XVI.

Jälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota.

Naisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa,

varsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi,

piankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on

haaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla

tavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä

tapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan

siitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä

levollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran

kuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä

ei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin

huojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa

hekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään

uneen.

Seuraavana päivänä saadaan yöllä kotia tulleilta vahtuumiehiltä tieto,

ett'ei karhu ole ollenkaan käynytkään haaskalla.

Mutta Kalle, kerran Mäntyvaaraan tultuaan, ei aiokaan heittää

vahtuutaan yhdelle yölle, vaan päättää vielä onneaan koettaa ja aikoo

ensi yönä taas mennä vahtaamaan, vaikkapa yksin.

Laurilla taas on vahtuuinto kokonaan loppunut. Häntä ei haluta enää

kumppaninkaan kanssa mennä; pitkältä oli viimekin yö hänestä tuntunut.

Päivän kuluessa käypi Mäntyvaarassa muuan nainen, matkalla kirkolle

asioilleen, ja hän kertoo talon likellä häntä vastaan tulleen --

karhun, joka hänen nähtyään hiljolleen lähti metsään astumaan.

Tästä odottamattomasta tapauksesta saapi Kalle uutta intoa; mutta Lauri

samoin kuin isäntäkin pysyy yhtä levollisena kuin ennenkin.

Illan tultua, jo vähän aikuisemmin kuin viime kerralla, varustautuu

Kalle vahtaajaksi, ja Lauri lähtee häntä vaan saattamaan.

Haaskalle tultuaan kiipeää Kalle sukkelaan puuhun ja otettuaan turkin

päällensä rupeaa talaille istumaan ja asettaa pyssyn viereensä. Lauri

lähtee heti kotia astumaan.

Laurin mentyä jääpi Kalle ihan yksikseen kätköpaikkaansa istumaan,

äänetönnä odottamaan, onko yö kuluva yhtä hiljaisesti ja rauhallisesti

kuin viimekin kerralla, vai eikö ole mitään merkillisempää tapahtuva,

eikö ole metsän kuningas näyttäytyvä. Monet yöt olivat vahtaajat

ennenkin saaneet talailla valvoa mitään siitä hyötymättä. Hyvin

mahdollista on, että nytkin käypi samalla lailla. Mutta nyt kuitenkin,

koska karhu oli päivällä nähty ja siis on varma, että se jossain

likiseudulla oleskelee, on jotain toivon syytä, että se vielä käypi

entistä herkkuruokaansa katselemassa. Varsinkin kun se kerran lihan

makuun päästyään ei saane syödä lehmän tai lampaan lihaa muualla, koska

ihmiset nykyään jotenkin tarkasti eläimiään vartioivat, on toivon

syytä, että se tulee täältä ruokaa itselleen hakemaan. Mutta jos vaan

se on jostain muulta lehmän kaatanut, niin voipi olla mahdollista,

ett'ei se tänne enää tulekaan.

Kaikissa tapauksissa pitää vahtaajan olla valmis vastanottamaan sitä

millä hetkellä tahansa. Hän ei saa isosti äännellä eikä liikahdella,

jott'ei säikkyisi peto tulemasta, ja kun lienee vähänkään vihiä siitä,

että se on tulossa, silloin ei saa talailta kuulua pienintäkään ääntä

eikä liikuntoa, ei yskimistä ja rykymistä eikä edes hengittämistäkään.

Muutoin saattaa käydä niin, että peto, vaikka olisikin tulossa, ei

tulekaan haaskalle asti, vaan palaa kesken takaisin.

Kalle, tietäen, miten on oltava, istuu äänetönnä, liikkumatta

paikallaan, katsellen ja kuunnellen, eikö missään päin metsän peto

liikahtele.

Hänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä

taivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain

lomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja

kaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle

kauniin, punervan hohteen.

Lepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli,

joka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee

vähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään

oksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään

elävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.

Yksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista

ihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea

karhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään,

että, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä

käsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi

vapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin

olisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja

ihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä

päätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä

ole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan

elämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa

kohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista

enemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se

olisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin

muistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei

se onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren

laskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten

näkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin

mahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean

miehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin

elävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken

tietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin

Mäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei

ole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä

suuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi

kenties vaan: "se oli niin sallittu." Mutta samapa se! Hyvillään tämä

kuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset.

Silloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin

nyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja

hetkeksi unehuttaa Heikki.

Kalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas

mieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun

sivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen

teräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä

huulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää

sydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta

parempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut

Heikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen

pelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on

semmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän

Kaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava.

Muuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin

vaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä

myöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen,

silloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen

sydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.

Kalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun

epätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen

vahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan

kaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän

asiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja

kunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen

työn tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään,

vaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa

varmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä

vastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan,

jos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi,

että hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa

perillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se

harvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat

samalle kertaa. -- Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja

mesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää

tunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se

onnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se

voitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.

Paitsi sisälliset tunteet ja halut ovat myöskin taloudelliset

asianhaarat syynä siihen, että Kalle toden teolla on ruvennut

naimista ajattelemaan. Äitinsä, joka jo alkaa vanhaksi käydä eikä

enää hyvin jaksa hoitaa taloutta niin isossa talossa kuin Peltolassa,

on ilmoittanut toivonsa olevan saada miniä taloon. Senkin vuoksi

jo pitäisi hänen vaimo itselleen valikoida. Ja isänsä on piakkoin

isännyyden hänelle jättävä. Mutta eihän oikein käy laatuun olla

isäntänä ilman emäntää. Ja kuka paremmin sopii emännän sijalle kuin

Kaisu! Sehän on hyvin kätevä, toimekas ja uuttera sekä sen lisäksi

lempeäluontoinen ja hyväsydämminen. Siitä epäilemättä tulisi kunnon

emäntä ja hyvä vaimo. Mutta jos se ei suostuisikaan häneen? Täytyisikö

hänen silloin muualta emäntä itselleen ottaa? Täytyisikö hänen kenties

turvauta Liisaan? Ja olisiko siitä hänelle vaimoksi ja Peltolaan

emännäksi? No, kyllähän siitä hyvä vaimo saattaisi tulla, ystävällinen

ja hyvänluontoinen; vaan tuskin mahtaisi se ison talon emäntänä saattaa

olla tarpeeksi toimekas. Ja saattaisiko hän sitä ruveta rakastamaan?

-- Ei. -- Kyllä hänen täytyy Kaisun suostumus saada; eikähän Kaisulla

olisi katumista, jos häneen suostuisikin. Pääsisi silloin hyvään taloon

emännäksi.

Näissä mietteissään keskeytyy Kalle, kun samalla metsästä kuuluu pieni

risahdus, niinkuin joku risu olisi poikki mennyt. Äänen kuultuaan hän

vähän säpsähtää ja rupeaa miettimään, mikä sen mahtoi synnyttää. Jopa

vähän ajan perästä kuuluu taas pieni ritinä. Varmaankin metsän elävä

mahtaa olla liikkeessä.

On jo hämärä; ei kuitenkaan niin pimeä, että se estäisi läheisiä

esineitä näkymästä.

Jännitetyin mielin Kalle odottaa, kuuntelee ja katselee, näkyykö mitään

tulevaksi. Kuluu muutamia silmänräpäyksiä, mitään näkymättä, kuulumatta

-- synkkä äänettömyys, kuolon hiljaisuus kaikkialla -- kunnes vihdoin

sivulta päin, vasemmalta puolen sitä puuta, jossa Kalle istuu, kahden

kuusen välisestä aukosta tulee näkyviin ison villakoiran kokoinen,

vankkajäseninen, musta eläin, joka hyvin hitaasti ja varovaisesti tuloa

tekee. Pian Kalle tuntee sen karhuksi.

Siinä nyt Kalle ensi kerran elämässään saapi omin silmin nähdä metsän

viisaimman, väkevimmän elävän, josta hän usein oli kuullut puhuttavan

ja joka metsän kuninkaaksi mainittiin. Siinä hän katselee sen tuloa

sykkivin sydämmin, ja hän tuntee nyt, kuinka veri lämpimästi hänen

suonissaan virtailee. Niin on tämä näky saanut hänen tunteensa

kiihoksiin, tämä verraton, harvinainen tapaus ja lähenemäisillään oleva

onnen kohtaus. Käsin pyssystään kiinni pitäen, sykkivin sydämmin hän

tarkasti seuraa silmillään ja korvillaan karhun hitaita ja varovaisia

liikkeitä, ja kauan hän saa odottaa, ennenkuin se monen varovaisen

askeleen, monen seisahtumisen ja epäilyksen jälkeen vihdoin ehtii niin

lähelle haaskaa, että on jo sopiva tilaisuus ampua.

Kalle silloin ojentaa pyssynsä sitä kohti, ampuakseen. Mutta ensimmältä

hänellä käsi hiukan vavahtaa, pyssy hiukan tärähtää; ja hän päättää

sen vuoksi sopivimmaksi odottaa siihen asti, että karhu käypi käsiksi

haaskaan. Vähän aikaa seisottuaan, katseltuaan ja kuunneltuaan, metsän

peto viimein astuukin suoraan haaskalle, syytää sukkelaan sammaleita

syrjälle ja rupeaa rohkeasti haisevaa lehmän raatoa syömään.

Kalle näkee nyt ratkaisevan hetken tulleen. "Nyt, jos koskaan", miettii

hän, "pitää minun ampua. Nyt, jos koskaan, on karhu kaatuva. Jos ei

ampuminen nyt onnistu, ei se sitten onnistukaan."

Hän tähtäilee, koettaa olla vakavana ja koettaa saada käsiään

vakaantumaan.

Pyssy pamahtaa.

Karhu, paraassa syöntihommassaan, mitään vaaraa aavistamatta, heti

pyssyn lau'ettua, nousee raivostuneena kahdelle jalalle, ja noustessaan

se vihan vimmassa etukäpälillään riuhtasee koko raskaan lehmän raadon

semmoisenaan maasta ylös; -- vaan tämän voimansa näytteen tehtyään

se kaatuu, vaipuu verisenä maahan ja jääpi liikkumattomaksi siihen

paikkaan.

Korvalliseen sattunut pyssyn luoti on vaikutuksensa tehnyt.

Riemullisin mielin, ilosta sykkivin sydämmin, astuu Kalle alas puusta

siihen paikkaan, johon karhu on kaatunut; ja varmasti vakuuttuaksensa

siitä, ett'ei siinä enää henkeä ole, koettelee hän käsin sitä,

tunnustelee sen vahvoja jäseniä. Mutta se ei enää nouse paikaltaan.

Se ei enää liikuta jäseniään, se ei kohota kämmeniään, joissa äsken

vielä oli niin ääretön voima; se ei pyörittele nyt päätään, ei vilkuta

silmiään, joissa vastikään vielä oli niin kirkas loiste. Liikkumatonna,

verissä päin se nyt makaa verestä punaisella mättäiköllä vast'ikään

käsistään heittämänsä lehmän raadon vieressä.

Niin on siis surmansa saanut se elävä, joka ihmisten karjoille jo oli

sanomattomat vahingot tehnyt, erinomattainkin Mäntyvaaran karjalle.

Niin on siis henkensä heittänyt metsän kuningas, joka eläessään oli

ennättänyt hengen ottaa sangen monelta lehmältä ja lampaalta. Siinä on

nyt kuolleena mesikämmen, jonka kaatumista moni oli jo kauan toivonut

ja jota väijyäkseen ja hengiltä ottaakseen sen jälkeen kuin se oli

Mäntyvaaralla tuhotyönsä tehnyt ensin Iikka isäntä ja Lauri sekä sitten

Kalle olivat monet yöt valvoneet. Sopiva tilaisuus sen ampuakseen oli

tarjoutunut ensimmäisille vahtaajille jo kahdestikin, jolloin olivat

sen nähneet, mutta kummallakaan kerralla eivät olleet heidän tuumansa

onnistuneet. Nyt vihdoin on vahtuu onnistunut, nyt vihdoin on metsän

kuningas kaadettu. Ja Kalle on tämän miehen työn tehnyt, ihan yksinään.

Onhan se tekoa se!

Vähän aikaa katseltuaan ja ihmeteltyään ammuttua otustaan, lähtee Kalle

iltayön hämärässä riemullisin tuntein ja kiirein askelin Mäntyvaaraa

kohti astumaan, siellä nostaakseen riemua sen tärkeän tapauksen

johdosta, joka hänellä nyt on ilmoitettavana, ja siellä kenties

lisätäkseen omaa ja toistenkin iloa erään muunkin asian johdosta, jonka

tapahtumiseksi hän nyt luulee sopivan tilaisuuden tarjoutuneen.