihan toisella puolella oli kapea ovi muurin ja tukipilarin
muodostamassa kulmauksessa. Vahtisotilas avasi oven, astahti taaksepäin
ja viittasi minua astumaan sisään.
"Matai Shang on tuolla temppelisalissa", hän sanoi, ja kun Woola ja
minä olimme päässeet ovesta sisälle, sulki hän sen nopeasti jälkeemme.
Vasta kun kuulin ilkeätä hihitystä vankkatekoisen oven takaa, välähti
ensi kerran mieleeni, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi.
Olin pienessä, pyöreässä huoneessa, jonka toisella puolella oli
luultavasti sisäpihalle vievä ovi. Emmin hetkisen, sillä epäluulo oli
herännyt minussa äkkiä, vaikka myöhään. Sitten astuin ovesta
sisäpihalle.