XIV.

Ensi pyhäpäivänä ollaan Mäntyvaarasta hankkeissa lähteä Peltolaan

kylään. Kun on kotoinen hartaushetki vietetty, rukoukset ja evankeliumi

luetut ja kiitosvirret Luojan kunniaksi veisatut erittäinkin sen

johdosta, että leikkuu oli saatu lopetetuksi ja siis vilja, vaikk'ei

sato tullut kovin runsas, kuitenkin oli hallan kynsistä säilynyt, niin

lähtevät isäntä, emäntä, Lauri ja Kaisu rantaan astumaan, vaan Tiina ja

Anni jäävät lasten kanssa kotia. -- Mikko oli jo muualle mennyt.

Peltolaan lähtiät rantaan tultuaan työntävät veneen vesille ja Lauri

rupeaa purjetta laittelemaan. Kun hän on saanut vanhan nelisnurkkaisen

ja paljon mustuneen purjeen nostetuksi, astuvat lähtiät veneeseen ja

isäntä rupeaa viilettäjäksi, ja vene lähtee myötätuulessa aika vinhasti

kiitämään kohti Peltolan rantaa.

Peltolaiset ottavat tuliat oikein ilomielin vastaan, saattavat sisälle,

käskevät istumaan. Tervehdittyä kysellään kuulumisia, joita molemmin

puolin mainitaan, mitä tiedetään. Isännät istuvat lavitsalle pöydän

ääreen tuumailemaan ja vähän matkaa heistä toiselle penkille Kalle ja

Lauri, ja isäntiä vastapäätä pirtin toisessa päässä olevalle penkille

istuu Iikan emäntä ja hänen viereensä Kaisu, ja talon emäntä tyttöineen

pitää heille vähän aikaa seuraa, vaan pian nuori Elsa ja piika Eeva

poistuvat köökin puolelle emännän käskystä vieraille ruokaa hommaamaan,

ja emäntä itsekin käypi heitä neuvomassa, mistä mitäkin saapi ottaa.

"No, kuinka Kaisu on voinut?" kysyy Kaisulta Kalle, talon vaimosten

hääriessä ruu'an laitossa. "Oletko voinut hyvin viime kirkkomatkan

jälkeen?"

"Ka, mikäpähän olisi ollut voidessa!" vastaa Kaisu hymyillen. "Kuinka

olet itse voinut? Näytät nyt kovin vakaiselle."

"Minäkö! En suinkaan minä ole vakaisempi kuin ennenkään, vaan terve

minä kyllä olen."

"Et kuitenkaan iloiselta näytä."

"No, en suinkaan suruiseltakaan. Vaan eihän se aina ilo ja suru

päältäpäin näy."

"Useinpa se päältäpäinkin näkyy."

"Niin, mitä sinusta!" puuttuu puheeseen Kaisun äiti. "Sinä nauratkin

usein aivan tyhjälle."

"Mitä se äiti siinä!" sanoo Kaisu hymyillen. "Totta minä nauran silloin

kuin on jotain mille nauraa."

"Niin, vaan sinä nauratkin usein aivan mitättömälle asialle",

muistuttaa Lauri.

"Ja sinä taas et naura millekään", muistuttaa Kaisu.

"Ka, mitäpä häntä tyhjälle nauraa!" vastaa vakaisesti Lauri.

"Saattaahan sitä olla iloinen, jos ei naurakaan."

"No, en suinkaan minä saattaisi", arvelee Kaisu. "Mutta sinä oletkin

aivan eriluontoinen kuin minä, aina vakava ja totinen, eikä näy

Kallekaan paljoa iloisempi luonnoltaan olevan. Et sinäkään aivan

vähälle naura."

"Ka, en naura kyllä usein", myöntää Kalle, "mutta ei minua kuitenkaan

mikään murhe paina, jos kohta en naurakaan. Nytkin tuntuu mieleni hyvin

levolliselta, jopa iloiseltakin."

Nuorten keskenään pakinoidessa tuumailevat isännät kahden kesken

vakaisemmista asioista, semmoisista, joista heidän mielestään jotain

kannattaa puhella.

"Metsän petohan taisi jäädä teidän puolellanne aivan asentoa pitämään",

sanoo Peltolainen ja hakee esille tupakkikukkaronsa.

"Ka, siltä se näyttää", vastaa Iikka, "koska se aina uudestaan

ilmaantuu, vaikka sitä hätyytetäänkin; ja sehän pahuus tässä äsken

vielä vasikankin ryösti ihan paimenen nähden."

"Niinhän se kuuluu tehneen, -- -- Otappa tästä, pistä piippuun! Tässä

olisi lehtitupakkaa. Ei ole nyt parempaa. -- Ja sinäkin Lauri, otahan

tästä."

"Kiitoksia! Tämähän kyllä on hyvää", vastaa Iikka, täyttäen piippunsa,

ja Lauri tekee samoin -- "Niinhän se teki, vei koppinaan, nahkoineen,

päivineen."

"Kyllä se oli kummallinen tapaus", lausuu Janne ja tarjoo vierailleen

tulta.

"Oli se tapausta, se! Vaan tottapa se niin oli sallittu."

"No, kyllä teillä vaan haittaa siitä pedosta on ollut."

"Ka, siitä vasta haittaa on ollut. Se on tappanut meiltä kaksi lehmää,

vasikan ja sitä paitsi monet lampaat."

"Siinä on jo vahinkoa yhdelle talolle."

"Kerrassaan. Siinä on jo vahinkoa enemmän kuin yhden pedon edestä.

Mutta kun satuttaisiin saamaan hengiltä se salojen eläjä, niin

tulisihan siinä vahinko kuitenkin osaksi korvatuksi."

"Tulisi kyllä. Onhan siitä hyvä tapporahakin. -- Mutta minusta on

oikein kumma, ett'ei se ole teidän käsissänne vielä kaatunut, vaikka

sitä olette jo kahtena yönä talailta ampuneet. -- Eikä se ole tainnut

vielä yrittää siihen loukkaaseenkaan, jonka kuulutte äsken tehneen?"

"Eipä ole yrittänyt. Muuan päivä sitten kyllä loukas laukesi."

"No, mikä sen laukaisi?"

"Me luulimme ensin, että mörkö sinne olisi mennyt, vaan kun käytiin

katsomassa, niin tyhjä olikin loukas. Siinä oli käynyt muuan koira

pahuus vivun laukaisemassa ja päässyt pakoon."

"Katse ilkeätä! No, kyllä semmoinen asia ei mahtanut hyvälle tuntua."

"Ka, pahallehan se tuntui, vaan minkäpä sille teki enää!"

"No, on teillä vastuksia ollut paljon metsän pedon vuoksi."

Samalla käskee emäntä vieraitaan ruu'alle, kun Elsa ja Eeva olivat

saaneet pöydän katetuksi.

"Onhan mahtanut nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoo hän.

"Ruvetkaahan ruu'alle!"

Vieraat kiittelevät ja istahtavat sitten kaikki pöydän ympärille ja

rupeavat syömään, mitä on pöydällä tarjona, leipää, voita, viiliä ja

muikkuja. Mutta Iikka ei anna keskustelun Jannen kanssa pitkäksi aikaa

keskeytyä, vaan sanoo syödessään Jannelle, vastaten tämän puheeseen:

"Näkyyhän niitä olevan vastuksia ehtimiseen ja milloinkapa ne

loppunevatkaan! -- Mitä taas tulee siihen, ett'ei metsän kuningas ole

kaatunut, vaikka sitä olemme ampuneet, niin enpä luule syyn siihen

olevan muun kuin sen, että meidän pyssyissämme on vika."

"Mikä vika?" kysyy Peltolainen.

"No, ne ovat pilatut."

"Pilatut! Niin on vähin puhuttu. -- Mutta mitenkä sinä niin uskot?"

"Vissiinkin on minun pyssyni pilattu, koskapahan ei tehonnut, vaikka

minä mörköä läpi ruumiista ammuin."

"Mitä joutavia! Kyll' on ampujassa vika ollut, eikä pyssyssä."

"Eikö mitä! Minä ammuin ihan tarkkaan, kerrassaan läpi sydämmen."

"No, sittenhän olisi peto paikalla kaatunut."

"Niinhän olisi luullut. Mutta tottapa se pyssy oli pilattu, kosk'ei

kaatunut."

"Oli se kummaa", puuttuu Lauri sanomaan, "ett'ei peto kaatunut, vaikka

isä sitä ampui ja siihen kyllä kävi, koska siitä verta vähän vuoti."

"No, siihen on sattunut hyvin huonosti käymään", vakuuttaa Janne. "Ja

sen vuoksi se ei paljon vioittunut, vaan pääsi pakoon pujahtamaan."

"Mitenhän lienee!" epäilee Iikka, "vaan pilattuna kai minä olen pitänyt

pyssyni."

"Ei se ole pilattu; älä uskokaan! Vaan ammunnassa se vika on ollut tai

on pyssy jotenkin ollut vikanainen."

"Eipähän. Koetinpahan minä sillä ennen ampua kuin vahtaamaan läksin, ja

menipähän silloin luoti jotenkin paksun seinän läpi."

"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. -- Minä en

sinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt."

"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan,

niin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa

kuluttamaan."

"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut."

"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää,

ett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta."

"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet

eivät onnistuneet. -- Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka

olisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina

ajatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin

mistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. --

Heitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä

rohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. --

Usko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä

en olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka

kourassani ollut!"

"No, no", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa

pistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. "Eipä se metsän vilja ole

kovin helposti saatavissa. Ja, tuota, -- onhan sitä koetettu meillä

pyytää, ja yhä pyydetään. -- Onhan se pyyntikone loukaskin."

"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin

vahtuuhan on paras pyyntikeino."

Sillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja

silloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja

emännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.

"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?" kysyy Peltolan emäntä.

"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä", vastaa Iikan emäntä. "Mitenkä

teillä?"

"No, meillähän nuo kyllä jotenki hyvin lypsävät. -- Kyllähän se teille

oli iso vahinko, että metsä paraat lehmät kaatoi."

"No, vahinko se oli. Mutta se on vielä isompi vahinko, että jälillä

olevat lehmät nykyään hyvin huonosti lypsävät, tuskin puolenkaan sen

vertaa kuin ennen."

"Kylläpä on ikävä asia. Se on vissiin karja kovin säikäyksissään?"

"No, se on tullut semmoiseen pelkoon siitä saakka kuin mörkö sai sen

säikytetyksi, jott'ei se uskalla ruokapaikkoja ollenkaan etsiä, ei

muuta kuin ammoilee vaan ja mylvii peloissaan."

"No, eihän silloin ole muu seuraus kuin että lehmät kovin ehtyvät."

"No, ne ehtyvät päivä päivältä niin, jotta oikein surkealta tuntuu

niitä lypsää. Ne kun ovat semmoisessa pelossa, eivätkä syö paljon

mitään, niin arvaahan sen, mikä siitä on seuraus. -- Oikein se on ikävä

asia; vaan minkäpä sille tekee! Tottapa se niin on sallittu."

"No, ettekö aina paimenta pidä karjalle?"

"Ka, onhan meiltä aina joku paimeneksi pantu, joka vaan on sattunut

joutamaan, ja on kyllä joskus sattunut, ett'ei ole ollut kukaan

paimenessa. Mutta eipä tuota näy sillä olevan väliä, onko karjalla

paimenta vai ei. Yhtä peloissaan on karja aina, ammoilee yhdellä lailla

paimenenkin seurassa kuin omin päin kulkiessaan."

"Mutta luulisihan sen kuitenkin paimenen seurassa paremmin uskaltavan

ruokamailla kulkea."

"Niin luulisi. Mutta ei se rupea sittenkään kauas talon läheltä

kulkemaan. Se kun on kerran pelkoon tullut, niin se pelko ei näy siitä

kovin helposti lähtevän. Ja uskaltaapa tuo metsä sitä säikytellä,

vaikka on karjalla paimenkin. Sehän vei tässä muuanna päivänä Mielikin

aivan Tiinan läheltä, joka oli paimenessa."

"Niinhän se kuuluu tehneen. Mutta eiköhän silloin ollut syytä vähän

paimenessa? Tuskin olikaan Tiina aivan karjan lähellä?"

"Kylläpä se sanoi olleensa."

"Se tuota", puuttuu puheeseen Lauri, kun hän kuulee vaimoaan

mainittavan. "Tiina ei kyllä sillä kertaa sattunut olemaan aivan sillä

paikalla, missä vasikka oli, eikä ollut karjakaan aivan koossa, mutta

näkösällä kuitenkin, rinteen alla, ja Tiina ylempää katseli sen kulkua;

mutta kun hän sattui kääntämään silmänsä toissapäin, niin paikalla oli

metsä Mielikin kimpussa, ja ennenkuin Tiina ennätti oikein nähdäkään,

oli sekä mörkö että Mielikki kaukana kuulumattomissa."

"Niin on asia", myöntää Iikkakin, syöntiä lopettaessaan. "Ei siinä

Tiinan syytä ollut. Eihän se voinut sille tapaukselle mitään, sillä se

oli niin sallittu."

Mutta vieraat, kun saavat syöntinsä lopetetuksi, nousevat pöydästä,

kiittävät talon väkeä ja käyvät sitten istumaan sekä jatkavat

keskustelujaan talon väen kanssa. Elsa ja Eeva korjaavat ruuan

jäännökset pöydältä, ja sitten Elsa palattuaan, istahtaa Kaisun

viereen, jääpi hänelle seuraa pitämään. Heidän kesken syntyy pian

vilkas sananvaihto ja silloin tällöin kuuluva naurun hyminä näyttää,

että heillä on iloiset keskusteluaineet. Onhan nuorilla toki yhtä ja

toista muisteltavaa veneretkiltä Oulussa, markkina- ja kirkkomatkoilta,

ja jospa eivät itse ole hyvin paljon ihmeteltävää ja merkillistä

nähneet, niin onpa sen sijaan paljon tarinoita siitä, mitä muut ovat

nähneet ja kuulleet. Tällaisista aineista piisaa paljon puhelemista

tyttöin sekä Kallen ja Laurin kesken, jotka istuvat vähän matkaa

heistä, milloin kahdenkeskisessä sananvaihdossa milloin keskustelussa

tyttöin kanssa. Molempain emäntäin välillä on myöskin vilkas

keskustelu, mutta he puhelevat vähäisemmistä asioista, enimmästi

taloudellisista aineista. Isännät istuvat pirtin toisessa päässä

ja tuumailevat tyyneesti vuodentulosta, nykyisestä taloudellisesta

tilasta ja sen semmoisesta. Sattuu välistä yhteinen keskustelu kaikkein

välillä, mutta tavallisesti ovat kuitenkin vanhat ja nuoret erillään.

Koko päivää ei istuta sisällä yhdessä kohti, vaan käydään välistä

ympäristöäkin katselemassa; varsinkin tytöt eivät kauan malta yhdessä

kohti istua.

Kerran, nuorten sattuessa ulkona olemaan, kysyy Mäntyvaaran emäntä

naapuriltaan:

"Eikö sinua jo emännän toimi ala väsyttää?"

"Eipä paljon muutenkaan", vastaa Peltolan emäntä. "Alan jo vanhaksi

käydä minäkin, jott'en kerkeä enää käydä joka paikkaa katsomassa, enkä

voi liikkua niin sukkelaan kuin ennen nuorempana ollessani."

"Arvaahan sen; vanhuus jäsenet kangistuttaa. -- Minusta ei olo enää

paljon mihinkään. Nuoret emännät ne meillä minunkin edestäni työtä

tekevät. -- Mutta sinulla on vielä ihmeellisesti voimaa ja kykyä

tämmöistä taloutta hoitaa. Tämmöisessä talossa olisi nuorellekin

emännälle aivan tarpeeksi työtä."

"Ka, kyllähän täällä olisi. Mutta eipä tulekaan minulla kaikki niin

tehdyksi kuin pitäisi."

"Voi täällähän näyttää kaikesta, että emäntä on huolellisesti työnsä

tehnyt, paremmasti kuin monessa muussa talossa, missä on nuori ja vielä

täysissä voimissa oleva emäntä."

"Älä sanokaan! Minä tunnen itsessäni, että jos olisin vielä paremmissa

voimissa, saattaisin monen työn tehdä paremmasti kuin nyt. Mutta

minulla ovat jo voimat rau'enneet ja kyky vähennyt. Sen vuoksi

tarvitseisin jo jonkun, jolle voisin huoleni jättää."

"No, mahtaneehan Elsasta jotain apua olla."

"Ka, onhan hänestä sen verran kuin lapsesta voi olla. Ei hänessä vielä

talouden hoitajaa ole. Tämä talo tarvitseisi jo uuden emännän, nuoren

ja kykenevän, joka olisi raitis ja notkea liikkeissään, ahkera ja

taitava työssään."

"No, sitenhän sen saisi, kun Kalle -- --"

"Niin, sitä minäkin olen ajatellut, että olisi se hänellä jo aika."

"Olisipa hyvinkin hänellä jo aika. --. Mutta eikö hän jo ole kumppania

itselleen katsonut?"

"Ei, minun tietääkseni, vaikka on siitä joskus ollut puhe. Mutta kyllä

minä aavistan, että on hänellä jotain mielessä siihen suuntaan,

koska hän viime aikoina, Perttulista asti, on ollut tavallista

harvapuheisempi ja hiljaisempi. Ei hän kyllä ole mitään maininnut,

mutta eihän ole mitään mahdotonta, että hänelläkin on joku rakkausasia

mielessä. Useinhan semmoiset pojat kirkkomatkoillaan lempiliittoja

tekevät."

"No, eihän kumma olekaan, jos Kallella on jotain naimapuuhan tapaista

mielessä. Totta kai hän kuitenkin aikoo joskus aviosäätyyn mennä.

Tuota, puhuttiinhan ennen, että Honkavaaran Liisa olisi hänen

katsottunsa."

"No, niin on puhuttu, vaan siinä puheessa nyt ei perää ole."

"Eikö ole?"

"Enpä usko."

"Mutta eihän Liisa pahimpia tyttöjä ole."

"Ei pahimpia, vaan ei paraitakaan. Ja Kallen minä en usko hänestä

huolivan."

"Miksikä ei? Onhan Liisa aika näppärä tyttö."

"On kyllä. Mutta ei hänestä ison talouden hoitajaksi ole."

"Eihän sitä ennakolta voi niin tarkkaan tietää."

"Näkyypä se jo ihmisen luonnosta, mihinkä hänellä on taipumusta,

mihinkä ei."

"Ka, kyllähän se usein näkyy, vaan ei aina. -- En kuitenkaan sillä

sano, että tahtoisin Liisaa Kallelle ehdoittaa. Voipihan semmoinen mies

kuin Kalle saada hyvinkin hyvän tytön, jonkun muunkin kuin Liisan."

"Ka, jostain kai hänen tulee itselleen emäntä valita, ja paras olisi,

kun hän jo tänä syksynä ottaisi."

"No, vielähän sitä syksyä on pitkältä, aikaa on pitkältä vielä talveen.

Ja siihen asti ennättää paljonkin tapahtua."

Sillä välin tuumailevat isännät nykyisestä taloudellisesta tilasta,

syistä rahan vähyyteen ja onko toivoa paremmasta ajasta. Keskusteliat

muistelevat entisiä aikoja parikymmentä vuotta sitten. Silloin oli

ihmisillä rahaa. Satamarkkasia näki monella; rahatonta miestä tuskin

oli yhtään; ei ainakaan valitettu semmoisesta puutteesta kuin nyt.

Silloin kyllä oli ihmisillä varaa veronsa maksaa sekä kruunulle että

papille ja muille palkansaajille, ja puhtaassa rahassa silloin verot

maksettiin. Silloin maksettiin työmiehille hyvät palkat, silloin oli

terva hyvässä hinnassa, ja silloin toivat Oulussa soutajat aina kotia

tullessaan tarpeeksi rahaa ja elintarpeita koko talveksi. Toisin on

nyt. Raha on isosti vähentynyt. Sitä ei kartu kaikille senkään vertaa

että riittäisi kruununveroihin. Muut palkansaajat saavat tyytyä siihen

mitä saavat. Nyt on terva huonossa hinnassa. Siitä ei kartu rahoja niin

paljon, että niillä perhe saisi elintarpeita koko talveksi; ja omista

pelloista karttuu eloja aivan vähän. Ainoastaan tukkiliike tuottaa

vähän rahoja, mutta eivätpä kaikki mahdu tukkityöhön, ja tietymätöntä

on, kuinka kauan tukkiliikettä kestää; ainakin ovat metsät isosti

vähenemään päin. -- Mäntyvaaran isännän mielestä ei tila voi parata,

ellei tervan hinta kohoa. Peltolainen taas arvelee, ett'ei ole isosti

apua siitäkään, jos tervan hinta paranee, metsä kun tervaruukissa kovin

haaskautuu. Ainoa turvakeino tulevaisuutta vastaan on hänen mielestään

laittaa niityt ja pellot semmoiseenkaan kuntoon, että niistä yhden

talon väki saisi elatuksensa. Isotöistä on kyllä näissä seuduissa

maanviljelys, mutta lopussa se kuitenkin palkitsee työntekiän. Iikka

taas väittää, jott'ei maanviljelystä voida suurenkaan työn avulla saada

hyvään kuntoon, ja useassa talossa ei voida tekemälläkään saada uusia

pelto- ja niittymaita.

Tällaisista asioista tuumaillessa kuluu isännillä aika mukavasti,

ja hupaisesti se kuluu toisillakin, nuorilla etenkin, vilkkaissa

ja iloisissa keskusteluissa. Peltolaiset ovat vierailleen hyvin

kohteliaita ja ystävällisiä ja tarjoavat heille ruu'an jälkeen

kahveakin, jota ei suinkaan ole totuttu joka päivä saamaan.

Kun on yhtä ja toista muuta puheltu, syntyy taas kaikkein koossa

ollessa puhe karhuasiasta uudestaan.

"Kyllä te tosiaan heititte vahtuun liian varain", sanoo Janne likalle,

niinkuin oli jo ennenkin maininnut.

"Niin, sen sinä luulet", vastaa Iikka; "vaan minä kun näin, ett'ei

meillä vahtuu mitään hyödyttänyt, päätin parhaaksi jättää sen silleen;

ja sen vuoksi tehtiin meillä loukas, jott'ei meidän tarvitseisi aikaa

kuluttaa vahtuussa."

"No, onhan se sekin parempi kuin ei mitään, vaan kuitenkin on

luotettavin pyyntikeino vahtaaminen niin kauan kuin on syytä toivoa,

että karhu haaskalla kulkee. Koska se kuitenkin on siellä monioita

kertoja käynyt, niin onhan syytä otaksua, että se vieläkin käypi."

"Kuka tuon tiennee!"

"Ka, eihän sitä varmasti kukaan vielä tiedä; mutta kyllä minä luulen,

että se vielä käypi; ja sen vuoksi arvelen paraaksi, että jonkun

pitäisi vielä monioita kertoja kulkea vahtuussa toisella haaskalla,

joka kuuluu jälillä olevan."

"Onhan se koskematonna vielä, mutta eipä taida meillä siellä enää

käyntiä tulla, minulla ainakaan."

"Älähän toki ole niin välinpitämätön. Saattaahan muuten metsän peto

jonain yönä haaskalla käydä koko lehmän raadon syömässä, sillä minä

luulen, että ennenhän se toki haaskalle menee kuin loukkaaseen."

"Kukapa sen käynnit tietää! Ja tuota olenpa miettinyt, että minä kohta

puran koko haaskan, kosk'ei siellä kuitenkaan näy vahtuuta tulevan."

"Älähän toki! Vielä siellä pitää jonkun vahtaamassa kulkea. Eikö se

Laurikaan...?"

"Eipä tuonne minullakaan enää kovin mieli tee", puuttuu puheeseen

Lauri. "Kyllä minä ensin ajattelin, että saisi tuolla vielä jonkun

kerran käydä; mutta niinpä minusta tunnustaa, että tyhjään taitaisi

vahtuu mennä niinkuin ennenkin."

"Eihän se ole sanottu", lausuu Janne.

"Lähde pois vahtaamaan!" kehoittaa Kallekin.

"Jos sattuisi metsän kuningas haaskalle tulemaan, niin et katuisikaan

käyntiäsi."

"Saattaisihan kuitenkin ampuminen tyhjään mennä, jos tulisikin peto

haaskalle", arvelee Lauri. "Yöt kun ovat kovin pimeät, niin eihän nyt

näekään paljon mitään."

"Se on tosi kyllä", myöntää Kalle, "että pimeästä on paljon haittaa

yön aikana. Mutta tavallisestipa se mörkö tuleekin jo auringon laskun

aikana tai vähän jälkeen, ja silloinhan ei pimeä vielä liiaksi haittaa.

Ja jos se tuleekin myöhemmin, tulee ihan raadolle asti, niin eipä

pitäisi silloin talailta olla mahdoton siihen osasta."

"Sattumoissapahan on, jos silloinkaan sattuu semmoiseen paikkaan, että

peto henkensä heittäisi; sillä eipä siihen juuri luoti teho, ellei se

satu käymään korvalliseen tai sydämmeen."

"Kylläpä pitäisi sattua vaikka korvalliseen, kun on kuitenkin suunta,

mihin on ampuminen, jo ennakolta tiedossa. Karhu on siksi iso eläin,

jotta sinä jotenkin pimeässäkin voit nähdä, mistä ja mitenpäin se

kulkee ja siis eroittaa pääpuolen. Jos siis sinulle sattuisi semmoinen

onni, että näkisit sen tulevaksi haaskalle, ja kuulisit, kun se rupeaa

raatoa repimään ja luita puremaan, niin lasketa silloin ääntä kohti,

lasketa korvalliseen tai rintaan kohti sydäntä, ja kylläpä pitäisi

sattua, jos lienet tavallinen pyssymies."

"Minä arvelen", sanoo Janne, kun Lauri vielä epäröipi, "että tästä

lähin pitäisi Laurin tai jonkun muun vielä pari kolme yötä kulkea

vahtaamassa. -- Nythän on kai ensi yönä yhdeksäs yö siitä asti kuin

karhu kävi teillä lehmiä kaatamassa?"

"Niin on", vastaa Iikka.

"No niin. Ei ole vielä siis myöhäistä. Vielä saattaa metsän kuningas

haaskalla käydä. -- Ja jos ei ala vahtuu onnistua, niin en tiedä muuta

neuvoa kuin että annetaan jahtivoudin kutsua kylän väki kokoon, mies

tai kaksi talosta, karhua ahdistamaan."

"Tuskinpa se tulee saaduksi sitenkään. Se ei kuitenkaan kaadu ennenkuin

on sallittu."

"No, emmehän voi arvata, satuttaisiinko tuota saamaan kierretyksi ja

tapetuksi, vaan saisihan kuitenkin koettaa. Ainakin mahtaisi jahdista

olla se seuraus, että metsä näiltä seuduilta pois pakeneisi."

"Jos niin on asia", puuttuu keskusteluun Mäntyvaaran emäntä, "niin

kyllä silloin on parasta että asia heti ilmoitetaan jahtivoudille.

Kovinhan metsän eläjä jo on pahaa karjallemme tehnyt, ja kuka tietää,

mitä se vielä tekee, ell'ei se tule aikoinaan tapetuksi tai ainakin

pois ajetuksi!"

"Eihän sen vastaisia tekoja kukaan tiedä", sanoo Peltolan emäntä, "vaan

arvattavasti se, niin kauan kuin se lähimailla pysyy, tekee paljon

vahinkoa, säikyttelee karjaa, niin että se on alinomaisessa pelossa."

"Niin se tekee. Ja lehmät kyllä mahtanevat tuntea, että se on

lähiseuduilla silloinkin kun se ei näytä itseään; ja sen vuoksi ne vaan

peloissaan ammoilevat, eivät syö, eivätkä lypsä."

"Mahtaisikopahan", sanoo Iikka, "metsän eläjä kovin säikkyä, jos kohta

koko kylä miehissä sitä hätyyttäisi! Saattaisihan se ajon jälkeen taas

palauta paikoilleen, koskapahan se ei ole pois paennut, vaikka me sitä

olemme hätyyttäneet, vaikka me sitä olemme ampuneetkin ja möykettä

pitäneet haaskan lähellä."

"Eiköhän tuo mahtaisi", arvelee Janne, "lopulta paeta, jos se ei

tulisi tapetuksi. Mutta kyllähän taitaisivat miehet käydä vähäksi, kun

olisi siksi laaja ala kuljettava, ja siis saattaisi käydä niin, jottei

saataisi petoa kierretyksi, varsinkin kun on kykenevästä johtajasta

puute."

"Niinpä hyvinkin kävisi."

"Sen vuoksi, kuule Lauri, on parasta, että sinä vielä monioita öitä

käyt vahtaamassa, ennenkuin muuhun hommaan ruvetaan."

"Saattaisihan tuonne mennä", vastaa Lauri, "jos olisi tietty, että

siitä mitään hyötyä on. Mutta sitäpä en luule olevan, eikä minua sinne

haluta. Siellä tulee kovin pitkä yö yksinään ollessa. Kumppanin kanssa

siellä kyllä yö paremmasti kuluisi."

"Eihän siellä miehellä mitään hätää ole talailla istuessa", vakuuttaa

Janne. -- "Vaan jos kumppania haluat, niin semmoisen kyllä saat."

"Mahtaisikohan sinne kenelläkään mieli tehdä?"

"Voi toki", vakuuttaa Kalle. "Kyllähän sinne halukkaita aina olisi.

Kyllä kai minäkin..."

"Voi, lähtisitkö sinä Kalle?" huudahtaa Kaisu iloisesti.

"Ka, kyllä kai minä mielelläni lähtisin, jos ei kenelläkään sitä

vastaan olisi."

"Kenelläpä sitä vastaan olisi!" sanoo Iikka tyyneesti. "En kai minä

kiellä, Kalle, sinua tulemasta, jos sinua vaan haluttaa. Vaan niin minä

luulen, että pitkäksi sinulla siellä yö tulisi."

"Mahtaisikopahan liian pitkäksi tulla! Eihän siellä talailla mitään

hätää ole, ja minä kyllä en pelkää; en ole pelännyt ennenkään. -- Olen

valmis lähtemään vaikka jo ensi yöksi."

"No, lähde siis vahtaamaan!" kehoittaa Kaisu. "Lähde Laurille

kumppaniksi! Muuten kyllä hänellä ei lähtöä tule. Hänessä itsessään ei

ole mitään intoa, ell'ei toinen sitä häneen pane."

"Minussako!" mutisee Lauri hiljaa. "Mitäpä minä tyhjän tähden rupeaisin

innostumaan, kun olen nähnyt, ett'ei innostuminen mitään auta!"

"Meille hyvin sopii", sanoo Janne, "että Kalle jo ensi yöksi lähtee

vahtaamaan, nyt kun meillä kiirein aika on sivu. Päätetään siis niin,

että hän Laurin kanssa lähtee."

"Se on mainion hyvä asia", iloitsee Kaisu. "Kun sinä, Kalle, lähdet,

niin on syytä toivoa, että, jos hyvä onni sattuu, sinä saat metsän

kuninkaan kaadetuksi."

"Älähän ennen aikaa mitään toivo!" varoittaa Kalle. "Eihän ole vielä

sanottu, että karhu ollenkaan enää käypikään haaskalla. Mutta kyllä

minä mielelläni lähden vahtaajaksi, koska ei kukaan tunnu sitä

kieltävän."

"Eihän toki", vakuuttaa Mäntyvaaran emäntä. "Minä mielelläni näen, että

metsän petoa millä keinoin tahansa koetetaan hengiltä saada, siitä kun

on kovin suuri vastus karjalle; ja oikein minä olen ihastuksissani

siitä että sinä Kalle nyt lähdet vahtaajaksi, sillä sinähän olet tarkka

ampuja."

"Tule vaan, Kalle!" kehoittaa myös Iikka. "Vaan tyhjään minä luulen

vahtuun menevän; ja sen minä sanon, ett'ei metsän vilja kaadu ennenkuin

on sallittu."

"Älähän toki!" muistututtaa Janne. "Siinä tapauksessahan ei karhun

pyynnistä koskaan tarvittaisi mitään huolta pitää. Jos nimittäin ei

olisi sallittu karhu kaatuvaksi, niin se ei saisi surmaansa, vaikka

sitä kuinka paljon tahansa hätyytettäisiin, ja jos taas olisi sallittu,

niin se kaatuisi ihan itsestään, kenenkään siihen koskematta."

"No, en minä varsin niinkään arvele; mutta kuitenkin uskon, ett'ei

mörkö henkeään heitä, jos ei niin ole sallittu, vaikka kuinkakin sitä

ahdistettaisiin; ja jos taas on sallittu sen kaatua, niin saattaahan

se saada surmansa muullakin keinoin kuin pyssyn luodista, esimerkiksi

loukkaassa.

"Usko minua, kuule, Iikka! Karhu on siksi viisas eläin, että, jos

ei käytetä hyväksi kaikkia mahdollisia keinoja sen tappamiseksi, se

muutoin helposti saattaa surmansa välttää."

"Olipa nyt miten tahansa, päätös kuin päätös. Kalle tulkoon vahtaajaksi

Laurin kanssa, niinkuin jo tuumattiin. Laittauduhan, Kalle, valmiiksi

meidän lähtöömme asti! Meidän veneessämmehän sinun paraiten sopii

tulla."

"Kyllähän minä pian joudun", vastaa Kalle. "Mutta eihän vielä mihinkään

kiirettä ole."

"Se sopii kyllä", myöntää Janne, "että Kalle teidän veneessänne lähtee.

Sinä saat, Kalle, nyt kulkea vahtuussa ainakin pari yötä. Sitten minä

tulen tiedustelemaan, miten on käynyt. Mutta jos jo ennen sattuisi

metsän kuningas keikahtamaan, niin tietysti on heti tännekin sana

laitettava."

"Se nyt on tietty", vakuuttaa Iikka.

"No, se on siis päätetty, että me molemmat, Lauri ja minä, lähdemme

vahtaamaan?" muistuttaa vielä Kalle. "Vai kuinka Lauri?"

"Niinhän se päätettiin", vastaa Lauri vakavasti.

"Sinä siis lähdet mukaan?"

"Ka, saatanhan tuota lähteä."

"Mielelläsikin?"

"No, eipä minulla juuri halua suurta tunnu sinne olevan, vaan saatanhan

kuitenkin lähteä."

"En minä tietysti tahdo pakoittaa, kun ei sinulla halua liene. Tohdin

minä yksinänikin mennä."

"Sen kyllä uskon, vaan saatanhan minä lähteä sinulle kumppaniksi."

"Kahdenhan yö huvemmasti kuluu", muistuttaa Peltolan emäntä.

"Onhan toki isommasti huvempi kahden ollessa", vakuuttaa Janne. "Ja

onhan toinen pyssymies toiselle varana, jos ei satu ensi laukaus

onnistumaan, silloin kun sattunee karhu haaskalle tulemaan."

"Sinä siis varmaan lähdet mukaan?" kysyy vielä Kalle Laurilta.

"Ka, lähdenhän toki, kun tulin luvanneeksi kerran", vastaa Lauri.

"Onhan sinulla pyssy kunnossa?"

"Ka, on kai se samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin, ehjä ja tarkka, ja

se tehoo kyllä, kun ei lie mikään sitä pilannut."

"Mikäpä sen olisi pilannut! Älä sinä nyt semmoista puhukaan!"

"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?" kysyy Kaisu.

"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että

tehoo se metsän viljaankin."

Keskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat

innostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee

vielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon

herättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen

peijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin

tietää. Sittenhän näkyy.

Vihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset,

kiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta,

ja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan,

katselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea

Kallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.