XV.

Veneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja

Kaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa

huopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.

On jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä

selällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene

reippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin

kiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se

keveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se

keikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon

huipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan,

-- Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla

kotiaan.

Tuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat,

tottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena

istuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä

ohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin

uhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät

veneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät

ikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa

taivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille,

vaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja

ikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa

keikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus

jostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan

puolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.

Kalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa

airon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin

pian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan

lyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen

tietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä

nyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja

ponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten

etuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu

iloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan

rantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella

istujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he

katsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin

oudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa

soutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan,

kun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin

katselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas

katselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan

ja sieltä taas liian pian kohota.

"Älä sinä hätäile!" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. "Pidä airoa

enemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!"

Samalla muuan iso aalto lyöpi vettä sisään ja kastelee häneltä takin

liepen.

"Ahaa, kastuitpa!" huudahtaa silloin Kaisu.

"Enpä kovinkaan", vastaa tyyneesti Kalle ja puistelee takin helmaansa

sekä asettelee paremmasti pyssyään, joka hänellä on vieressään

nahkakotelon sisällä.

"Jopahan ryyppäsi vene", kuuluu isännän ääni perästä.

Kalle, nähdessään äsköstä vielä isomman aallon vierivän Kaisun

puoleista laitaa kohti, sanoo sitten vieruskumppanilleen:

"Odotahan, kohta kastut sinäkin!"

Samalla, ennenkuin Kaisu arvaakaan, räiskähtää vettä oikein hyväsesti

hänen helmalleen.

"Saitpahan sinäkin!" sanoo silloin Kalle, suu vähän hymyssä.

"Olipa siinä aallossa vettä", naurahtaa Kaisu ja puistelee vyölinäänsä

ja helmaansa.

"Jopa nyt taisi kastella", äännähtää Lauri, nähtyään hänkin, miten

Kaisulle kävi.

"Tottapahan kesä kuivaa, jos kasteleekin", vastaa Kaisu, "enkäpä minä

tässä yksinäni kastukaan. Mutta sinulla näyttää kovin hyvä paikka

olevan. Ei olisi vaarallista, jos sinäkin vähäsen kastuisit."

"No, eipä ole siitä haittaa, että kuivana pysyn; eikä aalto minua

kyllä kastele, kun et sinä vaan airollasi vettä päälleni räiskyttäne.

Tiedäkin, että katsot tarkkaan, miten sinä airoa pitelet!"

Kyllä vaaditaankin soutajilta, että oikein osaavat airoa pidellä.

Muuten vaan tämmöisessä aallokossa monikin airon veto tyhjään menisi,

monestikin airo vettä veneeseen syytäisi, sillä soutajien täytyy

vetästä airoillaan milloin aallon pohjasta milloin harjalta; airo

on pistettävä milloin syvempään milloin ylemmäs. Mutta kyllä näkyy

soutajista, että ovat he ennenkin tuulessa ja aallokossa liikkuneet.

Heillä käypi souto tasaisesti ja sievästi vene hyppii aallolta aallolle

ja kiitää hiljoksellen eteenpäin.

Melkein äänetönnä istuu emäntä veneen pohjalla, eikä isäntäkään hyvin

monta sanaa puhu. Hän vaan vakaisena istuu perässä, ja työntäen

voimakkaasti huoparimillaan luopi tyyneen katseensa eteensä ja

silmäelee kohti vieriviä laineita. Tyyneinä ja vakaisina myöskin

Lauri ja Kalle tekevät voimakkaita vetoja. Kaisu sitä vastoin istuu

hymyillen, naurusuin, ja somalle tuntuu hänestä nyt souto, ja

soutaessaan hän kääntää kirkkaat, vilkkaasti pyörivät silmänsä milloin

minnekin päin. Hän lennättää katseensa milloin taantuvaan Peltolaan,

milloin taivaalle, milloin aallokkoon, milloin taas Kalleen ja muihin

veneessä istujiin, jotka kaikki istuvat tyyneinä niinkuin eivät

tuulesta mitään tietäisi, niinkuin ei aalloista olisi soudolle mitään

haittaa. Hänestä tuntuvat nimittäin laineet jotenkin haittaavan soutoa,

kun, hänen airoa veteen pistäessään, milloin aallon harja, milloin

aallon pohja sattuu airon kohdalle, niin että hänellä airo sattuu

milloin liian syvälle aallon sisään, milloin taas ainoastaan vähän

hipaisee aallon laitaan. Sen vuoksi hän melkein ihmetellen katselee,

kuinka toiset soutajat liikuttavat airojaan melkein yhtä mukavasti kuin

tyyneelläkin. Juuri kun hän ihmettelee Kallen soutoa ja katselee, eikö

tällä vahingoissakaan koskaan airo satu aallon sivu luiskahtamaan,

kuulee hän isännän huudahtavan: "Varokaapa nyt itseänne siellä

keulassa! Kohta iso aalto teidät kastelee."

Soutajat kääntyvät nyt katsomaan, kuinka likellä ja kuinka suuri

se lähenevä aalto on, vaan samalla se syöksyy venettä vasten niin

korkeana, että sen päällyspuoli valuu kerrassaan yli koko keulan ja

kastelee niin hyvin etuteljon kuin sen päällä istuvien soutajien

selkäpuolet, ennenkuin he ovat aallon edestä ennättäneet siirtyä.

"Voi hirmuista!" huudahtaa silloin Kaisu, heti paikaltaan hypähtäen.

"Kylläpä oli kauhea aalto!"

"Tulipa siitä vettä, siitä aallosta!" sanoo Kalle, paikaltaan

kohottuaan hänkin ja sitten kämmenellään vettä teljolta pyhkien.

"Kylläpä oli aaltoa!" ihmettelee emäntäkin. "Vähällä oli jo minunkin

kastella."

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei olisi minuakin kastellut", sanoo Lauri.

"Kylläpä nyt ryypäsi vene hyväsesti!" lausuu isäntä.

Mutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat

taas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää

jättämistään Peltolan rannan taaksensa.

Iloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä

kulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka

aallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset

katseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä

istujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten

hänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään

kovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään;

se äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin

katsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta,

hipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan

Laurin niskaan.

"Voi sen tyttöä!" huudahtaa silloin Lauri, "kun päälleni räiskytit,

ihan niskaan." Ja hän kallistaa päätään alaspäin. "Nyt sinun pitäisi

tästä airosta saada."

"Älähän toki! Enhän minä tahallani..." puolustelee Kaisu itseään. "En

arvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä."

"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan."

"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin;

eikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit."

"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua

kastelet, niin."

"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun

airostani enää räisky."

Mutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät

keskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene

sillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän

laineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.

Kalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen

sivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun

hän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen

katseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn;

eihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin

miellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen

ohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin

matkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu

siitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa

hänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän

sitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän

sykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja

hän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki

riemastuisi siitä!

Kaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä,

että hän tarjoutui vahtaajaksi.

Ja Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti

vastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän

veitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän

punoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle

ja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu,

ett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin

somalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä

itsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan

hän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut

ennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina

Kaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla

oli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli

ruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut

aihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut

aavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen

kanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä -- hyvä, jos niin olisikin,

mutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla

perää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne

ilmi tulevat!

Näissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli

nähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen

talon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka

käsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään.

Hän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli

uusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän

vastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli

nimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt

hänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin,

joka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki

oli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle

huivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt

ennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että

Heikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli

aikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä

saamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle

ostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko

sille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli,

katseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle,

että hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin

tuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin

hän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat

puotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä

hän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean

vyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat

tytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja

somille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan

Kaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle,

mutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski

leikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan,

että Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin

Kaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.

Näissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun,

ikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa

liikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy

olevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun

kirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän

ei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä.

Melkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen

ulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa

niin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja

Heikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla.

Sitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu

Perttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian.

Voi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen

siitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties

se ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. -- Ei, kyllä hänen vielä

pitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on

Kaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy

jättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan

kaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi,

silloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin --

silloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän

tuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.

Kallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään

ja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole

niin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi

toiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne

taantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa

järvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta

istuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin

pojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No,

olihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea

paljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa,

se kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin

mitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta

häntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän

mitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi

aina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.

Vene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt

Mäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan,

ranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi,

tuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa

likenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla

nopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian

ehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan,

kivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.

Vene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten

lähdetään taloon astumaan.

Mäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen,

keskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan

arveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään

keinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos

mitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki

surmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri,

pyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat

heille jälkien paluuttajiksi.