XII.

Seuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan

Matti lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo

usein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten

vasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä

haaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena

Matti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on

harvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.

Miehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin

raadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he

rupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia

palkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista

kaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja

Matti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa

neuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt

kirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä

semmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas,

jos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta

mikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan

läheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun

tarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan

niistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten

ihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi

seinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää

niiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle

neljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata

pitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa

molempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden

ulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai

kaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on

Matti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita,

jotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett'ei

paljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin

puheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä,

niin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin

toisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja

vaikka hän näkee, ett'eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee,

niin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla

jöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut

mestari ainakin.

Matin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat

isäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis

kuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: "Tuskin

tämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen."

"Näkyy tässä painoa olevan", vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.

"Raskas tämä raato on", huutaa isäntä Matille. "Etköhän Matti tulisi

avustamaan!"

"Vai raskaalta tuntuu", vastaa Matti. "No, minä tulen täältä heti."

Kolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat

eli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi

maahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa,

ennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.

Ennenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen

haaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan

lähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua

varten pantavaksi.

Matilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle

peräseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee

pantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren

tyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin

Matti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja

panee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun.

Isännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän:

"Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka

tulee niin hyvin peitetyksi, ett'ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää

niiden peitossa minkään rakennuksen olevan!"

Niin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti

lehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan

sisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se

kerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi

nuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi

hyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.

Vihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on

aivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin,

nostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi,

siten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli

kohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa

nyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan.

Tämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla

laitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä

kannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.

Kun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta

ja vipua katsellen: "Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle.

Nyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin

sittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi."

"Ka, sehän tässä on toivottava", vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta

tarkkaan katsoen. "On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä

pian saattaa surmansa saada."

"Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin

koskemaan."

"Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä

se tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa

tästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään

puoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan."

"Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se

saattaa suullaan koskettaa syöttiä."

"Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä

retuuttamaan, irti saadakseen."

"Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan

nuoralla sidottu."

"Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu

laukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka

hirsi mörön niskaan pudota romahtaa."

"No, se vasta rymäystä on!"

"Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta --"

"Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy."

"Ei auta sillä voimain ponnistukset enää."

"Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi."

"Se on tietty", puuttuu puheeseen Matti. "Sen päälle tulee niin raskas

paino, ett'ei se ennätä parahtaakaan. -- Mutta hyvä on kuitenkin, että

pannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu,

joka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!"

"No, so kun vielä pannaan", sanoo isäntä, "niin kyllä sitten --."

"Kyllä sitten jo tulee painoa", lausuu Lauri.

Tuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä

kiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.

Sittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin

palasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.

"Mihinkä ne nämä pannaan?" kyselee Lauri raadon paloja kosketellen.

"Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?"

"Ei toki", vastaa Matti. "Kyllä ne pois korjataan."

"Poishan ne ovat korjattavat", sanoo isäntäkin. "Maahan niitä olisi

hyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan."

"Ei niitä maahan panna", sanoo Matti. "Sieltä kyllä metsä ne pian ylös

kaivaa."

"No, puuhun ne vissiin pannaan", sanoo Lauri. "Mutta kyllähän se mörkö

ne sieltäkin saattaa saada."

"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa", myöntää Matti. "Vaan kun ne

viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä."

"Niinpä luulisi", arvelee isäntäkin.

Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten

oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet

lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä

työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.

Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat

tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin,

joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä

iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.

"Kun nyt vaan", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, "mörkö jonain

päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän

vähän sykähtää."

"No, jo se tuntuisi hyvälle", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään

melkein seisomaan, "semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo

nousisi."

"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita

pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö

loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus

ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa

saanut."

"Onhan toki", äännähtää Matti.

Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa

ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.

"Kerrankin", sanoo hän, "kun minä vielä olin pahanen poikaressu --

olisinko ollut kolme- tai nelivuotias -- niin mörkö oli kaatanut yhden

lehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee.

Oli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä

sillä keinoin. Sitten laitettiin loukas -- tottapa se oli semmoinen

kuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa."

"Semmoinenpa se tavallisesti tehdään", sanoo Matti.

"No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti --.

luultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt -- ja siitä koukusta,

tietysti lähti vipu."

"Se on tietty", vakuuttaa Matti.

"Niin", jatkaa isäntä. "Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan

kotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin

katsomassa, jotta eikö ollut lau'ennut loukas."

"No, menikö mörkö loukkaaseen?" kysyy Lauri.

"Älähän! Muuanna päivänä sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla,

kuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus."

"Se oli vissiin --" arvelee Lauri.

"Enhän minä", keskeyttää isäntä, "älynnyt sitä miksikään, vaan muistan

selvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi."

"No?" äännähtää Matti.

"No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni,

pyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan,

mikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös

kaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään;

mutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan,

ihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät."

"Oliko loukkaassa mitä?" kysyy Lauri.

"Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin -- aivan oikein -- siellä oli

vipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas."

"Ka se!" lausuu Matti. "No, se oli tietysti kuolleena siinä?"

"Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt."

"No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?"

kyselee Lauri.

"Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut

semmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä

viinaa."

"Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään", sanoo Matti.

"Olisipa nyt toivottava", sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale

kulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, "että menisi mörkö

loukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja

minäkin saisin niissä kerran olla."

"Ka, olisihan se mieluinen asia", lausuu isäntä. "Hyvinhän se mieli

menisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa

olemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa

on tapahtuva."

"Eihän sitä voi tietää", myöntää Matti. "Sillä möröllä on oma päänsä

ja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille

paikoille, missä se pahaa aavistaa."

"Onhan se viisas eläin", myöntää Lauri, "mutta pettyy se välistä sekin."

"Ka, pettyyhän se joskus", selittää Matti, "varsinkin kun sillä on hyvä

ruoka tarjona."

"Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti", sanoo isäntä, "jonka pitäisi

makialta maistua sen suussa."

"Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei

kelpaa muukaan."

"Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!" naurahtaa Lauri.

"No, niin luulisi", arvelee isäntäkin.

Jo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt

Mäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat

illallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin

ensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo

melkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan

vahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule,

arvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän

säikyttänyt, vaan moniaitten päiväin perästä se kyllä taas tulee, kun

lie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona -- menköön siihen.