MARSIN SOTAVALTIAS
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 47.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
I. Iss-virralla
II. Vuorten sisuksissa
III. Auringon temppeli
IV. Piilolinna
V. Kaolin viertotiellä
VI. Sankarina Kaolissa
VII. Uusia liittolaisia
VIII. Haaskaluolien läpi
IX. Keltaisen kansan keskuudessa
X. Vankilassa
XI. Runsauden holvi
XII. "Kulje nuoraa myöten!"
XIII. Magneettivipu
XIV. Ratkaisu
XV. Palkinto
XVI. Uusi hallitsija
ENSIMMÄINEN LUKU
Iss-virralla
Dorin laaksossa, unohdetun Korus-järven tulipunaisia rantaniittyjä
reunustavan metsän pimennossa, Marsin kuiden kiitäessä meteorimaista
rataansa alhaalla kuolevan tähden taivaalla, hiivin varovasti
aavemaisen hahmon jälessä, joka ilmeisesti liikkui huonoilla asioilla,
sillä hän pysytteli huolellisesti synkimpien varjojen peitossa.
Kuuden pitkän marsilaisen kuukauden ajan olin harhaillut kammottavan
Auringon temppelin läheisyydessä. Siellä, hitaasti kiertävässä
komerossa, syvällä Marsin pinnan alla virui prinsessani kuin haudassa
-- elävänä vaiko kuolleena? Oliko kiukkuisen Phaidorin murha-ase osunut
rakkaimpani sydämeen? Vain aika antaisi siihen kysymykseen varman
vastauksen.
Minun oli odotettava kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän Marsin
päivää, ennenkuin kopin ovi uudelleen joutuisi tunnelin pään kohdalle,
jossa viimeksi olin nähnyt iki-ihanan Dejah Thorisini.
Tämä aika oli puolivälissä, tai olisi huomenna, mutta se näky, joka oli
kohdannut katsettani, juuri ennenkuin tupruava savu sokaisi silmäni ja
se kapea rako, josta olin nähnyt Heliumin prinsessan koppiin, sulkeutui
erottaen meidät toisistamme kokonaiseksi pitkäksi Marsin vuodeksi, oli
vielä muistissani elävänä ja kirkkaana, himmentäen kaikki sitä ennen ja
sen jälkeen sattuneet tapahtumat.
Niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä näin vielä
Phaidorin, Matai Shangin tyttären, vimmastuneet, mustasukkaisen raivon
vääristämät kasvot, kun hän tikari koholla karkasi rakastamani naisen
kimppuun.
Näin punaisen neidon, Ptarthin Thuvian, hypähtävän väliin estämään
hirmutekoa.
Palavasta temppelistä kantautunut savu oli sitten verhonnut
murhenäytelmän, mutta uhrin parkaisu iskun sattuessa kaikui korvissani.
Senjälkeen oli kaikki ollut hiljaista, ja savun hälvettyä oli kiertyvän
temppelin kammio, johon kaunotarkolmikko oli teljetty, ehtinyt pois
näkyvistä ja kuuluvista.
Tämän hirveän hetken jälkeen oli sattunut paljon sellaista, johon minun
oli ollut kiinnitettävä huomiotani, mutta sen tapahtuman muisto ei
häipynyt mielestäni hetkeksikään, ja aina kun vain voin riistäytyä irti
niistä monista tehtävistä, joita minulla oli järjestäessämme uudelleen
ensisyntyisten hallitusta, senjälkeen kun voittoisa laivastomme ja
maajoukkomme olivat nujertaneet heidät, vietin kaiken aikani poikani,
Heliumin Carthorisin, äidin kolkon vankilan läheisyydessä.
Mustaihoinen rotu, joka monia miespolvia oli palvonut Marsin epäjumalaa
Issusta, oli joutunut perin sekasortoiseen tilaan, kun olin paljastanut
Issuksen vain katalaksi vanhaksi akaksi. Raivoissaan ensisyntyiset
olivat repineet hänet kappaleiksi.
Ylvästelevän itsehyväisyyden korkealta jalustalta ensisyntyiset olivat
suistuneet alennuksen kuiluun. Heidän epäjumalattarensa oli sortunut ja
hänen kanssaan koko heidän valheellinen uskontonsa. Heidän pelätty ja
voittamattomaksi kehuttu laivastonsa oli kärsinyt musertavan tappion
jouduttuaan taistelemaan Heliumin punaisen kansan ylivoimaisia aluksia
ja parempia sotilaita vastaan.
Ulkoisen Marsin keltaisten merenpohjien hurjat vihreät laumat olivat
ratsastaneet villeillä thoateillaan Issuksen temppelin pyhissä
puistoissa, ja heistä kaikista rajuin, Tharkin jeddak Tars Tarkas,
oli istunut Issuksen valtaistuimella halliten ensisyntyisiä,
liittoutuneiden ratkaistessa voitetun kansan kohtaloa koskevia
kysymyksiä.
Melkein yksimielisesti pyydettiin minua nousemaan mustaihoisten
ikivanhalle valtaistuimelle, ja ensisyntyisetkin kannattivat kilvan
tätä esitystä. Mutta minä en tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan.
Sydämeni ei voisi ikinä sopeutua pitämään tästä rodusta, joka oli
kohdellut loukkaavasti prinsessaani ja poikaani.
Minun ehdotuksestani tuli Xodarista ensisyntyisten jeddak. Hän oli
ollut dator eli ruhtinas, ennenkuin Issus oli riistänyt häneltä arvon,
joten hän eittämättömästi oli sopiva kyseessäolevalle korkealle
paikalle.
Kun Dorin laaksossa rauha oli täten turvattu, niin vihreät sotilaat
hajautuivat autioille merenpohjilleen ja me heliumilaiset palasimme
omaan maahamme. Siellä taaskin tarjottiin minulle valtaistuinta, sillä
Heliumin kateissa olevasta jeddakista, Dejah Thorisin isoisästä Tardos
Morista ja tämän pojasta, Dejah Thorisin isästä Mors Kajakista,
Heliumin jedistä, ei ollut saapunut mitään tietoja.
Toista vuotta sitten he olivat lähteneet tutkimaan pohjoista
pallonpuoliskoa etsien Carthorisia, ja heidän kansansa oli vihdoin
masentuneena uskonut tosiksi epämääräiset, jäisiltä napaseuduilta
tihkuneet huhut heidän kuolemastaan.
Uudelleen kieltäydyin astumasta valtaistuimelle, sillä en jaksanut
uskoa, että uljas Tardos Mors ja hänen yhtä uljas poikansa olivat
kuolleet.
"Ottakaa heidän rintaperillisensä hallitsijaksenne siihen asti, kunnes
he palaavat!" lausuin Heliumin kokoontuneille ylimyksille, puhuessani
heille Palkkion ja Koston temppelissä Totuuden jalustalta
Oikeamielisyyden armoistuimen viereltä, samalta paikalta, jossa vuosi
takaperin olin seisonut kuunnellen, kun Zat Arrras oli julistanut
kuolemantuomioni.
Näin sanoen astuin eteenpäin ja laskin käteni Carthorisin olalle, joka
seisoi eturivissä ympärilleni kaartuneiden ylimysten keskellä.
Kuin yhdestä suusta kajahti ylimysten ja kansan raikuva, moninkertainen
hyväksymishuuto. Kymmenen tuhatta miekkaa lennähti ilmaan, ja ikivanhan
Heliumin mainehikkaat soturit lausuivat onnittelunsa Carthorisille,
Heliumin uudelle jeddakille.
Hänet valittiin hallitsijaksi eliniäksi tahi siihen asti, kunnes hänen
isoisänsä tai tämän isä palaisi. Sitten kun tämä Heliumille tärkeä
kysymys oli näin yleiseksi tyytyväisyydeksi järjestetty, lähdin
seuraavana päivänä takaisin Dorin laaksoon ollakseni Auringon temppelin
läheisyydessä siihen ratkaisevaan päivään saakka, jolloin vankeudessa
viruvan rakkaimpani kopin ovi avautuisi.
Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja muut oivalliset alapäällikköni ja
auttajani jätin Carthorisin luokse Heliumiin, että hänellä olisi
tukenaan heidän viisautensa, kuntonsa ja uskollisuutensa, täyttäessään
hartioilleen laskettuja raskaita tehtäviä. Vain Woola, marsilainen
koirani, seurasi minua.
Tänäkin iltana uskollinen eläin liikkui äänettömästi kintereilläni.
Perässäni hiipivä shetlantilaisen ponin kokoinen otus, jolla oli kamala
pää, hirvittävät torahampaat ja kymmenen lyhyttä, voimakasta jalkaa,
oli todella pelottavan näköinen. Mutta minusta se oli rakkauden ja
kiintymyksen perikuva.
Edellämme oleva olento oli ensisyntyisten dator Thurid, jonka olin
saanut leppymättömäksi vihamiehekseni kaatamalla hänet paljain käsin
maahan Issuksen temppelin pihalla ja sitomalla hänet omilla
varushihnoillaan mustaihoisten ylhäisten miesten ja naisten näkyvissä,
jotka hetkistä aikaisemmin olivat ylistellen kehuneet hänen kuntoaan.
Kuten monet toverinsa oli hänkin näköjään nurkumatta sopeutunut uusiin
oloihin ja vannonut uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalleen
Xodarille. Mutta tiesin hänen vihaavan minua ja olin varma siitä, että
hän sisimmässään kadehti ja vihasi Xodaria, minkä vuoksi pidin silmällä
hänen puuhiaan, kunnes olikin äskettäin käynyt selville, että hän punoi
jonkunlaisia vehkeitä.
Useita kertoja olin huomannut hänen pimeän tultua poistuvan muurien
ympäröimästä ensisyntyisten kaupungista ja suuntaavan askeleensa
kaamean kolkkoon Dorin laaksoon, jossa kellään ihmisellä ei voinut olla
mitään rehellisiä asioita suoritettavana.
Tänä iltana hän eteni ripeästi pitkin metsän reunaa, kunnes oli
varmasti päässyt kaupungin näkyvistä ja kuuluvista. Sitten hän
poikkesi tulipunaiselle nurmikolle oikaisten sen halki unohdetulle
Korus-järvelle.
Alhaalla taivaalla, juuri laakson kohdalla kiitävän lähemmän kuun
säteet heijastuivat tuhatvärisinä hänen jalokivikoristeisista
varuksistaan ja panivat hänen sileän, kiiltävän mustan ihonsa
välkkymään. Kahdesti hän pälyili taakseen metsään päin kuten ainakin
huonoilla asioilla liikkuva henkilö, vaikkakin hän nähtävästi varmasti
uskoi, ettei häntä seurattu.
En uskaltanut mennä hänen perässään avoimelle kuutamoiselle paikalle,
sillä tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä hänen puuhiaan. Toivoin
hänen mitään aavistamatta pääsevän päämääräänsä, jotta saisin tietää,
minne tämä öinen hiiviskelijä pyrki ja minkälaisissa tehtävissä hän
liikkui.
Niinpä pysyttelinkin piilossa, kunnes Thurid oli kadonnut järven jyrkän
rantaäyrään taakse noin neljänsadan metrin päässä minusta. Sitten
kiiruhdin Woola kintereilläni niityn poikki mustaihoisen datorin
jälessä. Oli haudanhiljaista salaperäisessä kuoleman laaksossa, joka
lepäsi lämpimänä ja suojattuna kuolevan tähden etelänapaa ympäröivässä
syvänteessä. Maiseman taustana kohosivat Kultaiset kalliot valtaisena
suojamuurina korkealle tähtikirkasta taivasta kohti, niiden seinämien
jalojen metallien ja säihkyvien jalokivien välkkyessä Marsin loistavien
kuiden kirkkaassa valossa.
Takanani oli metsä, jonka kammottavat kasvi-ihmiset olivat jyrsineet
yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin hyvin hoidetun puistikon.
Edessäni lepäsi unohdettu Korus-järvi, ja kauempana kiemursi
salaperäinen Iss-virta Kultaisten kallioiden juurelta Korukseen, jonka
rannoille se lukemattomien miespolvien aikana oli tuonut ulkomaailman
harhaanjohdettuja ja onnettomia, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle
valheellista taivasta kohti lähteneitä marsilaisia.
Kasvi-ihmiset verta-imevine käsineen ja hirveät valkeat apinat, jotka
olivat Dorin laakson kauhuna päiväsaikaan, olivat piiloutuneet yöksi
pesiinsä.
Enää ei Kultaisten kallioiden parvekkeella Issin yläpuolella ollut
pyhää therniä kutsumassa niitä kaamealla huudollaan uhrien kimppuun,
jotka ikivanhan Issin kylmällä, leveällä pinnalla soluivat niiden
kitaan.
Heliumin ja ensisyntyisten laivastot olivat puhdistaneet thernien
linnoitukset ja temppelit, kun nämä eivät olleet suostuneet antautumaan
ja hyväksymään uutta järjestelyä, joka oli vapauttanut kauan kärsineen
Marsin heidän valheellisesta uskonnostaan.
Muutamissa harvoissa muista eristäytyneissä maissa he olivat vielä
säilyttäneet ikimuistoisen mahtinsa, mutta heidän hekkadorinsa,
thernien isä Matai Shang, oli karkoitettu temppelistään. Olimme panneet
parhaamme saadaksemme hänet vangituksi, mutta hän oli eräiden
lähimpiensä kanssa päässyt livahtamaan käsistämme ja piileskeli nyt
jossakin tuntemattomassa paikassa.
Kun menin varovasti matalan kummun harjalle, ja unohdettu Korus-järvi
avautui silmieni eteen, näin Thuridin juuri lähtevän rannasta veden
välkkyvälle pinnalle pienessä ruuhessa -- yhdessä niistä omituisesti
veistetyistä, aavistamattoman vanhoista venosista, joita pyhillä
therneillä oli ollut tapana pappien ja alempien thernien avulla
sijoitella pitkin Issin rantoja, jotta heidän uhriensa olisi ollut
helpompi lähteä pitkälle matkalleen.
Järven rannalle oli minun kohdalleni vedetty parikymmentä samanlaista
venettä, ja kussakin niissä oli pitkä salko, jonka toisessa päässä oli
piikki, toisessa melomisiapa. Thurid ohjaili pitkin rantaa, ja kun hän
kaarsi läheisen niemen taakse, työnsin yhden veneen vesille ja
kutsuttuani Woolan mukaani sysäsin sen irti rannasta.
Thuridin jälessä suuntasin kulkuni pitkin rantaa Issin suuta kohti.
Kaukaisempi kuu oli painumaisillaan näköpiirin taakse, ja järveä
reunustavat kukkulat loivat synkän varjon. Thuria, lähempi kuu, oli
laskenut eikä nousisi ennen kuin lähes neljän tunnin kuluttua, joten
pimeys ainakin niin kauan olisi suojanani.
Musta soturi jatkoi matkaansa aina Issin suulle saakka. Hetkeäkään
empimättä hän sitten voimakkaasti meloen käänsi aluksensa tämän kaamean
virran vuolasta juoksua vastaan.
Pysyttelin hänen perässään, uskaltautuen nyt lähemmäksi häntä, sillä
nyt hänellä oli siksi paljon puuhaa ponnistellessaan vasten virtaa,
ettei hän joutanut silmäilemään taakseen. Hän ohjasi venettään pitkin
rantaa, missä vesi juoksi verkkaisemmin.
Ennen pitkää hän saapui Kultaisten kallioiden juuressa olevalle
luolamaiselle aukolle, josta virta pursusi ilmoille. Mutta yhä
eteenpäin hän meloi venettään, aukon sysimustaan pimeyteen.
Minusta tuntui toivottomalta yritykseltä seurata häntä sinne, sillä en
nähnyt edes kämmenen leveyttä eteeni ja olin jo melkein luopumaisillani
takaa-ajosta ja jättämäisilläni veneeni ajautumaan virran mukana
takaisin sen suulle, kun äkkiä käännyttyäni eräästä mutkasta näin
heikkoa kajastusta edeltäni.
Vainuamani otus oli taaskin selvästi näkyvissä, ja tunnelin rosoisessa
katossa olevien laajojen fosforihohteisten suonien yhä kirkkaammassa
valossa minun ei ollut ensinkään vaikeata pysytellä hänen jäljillään.
Liikuin Iss-virralla ensimmäistä kertaa ja kaikki silloin näkemäni on
elävästi muistissani kuolemaani saakka.
Niin kaamealta kuin minusta silloin tuntuikin, ei ympäristöni saattanut
lähimainkaan vetää vertoja niille oloille, jotka vallitsivat
aikaisemmin, ennenkuin suuri vihreä soturi Tars Tarkas, musta dator
Xodar ja minä paljastimme totuuden ulkomaailmalle ja estimme miljoonat
ihmiset mielettömästi rientämästä vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle,
jonka loppupäässä he luulivat pääsevänsä rauhan, onnen ja rakkauden
ihanaan laaksoon.
Virran leveässä uomassa siellä täällä olevilla matalilla saarilla oli
vielä nytkin läjittäin sellaisten vaeltajain luurankoja ja puolittain
jyrsittyjä ruumiita, jotka jouduttuaan pelon valtaan tai äkkiä
oivallettuaan totuuden olivat pysähtyneet, saavuttuaan melkein matkansa
päähän.
Näillä kammottavasti löyhkäävillä, hirvittävillä kuolemansaarilla
tappeli mielipuolisesti kirskuvia ja huhuilevia, iljettäviä kuvatuksia
kauheiden juhla-aterioittensa tähteistä. Sellaisilla saarilla, joilla
oli enää vain puhtaaksi kaluttuja luita, ne kävivät toistensa kimppuun,
heikompien sortuessa voimakkaampien ruuaksi, tai kurkottelivat
petolinnun kynsiä muistuttavia käsiään, tarttuen virran mukana
ajelehtaviin turvonneihin ruumiisiin.
Thurid ei kiinnittänyt mitään huomiota olentoihin, jotka kiljuivat
hänelle milloin uhkaavasti, milloin ruikuttaen -- hän oli ilmeisesti
tottunut häntä ympäröivään kamalaan näkyyn. Hän jatkoi matkaansa jokea
ylöspäin kenties puolisentoista kilometriä. Sitten hän meloi virran
poikki sen vasemmalle äyräälle ja veti veneensä melkein veden pinnan
tasalla olevalle matalalle kielekkeelle.
En rohjennut mennä hänen jälessään virran poikki, sillä silloin hän
olisi varmasti huomannut minut. Sensijaan painauduin kiinni
vastakkaiseen seinämään ison kallionulkoneman alla olevaan pimeään
varjoon. Sieltä saatoin pitää Thuridia silmällä pelkäämättä että hän
näkisi minua.
Mustaihoinen seisoi kielekkeellä veneensä vieressä tähystäen virtaa
ylöspäin, ikäänkuin olisi odottanut jonkun saapuvan siltä suunnalta.
Pysytellessäni varjoisan kallion suojassa panin merkille, että sillä
kohdalla tuntui voimakas virtaus, joka kävi suoraan joen keskiuomaa
kohti, niin että minun oli vaikea pitää venettäni liikkumatta. Meloin
syvemmälle pimentoon saadakseni kiinni seinämästä, mutta vaikka etenin
useita metrejä, haparoin yhä tyhjää. Kun sitten varsin pian olisin
menettänyt mustaihoisen näkyvistäni, oli minun pakko jäädä paikalleni,
pysytellen parhaani mukaan asemillani melomalla kiivaasti takaani
kallion alta käyvää virtausta vastaan.
En osannut arvata mistä tämä veden syrjittäinen juoksu aiheutui,
sillä näin selvästi joen valtaväylän sekä sen ja uteliaisuuttani
kiihoittaneen salaperäisen virtauksen väreilevän, pyörteisen
yhtymäkohdan.
Mietiskelin yhä tätä ilmiötä, kun huomioni äkkiä kiintyi Thuridiin,
joka oli kohottanut molemmat kätensä eteenpäin päänsä yläpuolelle
marsilaisten yleiseen tervehtimistapaan, ja hetkistä myöhemmin kuulin
hiljaa, mutta täysin selvästi hänen lausumansa barsoomilaisen
tervehdyksen: "Kaor!"
Käännyin katsomaan jokea ylöspäin, samaan suuntaan, johon hän tähysti,
ja pian sieltä ilmestyi suppeaan näköpiiriin pitkä vene, jossa oli
kuusi miestä. Viisi heistä meloi kuudennen istuessa kunniapaikalla.
Miesten valkea iho, kaljua päätä peittävä aaltoileva, keltainen
peruukki ja otsalla riippuvaan pyöreään kultalevyyn upotettu komea
jalokivi osoittivat, että he olivat pyhiä thernejä.
Kun he laskivat aluksensa kielekkeelle, jossa Thurid heitä odotti,
nousi keulassa istunut mies ja astui veneestä. Silloin näin, että hän
ei ollut kukaan muu kuin Matai Shang, thernien isä.
Näiden kahden miehen vaihtamien tervehdysten sydämellisyys ihmetytti
minua, sillä Barsoomin musta- ja valkoihoiset olivat toistensa
perinnöllisiä vihollisia, eikä tietääkseni kaksi näihin kampaankin
rotuun kuuluvaa miestä ollut milloinkaan kohdannut toisiaan muuten kuin
taistelussa.
Äskeiset mullistukset, jotka olivat kukistaneet heidän kansojensa
valta-aseman, olivat nähtävästi saaneet nämä molemmat miehet
liittoutumaan keskenään -- ainakin yhteistä vihollista vastaan -- ja
nyt käsitin, miksi Thurid oli niin usein öisin käynyt Dorin laaksossa.
Hänen salaiset puuhansa olivat sen luontoisia, että ne koskivat hyvin
läheisesti minua ja ystäviäni.
Mielelläni olisin ollut heitä lähempänä, että olisin kuullut heidän
keskustelunsa. Mutta nyt en voinut ajatellakaan joen poikki melomista,
minkä vuoksi pysyin hiljaa paikoillani pitäen heitä silmällä.
Varmastikin he olisivat maksaneet paljon, jos joku olisi ilmaissut
heille, kuinka lähellä minä olin ja kuinka helppo heidän ylivoimaisina
olisi ollut käydä kimppuuni ja surmata minut.
Useita kertoja Thurid viittasi joen poikki minuun päin, mutta mieleeni
ei juolahtanutkaan epäillä, että hänen viittoilunsa olisi tarkoittanut
minua. Pian hän ja Matai Shang astuivat jälkimäisen veneeseen,
käänsivät sen keulan ympäri ja ohjasivat joen poikki suoraan minua
kohti.
Heidän lähestyessään peruutin venettäni yhä syvemmälle kallioulkoneman
alle, mutta vihdoin oivalsin selvästi, että he pyrkivät samaan
suuntaan. Heillä oli viisi miestä melomassa, ja vaikkakin heidän
veneensä oli isompi, lipui se eteenpäin siksi nopeasti, että sain
ponnistaa voimiani äärimmilleen päästäkseni samaa vauhtia pois heidän
tieltään.
Joka hetki pelkäsin veneeni keulan tärähtävän kallioon. Joelta hohtavaa
valoa ei enää näkynyt, mutta kulkusuunnassamme kajasti heikosti
kaukaista himmeätä tuiketta, ja yhä oli selvää vettä edessäni.
Vihdoin selvisi minulle oikea asianlaita -- olin Issin maanalaisen
sivujoen uomassa. Joet yhtyivät juuri siinä kohdassa, jossa olin
piillyt.
Thernien vene oli nyt hyvin lähellä minua. Melani loiske hukkui heidän
veneensä kohinaan, mutta edellä oleva valo läheni, joten he ennen
pitkää huomaisivat minut.
Minun oli toimittava ripeästi ja tehtävä jotakin heti paikalla. Käänsin
veneeni keulan oikealle ja painauduin joen kallioista seinää vasten,
Matai Shangin ja Thuridin saapuessa keskellä jokea, joka oli paljoa
kapeampi kuin Iss.
Heidän tullessaan lähemmäksi kuulin Thuridin ja thernien isän
keskustelevan.
"Sanon sinulle, thern", selitti musta dator, "että haluan vain kostaa
John Carterille, Heliumin prinssille. En vie sinua loukkuun. Mitäpä
etua minulla olisi siitä, jos kavaltaisin sinut niille, jotka ovat
syösseet tuhoon kansani ja sukuni?"
"Pysähtykäämme hetkiseksi, niin että voit esittää suunnitelmasi",
vastasi hekkador. "Kun sitten jatkamme matkaamme, tiedämme paremmin
omat ja toistemme velvollisuudet."
Hän antoi määräyksen melojille, ja nämä ohjasivat veneen kallion
kupeeseen tuskin kymmenen metrin päähän minästä.
Jos he olisivat laskeneet alapuolelleni, niin he olisivat varmasti
nähneet minut kauempaa hohtavaa heikkoa kajastusta vasten, mutta he
menivät ohitseni, joten olin piilossa yhtä turvallisesti käin jos
olisin ollut kilometrien päässä.
Ne muutamat sanat, jotka jo olin kuullut, olivat saaneet uteliaisuuteni
vireille, ja halusin kovin kiihkeästi saada tietää, minkälaista kostoa
Thurid suunnitteli minulle. Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa.
Kuuntelin henkeä pidättäen.
"En vaadi sinulta mitään, thernien isä", jatkoi ensisyntyinen. "Thurid,
Issuksen dator, ei käy kauppaa. Kun kaikki on tehty, niin olen iloinen,
jos huolehdit siitä, että saan ikivanhan sukuni ja korkean arvoni
mukaisen hyvän vastaanoton jossakin hovissa, joka on pysynyt
uskollisena peritylle uskolleni, sillä en voi palata Dorin laaksoon
enkä liioin minnekään muualle, johon Heliumin prinssin valta ulottua.
Mutta sitäkään en vaadi -- määrätköön oma halusi siinäkin suhteessa."
"Tapahtuu kuten toivot, dator", vastasi Matai Shang. "Eikä siinä kyllin
-- saat valtaa ja rikkautta, jos hankit tyttäreni Phaidorin takaisin
minulle ja toimitat Heliumin prinsessan Dejah Thorisin käsiini. -- Oh",
jatkoi hän ilkeästi murahtaen. "Maan asukas saa kärsiä pyhien pyhille
tuottamansa häväistyksen johdosta, ei mikään loukkaus ole liian halpa
eikä liian ankara hänen prinsessalleen. Toivoisinpa, että voisin
pakottaa hänet näkemään tämän punaisen naisen alennusta ja
kärsimyksiä."
"Saat naisen valtaasi ennenkuin huomispäivä on päättynyt, Matai Shang",
sanoi Thurid, "kun vain lausut sanan."
"Olen kuullut puhuttavan auringon temppelistä, dator", vastasi Matai
Shang, "mutta tietääkseni ei sieltä voida vankeja vapauttaa, ennenkuin
vankeusvuosi on kulunut umpeen. Kuinka voisit sinä sitten tehdä tämän
mahdottoman työn?"
"Temppelin jokaiseen koppiin voidaan päästä milloin hyvänsä", vastasi
Thurid. "Issus yksin sen tiesi, eikä hänellä ollut tapana paljastaa
salaisuuksiaan enempää kuin oli tarpeellista. Hänen kuolemansa jälkeen
sain sattumalta käsiini temppelin ikivanhat piirustukset, ja niistä
löysin selvästi ja pienimpiä yksityiskohtia myöten ohjeet, joiden
mukaan koppeihin päästään koska tahansa.
"-- Ja sain tietää muutakin. Usein oli sinne Issuksen käskystä mennyt
miehiä, aina tehtävänään vankien surmaaminen ja kiduttaminen. Mutta ne,
jotka täten olivat oppineet tuntemaan salaiset tiet, kuolivat
salaperäisesti heti palattuaan ja selostettuaan retkensä julmalle
Issukselle."
"Lähtekäämme sitten!" sanoi Matai Shang vihdoin. "Minun on luotettava
sinuun, mutta samalla on sinunkin luotettava minuun, sillä meitä on
kuusi sinua vastaan."
"En pelkää", vastasi Thurid, "eikä tarvitse teidänkään arkailla.
Vihamme yhteistä vihollista kohtaan on liittävänä takeena siitä, että
olemme vilpittömiä toisillemme, ja häväistyämme Heliumin prinsessan on
meillä vieläkin suurempi syy säilyttää liittomme -- jollen kokonaan
erehdy hänen puolisonsa luonteesta."
Matai Shang lausui sanan soutajille. Vene lähti liikkeelle jokea
ylöspäin.
Vaivoin sain hillityksi itseni hyökkäämästä heidän kimppuunsa
surmatakseni molemmat halpamieliset vehkeilijät. Mutta pian oivalsin
kuinka hullun ajattelematon sellainen teko olisi; silloinhan tappaisin
ainoan ihmisen, joka voisi opastaa minua Dejah Thorisin koppiin
ennenkuin se olisi pitkän marsilaisen vuoden päätyttyä kiertänyt
loppuun ympyränsä.
Jos hän kerran opastaisi Matai Shangin siihen pyhään paikkaan, niin
samalla hän opastaisi sinne myöskin John Carterin, Heliumin prinssin.
Äänettömästi meloen ohjasin veneeni hitaasti heidän vanaveteensä.
TOINEN LUKU
Vuorten sisuksissa
Kun etenimme ylöspäin virtaa, joka kiemurteli Kultaisten kallioiden
alitse Otz-vuorten uumenista laskeakseen tumman vetensä synkän
salaperäiseen Issiin, muuttui edellämme häämöttävä valo vähitellen
kirkkaaksi hohteeksi.
Joki laajeni muodostaen leveän järven, jonka fosforivälkkeisessä
kupukatossa oli säihkyviä timantteja, safiireja, rubiineja ja Barsoomin
lukemattomia, nimettömiä jalokiviä siroiteltuina puhtaaseen kultaan,
näiden suurenmoisten kallioiden pääasialliseen ainekseen.
Valoisan järviluolan toisella puolella oli pimeätä. Mitä pimeys kätki
taakseen, sitä minun oli mahdoton aavistaakaan.
Jos olisin seurannut thernien venettä järven välkkyvälle pinnalle,
olisivat he huomanneet minut heti, ja vaikka minusta oli vaikeata
päästää Thuridia näkyvistäni hetkeksikään, oli minun pakko odotella
pimennossa, kunnes toinen vene oli kadonnut järven toisesta päästä.
Sitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.
Minusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven
yläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin
matalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava
Woola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava
kaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.
Toisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut
kirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista
fosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.
Tähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.
Thuridia ja thernejä ei näkynyt -- mistä tummasta lävestä he olivat
menneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi
keskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan
suuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.
Väylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita -- niin kaita, että
veneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen
kiemurrellessa sinne tänne.
Edestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka
edetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä
mutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi,
raivoisaksi pauhuksi.
Joki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun
äärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky
oli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.
Mutta pauhu -- maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena
myllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen
tukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt
väärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän
huumaavan temmellyksen luota.
Thurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin
hairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat
päässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä,
ennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään
löytäisin heitä.
Tuntikausia olin saanut ponnistella voimakasta vastavirtaa putoukselle,
ja taaskin kuluisi tunteja palatessani takaisin, vaikkakin vauhtini
kylläkin olisi paljoa nopeampi.
Huokaisten käänsin veneeni keulan myötävirtaan ja rajusti meloen kiidin
uhkarohkeata kyytiä pimeässä ja mutkittelevassa tunnelissa, kunnes
saavuin takaisin luolaan, johon joen kolme haaraa purkautui.
Nyt oli minulla vielä valittavana kaksi tutkimatonta uomaa, enkä
mistään voinut saada vihjaustakaan, kumpi niistä todennäköisemmin veisi
minut vehkeilijöiden jäljille.
Mikäli muistan, en eläissäni ole ollut niin tuskallisen epäröinnin
vallassa. Niin paljon riippui oikeasta valinnasta ja ripeydestä.
Jo nyt menettämäni tunnit saattoivat merkitä verrattoman Dejah Thorisin
kohtalon ratkaisua, jos hän vielä oli elossa -- jos vielä uhraisin
tunteja, kenties päiviä toisen väärän väylän hyödyttömään tutkimiseen,
niin turma ehtisi ehdottomasti saavuttaa hänet.
Useita kertoja yritin lähteä oikeanpuolisesta aukosta, mutta aina tulin
takaisin, ikäänkuin joku kummallinen sisäinen ääni olisi minulle
kuiskuttanut, että se ei ollut oikea tie. Vihdoin aloin luottaa tähän
usein toistuvaan varoitusilmiöön ja panin kaikki vasemmanpuolisen
holviaukon varaan. Arkailevasti ja epäillen loin kuitenkin viimeisen
jäähyväissilmäyksen tummaan, kolkkoon veteen, joka hitaasti vieri
oikealla olevasta matalasta, synkästä aukosta.
Mutta juuri katsoessani tuli aukon sysimustasta pimeydestä joen
aalloilla hyppelehtien esiin sorapuspuun suuren, mehuisan hedelmän
kuori.
Saatoin tuskin pidättää riemuhuudahdusta, kun tämä mykkä, tiedoton
sanansaattaja lipui ohitseni Issiä ja Korusta kohti, sillä se kertoi
minulle, että juuri sillä uomalla oli yläpuolellani liikkuvia
marsilaisia.
He olivat syöneet herkullisen hedelmän, jonka luonto oli kätkenyt
kovaan sorapuspähkinään, ja heittäneet kuoren veteen. Heittäjät eivät
voineet olla keitään muita kuin etsimäni seurue.
Heti hylkäsin kaikki ajatukset vasemmanpuoliseen väylään lähtemisestä
ja pian olin tunkeutunut oikealla olevaan aukkoon. Joki alkoi kohta
laajeta ja fosforihohteiset kivisuonet valaisivat taaskin tietäni.
Etenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä
kuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen
kuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan
merkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla
asustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.
Ei minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta,
sillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet;
mitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta
prinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.
Ylempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi,
joten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En
varmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja
käännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa
vaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.
Rohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen
sanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa --
vasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.
Jos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja,
hitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan
kallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin
lähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.
Pettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli
päivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin
lähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti
kohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi
molemmat väärät!
Verkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti
veneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa
synkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten
ennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen -- se kuulosti
puun hankautumiselta puuta vasten.
Heti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa
virtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa.
Melkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo
käteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan
toisen veneen parrasta.
Kuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin
katseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä
ketään.
Siellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut
aavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui
hiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen
laitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.
Mutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin
korviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään
muuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden
lipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi,
kuten tavallisesti.
Veneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa
olevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen.
Toisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani
kahvaa.
Kenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se
heilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden
laitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt
veneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.
Mutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja
seuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka.
Se oli tyhjä.
Haparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja
tunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä
saapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he
eivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.
Kutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi
perässäni vikkelänä kuin kissa.
Tullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan
matalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja
silittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta.
Luulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut
vihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme
luonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.
Nyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät
marsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa,
puolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn
avulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä,
jotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni,
joka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli
ymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten
oikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin
sen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.
Kun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua
päinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja
näytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.
Tietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten
tunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan
otukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan
pimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.
Vähän matkan päässä polku kohosi ulkonevan kallion alta hämärään
valoon. Silloin näin, että polku oli hakattu kallioon ja että se vei
joen vartta myöten koskien sivuitse.
Neljä tuntia astelimme pitkin synkkää, pimeätä jokea yhä syvemmälle
Marsin uumeniin. Suunnasta ja etäisyydestä päättäen meidän täytyi olla
ainakin Dorin laakson ja mahdollisesti itse Omeanin järven alla -- enää
ei saattanut olla kovinkaan pitkältä Auringon temppelille.
Juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, pysähtyi Woola äkkiä kapean,
polun syrjään kallioon hakatun, holvimaisesti kaareutuvan oviaukon
eteen. Se peräytyi nopeasti, ryömien takaisin aukolta ja samalla
katsoen minua.
Sen selvemmin ei olisi sanoillakaan voitu ilmaista minulle, että
jonkunlainen vaara oli uhkaamassa. Painauduin senvuoksi vaieten eläintä
vasten päästäkseni sen sivuitse ja kurkistin oikealla puolellamme
olevaan aukkoon.
Eteeni avautui kohtalaisen tilava kammio, joka sisustuksesta päättäen
oli aikoinaan ollut vahtihuoneena. Siellä oli asetelineitä ja matalia
korokkeita sotilaiden silkki- ja turkisvuoteita varten, mutta nyt sen
ainoana vartiona oli kaksi Thuridin ja Matai Shangin seurueeseen
kuuluvaa therniä.
Miehet keskustelivat parhaillaan vakavasti ja heidän äänensä ja sävynsä
osoittivat, etteivät he vähääkään aavistaneet saaneensa kuuntelijoita.
"Sanonpa", selitti toinen heistä parhaillaan, "etten luota
mustaihoiseen. Ei ollut ensinkään tarpeellista jättää meitä vartioimaan
tietä. Minkä varalta meidän olisi vahdittava tätä ammoin unohdettua
tunnelikäytävää? Hän tahtoi vain sillä tempulla saada voimamme
hajoitetuksi.
"-- Jollakin tekosyyllä hän saa Matai Shangin jättämään toiset jonnekin
muualle ja sitten hän lopuksi karkaa liittolaisineen kimppuumme ja
surmaa meidät kaikki."
"Niin minäkin luulen, Lakor", vastasi toinen. "Thernin ja ensisyntyisen
välillä ei ikinä voi olla muita suhteita kuin verivihollisuus. Entä mitä
arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? 'Anna lampun ensin palaa
kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia, sitten yhden
radiumyksikön vahvuisena yksi xat ja lopuksi yhdeksän yksikön
vahvuisena kaksikymmentäviisi talia.' Juuri niin hän sanoi, ja
ajatteleppa, että vanha ja viisas Matai Shang uskoi mokomaa
lörpöttelyä."
"Tämä on todella hullua", vastasi Lakor. "Sillä tavoin emme saa
avatuksi muuta kuin pikaisen kuoleman ovet meille kaikille. Hänen oli
pakko vastata jotakin, kun Matai Shang kysyi häneltä suoraan, miten hän
menettelisi saapuessaan Auringon temppelille, ja siksi hän keksi
vastauksen vikkelästi omasta päästään. Panisinpa veikkaan vaikka
hekkadorin diademin, ettei hän enää itse kykenisi sitä toistamaan."
"Älkäämme jääkö tänne enää kauemmaksi", puhui toinen thern. "Jos
kiiruhdamme heidän jälkeensä, niin kenties ehdimme ajoissa pelastamaan
Matai Shangin ja kostamaan mustalle datorille omasta puolestamme. Mitä
sanot?"
"En kertaakaan koko pitkän elämäni aikana", vastasi Lakor, "ole
jättänyt täyttämättä thernien isän ainoatakaan käskyä. Minä pysyn
täällä, kunnes mätänen, jollei hän palaa määräämään minua muualle."
Lakorin toveri pudisti päätään.
"Olet minua ylempi", sanoi hän, "en voi tehdä sellaista, mitä et
hyväksy, vaikka uskonkin, että menettelemme typerästi jäädessämme."
Myöskin minun mielestäni he tekivät tyhmästi jäädessään, sillä Woolan
eleistä näin, että jäljet veivät sen huoneen läpi, jossa he olivat
vahdissa. Minulla ei ollut vähääkään syytä kovin paljoa pitää tästä
itseään jumaloivien pahojen henkien rodusta, mutta kuitenkin olisin,
jos suinkin mahdollista, tahtonut mennä heidän sivuitseen tekemättä
heille pahaa.
Joka tapauksessa kannatti sitä koettaa, sillä taistelu viivyttäisi
minua tuntuvasti, jollei se suorastaan tekisi tyyten loppua retkestäni
-- parempiakin miehiä kuin minä on sortunut taistellessaan huonompia
miekkamiehiä vastaan kuin hurjan rohkeat thern-sotilaat ovat.
Annoin Woolalle merkin seurata ja astuin äkkiä huoneeseen miesten
eteen. Minut nähdessään he heti tempasivat pitkät miekat kupeeltaan,
mutta minä kohotin käteni pidättävästi.
"Etsin Thuridia, mustaa datoria", sanoin. "Hänen kanssaan olen
riidassa, en teidän kanssanne. Antakaa minun sen vuoksi mennä rauhassa,
sillä jollen erehdy, hän on teidän vihollisenne samoin kuin minunkin,
eikä teillä voi olla mitään syytä suojella häntä."
He antoivat aseittensa laskeutua, ja Lakor puhui:
"En tiedä kuka lienet. Sinulla on thernin valkea iho ja punaisen miehen
musta tukka. Mutta jos kysymyksessä olisi vain Thuridin turvallisuus,
niin saisit meidän puolestamme mennä ja toivottaisimme sinulle onnea.
-- Sanohan ensin nimesi ja kerro, millä asioilla liikut täällä Dorin
laakson alaisessa oudossa maailmassa, niin kenties voimme päästää sinut
suorittamaan tehtävää, johon itse kävisimme mielellämme käsiksi,
jollemme olisi saaneet toisenlaisia määräyksiä."
Minua hämmästytti, ettei heistä kumpikaan tuntenut minua, sillä luulin
olevani jokaiselle Barsoomin thernille joko henkilökohtaisen kokemuksen
tai kuulopuheiden nojalla siksi tuttu, että heidän olisi pitänyt heti
tietää, ken olin. Ja olinhan Marsissa ainoa valkoihoinen, jonka tukka
oli musta ja silmät harmaat, lukuun ottamatta poikaani Carthorisia.
Jos ilmaisisin nimeni, niin he kenties hyökkäisivät heti kimppuuni,
sillä kaikki thernit tiesivät, että juuri minä olin syypää heidän
ikimuistoisen henkisen ylivaltansa sortumiseen. Toisaalta taas
taistelukuntoni maine kenties saattaisi taivuttaa heidät päästämään
minut ohitseen, jollei heillä ollut siksi paljon sisua, että pitäisivät
kuolemaan päättyvää ottelua tervetulleena. Rehellisesti tunnustaen en
yrittänytkään pettää itseäni tällaisilla päätelmillä, sillä tiesin
varsin hyvin, että sotaisessa Marsissa oli pelkureita harvassa ja että
jokainen mies, olipa hän sitten prinssi, pappi tai maanviljelijä, piti
verileikkiä kunnianaan. Tartuinkin senvuoksi entistä varmemmin miekkani
kahvaan, kun vastasin Lakorille:
"Uskon, että huomaatte parhaaksi antaa minun mennä häiritsemättä, sillä
mitäpä hyötyä teillä olisi, jos kuolisitte Barsoomin kalliouumenissa
vain puolustaaksenne perivihollistanne, kuten Thuridia, ensisyntyisten
datoria.
"-- Siitä, että kuolette, jos käytte vastustamaan minua, ovat
todistuksena niiden monien uljaiden barsoomilaissotilaiden maatuvat
ruumiit, jotka tämä säilä on kaatanut. Olen John Carter, Heliumin
prinssi."
Nimeni näytti lamauttavan heidät hetkeksi, mutta vain hetkeksi; sitten
heistä nuorempi karkasi kirous huulillaan ja miekka koholla kimppuuni.
Hän oli keskustelumme aikana seisonut vähän taempana kuin vanhempi
toverinsa Lakor, joka nyt tarttui häntä varushihnoista ja veti hänet
takaisin, ennenkuin miekkamme ennättivät kalahtaa vastakkain.
"Seis!" komensi Lakor. "Meillä on yllin kyllin aikaa taistella, jos
näemme taistelemisen tarpeelliseksi. Kaikilla therneillä on täysi syy
haluta vuodattaa tämän herjaajan ja pyhyydenhäväisijän verta. Mutta
antakaamme viisauden puhua oikeudenmukaisen vihamme ohella. Heliumin
prinssi on sellaisella asialla, johon me itse vasta hetkinen sitten
olisimme toivoneet voivamme ryhtyä käsiksi.
"-- Antakaamme hänen niin ollen mennä ja surmata mustaihoinen. Kun hän
palaa, niin me olemme vielä täällä sulkemassa häneltä tien
ulkomaailmaan ja vapaudumme siten kahdesta vihollisesta, eikä thernien
isällä ole syytä olla meihin tyytymätön."
Hänen puhuessaan huomasin hänen silmissään viekkaan välkkeen, ja
vaikkakin hänen järkeilynsä kuulosti vakuuttavalta, niin tunsin
kuitenkin, että hän koetti sanoillaan vain verhota jotakin
turmasuunnitelmaa. Toinen thern katseli häntä ällistyneenä, mutta kun
Lakor oli hätäisesti kuiskannut joitakuita sanoja hänen korvaansa, niin
hän perääntyi ja nyökkäsi myöntyvänsä esimiehensä ehdotukseen.
"Saat mennä, John Carter", sanoi Lakor, "mutta tiedä, että jos Thurid
ei sinua surmaa, on sinua odottamassa toisia, jotka kyllä pitävät
huolen siitä, ettet enää ikinä näe ylämaailman päivänvaloa."
Keskustellessamme seisoi Woola muristen ja pörhistellen vierelläni.
Silloin tällöin se vilkaisi minuun vingahtaen hiljaa pyytävästi,
ikäänkuin kysyen lupaa saada syöksyä suoraa päätä vastassamme olevien
miesten paljaisiin kurkkuihin. Sekin vaistosi liukkaiden sanojen takana
piilevän konnamaisuuden.
Thernien selkäpuolella oli useita vahtihuoneesta vieviä oviaukkoja, ja
Lakor osoitti äärimmäisenä oikealla olevaa.
"Tuota tietä pääset Thuridin jäljille", hän sanoi.
Mutta kun koetin kutsua Woolaa sinne mukaani, niin eläin peräytyi
vinkuen ja juoksi sitten suoraan äärimmäiselle vasemmanpuoliselle
aukolle, pysähtyen sinne haukahdellen murahtelevaan tapaansa, ikäänkuin
vaatien minua seuraamaan itseään oikealle tielle.
Katsahdin kysyvästi Lakoriin.
"Eläin erehtyy harvoin", sanoin, "ja vaikkakaan en epäile, että tietosi
on parempi, thern, niin pidän viisaampana kuunnella rakkauden ja
uskollisuuden tukeman vaiston ääntä."
Puhuessani hymyilin yrmeästi näyttääkseni hänelle, etten luottanut
häneen.
"Kuten tahdot", vastasi vintiö kohauttaen olkapäitään. "Loppujen
lopuksi se on yhdentekevää."
Käännyin ympäri ja menin Woolan jälessä vasemmanpuoliseen käytävään, ja
vaikkakin olin selin vihollisiini, niin korvani olivat herkkinä; he
eivät kuitenkaan tulleet perässäni. Käytävää valaisivat himmeästi aina
jonkun matkan päähän toisistaan sijoitetut radiumlamput, joita
Barsoomissa yleisesti käytetään.
Samat lamput lienevät olleet näissä maanalaisissa kammioissa
käytännössä yhtä mittaa monia miespolvia, sillä ne eivät kaipaa
ollenkaan hoitoa ja niiden kokoonpano on sellainen, että ne kuluvat
perin vähän.
Olimme edenneet vain vähän matkaa, kun käytävästä alkoi lähteä
haarautumia eri tahoille, mutta Woola ei empinyt kertaakaan. Erään
tällaisen, oikealle puolelle aukeavan käytävän suulla kuulin äänen,
joka oli John Carterille selvempi kuin äidinkielelläni lausutut sanat
-- se oli metallin, sotilaan varusten kalahdus -- ja se kuului vähän
matkan päästä syrjäkäytävästä.
Woola kuuli sen myöskin ja pyörsi salamannopeasti ympäri muristen
uhkaavaa vaaraa vastaan, harja jäykkänä pystyssä ja kaikki välkkyvät
hammasrivit paljaina. Annoin sille merkin pysyä hiljaa, ja yhdessä
piilouduimme toiseen käytävään, joka alkoi muutaman askelen päästä.
Jäimme sinne vartoamaan, eikä meidän tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä
pian näimme kahden miehen varjon lankeavan pääkäytävän lattialle
piilopaikkamme aukon kohdalle. Nyt miehet liikkuivat hyvin varovasti --
vahingossa sattunut varusten kalahdus, joka oli hälyttänyt minut
valppaaksi, ei enää uusiintunut.
Kohta olivat itse miehetkin meidän kohdallamme, enkä vähääkään
hämmästynyt nähdessäni, että he olivat Lakor ja hänen vahtitoverinsa.
He astelivat äänettömästi hiipien, ja kummankin oikeassa kädessä
välkkyi terävä pitkä miekka. Melkein piilopaikkamme aukon suulle he
pysähtyivät kuiskaillen keskenään.
"Olemmekohan jo kenties ennättäneet hänen edelleen?" sanoi Lakor.
"Joko olemme edellä tai sitten on peto opastanut miehen väärälle
tielle", vastasi toinen, "sillä meidän kulkemamme tie on paljoa
lyhyempi tähän kohtaan tultaessa -- ken sen vain tuntee. John
Carterille se olisi ollut lyhyt tie surman suuhun, jos hän olisi
ehdotuksesi mukaan lähtenyt sitä myöten."
"Niin", selitti Lakor, "vaikkapa hän olisi minkälainen miekkamies
hyvänsä, niin pyörähtävältä lattiakiveltä ei hänen kuntonsa olisi häntä
suojannut. Varmasti hän olisi astunut sille, ja jos kuilussa,
päinvastoin kuin Thurid väittää, on pohja, niin hän nyt lähestyisi sitä
nopeasti. Kirottu kalot, joka sai hänet turvallisemmalle polulle!"
"Mutta onhan hänellä edessäpäin toisia vaaroja", puheli Lakorin toveri,
"joita hän ei niin helposti saa vältetyksi -- jos hänen onnistuu
selviytyä kelpo miekoistamme. Ajatteleppa esimerkiksi, mitä hän voisi
tehdä joutuessaan äkkiarvaamatta kammioon, jossa --"
Olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut kuulla heidän
keskustelunsa lopun. Olisin siten saanut etukäteen tiedon minua
uhkaavista vaaroista. Mutta kohtalo esti sen, ja juuri sillä hetkellä,
jolloin olisin sitä kaikkein vähimmin halunnut, aivastin.
KOLMAS LUKU
Auringon temppeli