Muutaman päivän kuluttua sen jälkeen kuin loukas oli tehty, kaikki
Mäntyvaaralaiset, paitsi emäntä ja Anni, jotka ovat muilla töillä,
leikkaavat ruista talon nuottarannalle päin olevan pellon alapäässä, ja
toisten muassa työskentelee Mikkokin -- Matti oli jo mennyt kotiinsa.
Työ on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet
heittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin
vähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului
enimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää
koko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on
paikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea,
mutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä
tyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän
kuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin
on ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin
vuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti
tulevankaan haaskalle.
Loukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin
toivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan
hengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on
siinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi,
niin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen
kädestään.
Mäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla,
niin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän
kesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä
pitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista
tulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja
tasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy,
että he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he
tosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu
on sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään.
Tiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää
sirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan;
hän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan
puhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa
hänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti
kättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.
Leikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin
käypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.
"Voi toki!" rupeaa Tiina valittamaan. "Tästä leikkuustapa ei tunnu
tulevankaan koskaan loppua."
"Joko rupeaa kyllästyttämään?" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu
lähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.
"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä
käännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen."
"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä."
"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä
selkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!"
"Mitä se Tiina --!" puuttu isäntä keskusteluun. "Nytkö se jo vaikeaksi
käypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän
vaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan."
"Enhän minä sillä sanokaan", puolustaa Tiina. "Mutta eihän tuo kumma
olekaan, jos selkä vähän kipeytyy, kun tässä kauan tulee kumarassa
olleeksi."
"Kyllähän sillä tuolla eukollani kumarassa olo käypi vaikeaksi",
saapi sanoakseen Lauri, hänkin leikkuunsa keskeyttäen. "Sillä kun on
tuommoinen raskaanlainen ruumis, niin sen vuoksi hänelle leikkuu käypi
vähän vaikeaksi. Vaan kyllä Tiina kuitenkin työhön kykenee; näkyypä hän
olevan aika ketterä leikkaamaan."
"Annahan kun potun nostantaan joudutaan", puuttuu Kaisu puheeseen,
"niin sitten vasta Tiina saa selkäänsä voivotella."
"Älähän!" inttää Tiina. "Kyllä minä semmoiseen jo olen tottunut, enkä
ole siinä sinua huonompi. -- Mutta mitä te nyt kaikki niin ison asian
teette joka sanasta, minkä satun mainitsemaan! Käypihän se jo ikäväksi
tämmöinen työ, josta ei koskaan näytä valmista tulevan."
"Älähän ole milläsikään, Tiina!" sanoo Lauri eukolleen. "Tällä viikolla
mahdetaan kuitenkin saada leikkuu viimein lopetetuksi."
"Tottahan toki", vakuuttaa isäntä, "ell'ei vaan sitä ennen satuttaisi
saamaan mesikämmenen peijaita."
"Mikäpä ne peijaat laittaa!" sanoo piloillaan Kaisu. "Ensinhän pitää
metsän kuningas saada kaadetuksi ja sitten vasta on aika peijaita
miettiä."
"Mitä sinä tyttö taas!" nuhtelee isäntä. "Silloinhan olisivat jo
peijaat tiedossa, kun mörkö sattuisi loukkaaseen menemään."
"Siinäpä se, jos sattuisi", ivaa yhä Kaisu.
"Vaan ei se ole sanottu, että se siihen sattuu menemään. Kyllä on ihan
onnen kauppa, jos se sinne menee."
"Antaapa olla onnen kauppa. Mutta voisihan se semmoinen tapaus
kuitenkin sattua."
"Eihän se mikään mahdoton asia olisi", vakuuttaa Mikkokin.
"No, kun sattuisi semmoinen tapaus", saapi sanoakseen Lauri, "niin
kyllähän se ei paha olisi."
Samassa kuuluu metsästä joku romahdus.
"Voi, hyvä ihme! Mikä se oli? kuulittako?" huudahtaa Tiina, paukauksen
kuultuaan.
"Mikähän se mahtoi olla!" lausuu kummissaan Lauri, korvallistaan
kynsien.
"Miltä tosiaan lie pamahtanut!" ihmettelee isäntäkin, vasemmalla
kädellään hiuksiaan kopeloiden. "Tuoltahan se ääni kuului loukkaalta
päin."
"No, niin minustakin kuulosti", sanoo Tiina.
"Olisikohan se ollut?" rupeaa Lauri arvelemaan.
"No, aivan selväänhän se ääni kuului loukkaalta", keskeyttää Kaisu.
"Kyllä se sieltä kuului", saapi sanoakseen Mikko.
"Kyllä nyt loukas laukesi", luulee isäntä.
"Niin minäkin luulen", sanoo Lauri. "Sieltä päin se ääni kuului, ja
sieltä se helposti myötätuulessa tänne asti kuuluukin."
"Totta vissiinkin se oli loukas, joka laukesi", arvelee yhä isäntä,
ihan varmana luulossaan.
"Kyllä se oli se. Eipähän se mikä lie ollut", väittää Laurikin.
"No, kyllä nyt sattui metsän kuningas loukkaaseen. -- Lähdetäänpä
katsomaan!"
"No, joku eläjä sinne sattui; mikä sitten lie ollutkin."
Pian leviää puhe, että loukas laukesi, koko talon väen kesken, ja
silloin syntyy vilkas liike ja puhelu, varsinkin vaimosten kesken.
Mutta isäntä ja Lauri eivät jouda toisten puheista välittää; vaan
lähtevät heti loukkaalle päin rientämään, ja heidän jälkeensä kiiruhtaa
sitten talon väestä yksi toisensa perästä, Kaisu, Tiina, Anni,
vieläpä pieni Junnukin, joka kaikin mokomin haluaa nähdä, mitä kummaa
on tapahtunut, ja jälkimmäisenä lähtee vanha Mikko toisten perään
verkalleen astumaan. Vanha emäntä vaan pienen Annin ja Heikin kanssa
jää kotia.
Kulkue kiiruhtaa rantatietä alaspäin ja poikkeaa sitten metsään
loukkaalle päin. Isäntä ja Lauri, jotka etummaisina kulkevat, saavat
ensiksi nähdä, mitä on tapahtunut, kulkeissaan kuusikossa tulevat he
semmoiselle paikalle, mihin loukas puitten lomasta sopii näkymään.
"Katsoppa!" huudahtaa isäntä iloisesti. "Onpahan todella loukas
lau'ennut."
"Näkyypä lauenneen", huomaa Laurinkin.
"Mutta -- -- missä -- --" sanoo isäntä sitten kummissaan, kun hän ei
vielä näekään mitään elävää loukkaan hirsien välissä.
"No, hyvä ihme!" kummeksii Laurikin. "Eihän näykään? -- -- no, ei
tosiaan näykään -- --"
"No, joko peijaat ovat tiedossa?" kysyy Kaisu, vielä vähän matkan
päässä miehistä.
"Voi tuhat..." palloilee isäntä, loukkaan viereen tultuaan, ja raappii
korvan ta'ustaan. "Eihän täällä olekaan -- --."
"Katso ilkeyttä!" päivittelee Laurikin, korvallistaan kynsien.
"No, tämäpä nyt oli -- --"
"Nyt vältti, kun on tyhjä koko loukas!"
"Olipa tämä nyt tapausta!"
"Ka, eihän tässä ole tyhjää enempää", sanoo Kaisu, loukkaaseen
kurkistaessaan.
"Voi, hyvä ihme!" huudahtaa Tiina, paikalle ehdittyhän. "Eihän sitä
metsän eläjää näykään!"
"Ka, sitähän tässä kummastellaan", selittää Lauri eukolleen, "mitenkä
loukas on lau'ennut, vaikk'ei näy, mikä sen olisi laukaissut."
"Voi, hyvän en aika!" lausuu ihmeissään Annikin, Junnunsa kanssa
toisten joukkoon ehdittyhän. "Itsestäänkö se tuo loukas on lau'ennut!"
"Onpa päässyt mörkö karkuun", on pieni Junnu tietävinään.
"Ei siinä ole sitä ollutkaan", sanoo Kaisu.
"Mikähän tuossa kävi!" päivittelee isäntä. "Ei vaan siinä mörkö ole
käynyt."
"No, ei ole käynyt", vakuuttaa Lauri. "Jos se olisi käynyt, niin kyllä
se olisi jäänytkin."
"No, jäänyt se olisi; eipähän se miten olisi voinut pois päästä."
"Ei olisikaan. Tuohonhan se olisi paikalla hirsien väliin kuoliaaksi
litistynyt."
"Niin olisi. -- Joku muu eläjä tässä on käynyt."
"Jokohan mahtoi koira käydä!"
"Jospa hyvinkin lie koira ollut."
"Mutta mitenkä", puuttuu Tiina sanomaan, "koira olisi saattanut pakoon
päästä? Minusta tunnustaa, että, jos se koira olisi ollut, se olisi
litistynyt tähän hirsien väliin, jos vaan se koira on ollut tavallisen
kokoinen."
"Se tuota", selittää Lauri, "koira, kun on tullut tähän syöttiä
jyrsimään ja astunut etukäpälillään tästä alushirren yli, niin tottapa
sillä mielestään syötti on ollut kovin kaukana ja se sen vuoksi
työntäysi kokonaan loukkaan sisälle, käpertyi tänne niin, että, kun
se sitten rupesi syötistä vetää reuhtasemaan, se vivun lau'ettua ei
saanutkaan mitään vahinkoa, vaan pääsi ehjänä pois laukkaamaan."
"Kyllä on niin asia", myöntää isäntä. "Totta vissiinkin tässä joku
koira pahuus on käynyt. Voi, jos sen saisin käsiini, niin kyllä minä --"
"Kyllähän se sietäisi kuria", keskeyttää Lauri, "mutta eipä ole meillä
tietona, mikä koira se täällä on ollut."
"Viaton kai se koira on ollut", arvelee Kaisu. "Se tietysti ei tiennyt,
mitä varten se syötti tänne oli laitettu."
"Ka, eihän se kyllä sitä ole mahtanut tietää", sanoo Lauri. "Vaan pahan
asian se kuitenkin teki, niin että, jos se nyt olisi tässä saapuvilla,
minä paikalla sitä potkaseisin."
"Olihan tämä paha asia", puuttuu isäntä lausumaan. "Vaan minkäpä sille
tekee! Ei se tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule. Tottapa
se niin oli sallittu. -- Ei tässä nyt muu neuvoksi jää kuin loukas
uudestaan virittää ja sitten kotia lähteä ja toivoa tulevaksi kerraksi
parempaa onnea."
Miehet rupeavat sitten vipua virittämään, hirsiä kohottamaan, vaan
eivätpä helposti hirret kohoakaan ja sen vuoksi tulevat vaimosetkin
apuun, ja niin saadaan suurilla ponnistuksilla loukas viritetyksi.
Samalla ehtii Mikko paikalle.
"Jopa nyt Mikko myöhästyi", huudahtaa hänelle Lauri. "Äsken täällä jo
kaivattiin, sillä juur'ikään saatiin loukas viritetyksi."
"No, mikähän Mikolle tapahtui?" kysyy Kaisu piloillaan.
"Eipähän mikään", vastaa Mikko tyyneesti. "En ruvennut kiirehtimään,
ajattelin, että kerkeän kuitenkin. -- Tuota, tyhjäpä se on loukas!"
"Tyhjä", vastaa isäntä. "Ei tässä mörköä ole ollutkaan. Mikä lie koira
pahuus käynyt vivun laukaisemassa!"
"Välttää! -- Olipa se!"
"Olihan se paha asia, vaan minkäpä sille nyt enää tekee!"
Vielä vähän aikaa puheltuaan, lähtevät kaikki kotia päin astumaan,
matkallakin vielä muistellen tuota harmillista tapahtumaa, vaan
kuitenkin lohduttaen itseään sillä toivolla, että saattaahan kuitenkin
paremmasti tapahtua toisella kertaa. Kotia tultuaan menee sitten kukin
taas levollisesti työtään jatkamaan.