Seuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle,
kuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä
katsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä
näkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä
ampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa
kohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin,
katoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä
eikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät
kuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.
Nyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen
pyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka
hyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt
koko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä
metsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen,
koska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia
pitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin
että peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se
keksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi
muuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä
se semmoinen koira saadaan!
Mietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä
lehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä
noussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää
kierrellyt.
"Minä tässä ajattelen", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua,
kun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla
pirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. "Minä
ajattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun
osaltani."
"No, joko rupeaa kyllästyttämään?" kysyy Kaisu.
"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni."
"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?"
"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän
kuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu."
"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!"
"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä
oli vika. -- Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään."
"Mikähän sinulla nyt on mielessä?" huudahtaa emäntä.
"Mitenkähän olisi loukas laittaa!"
"Loukas!" puuttuu puheeseen Lauri. "Eihän se aivan hullu tuuma ole."
"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!" naurahtaa Kaisu. "Metsän petoa
ruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän
mörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!"
"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli",
vastaa isäntä. "Ja erehtyyhän se ihminenkin. -- Tietävätpähän vanhat
ihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on
loukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena
ollessani täällä kotonani -- juuri tässä talossa -- vietettiin
mesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut."
"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on
istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun
tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."
"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän
tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän
kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."
"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan
kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."
"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille
oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."
"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti
paremmin onnistumaan."
"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.
"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi
paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en
varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me
otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."
"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan
tekoon."
"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin
pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. -- Mutta nyt lähtekäämme
leikkuuta jatkamaan!"
Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle
lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo
heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on
nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.
Tuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi
asti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä
saapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: "Joutukaa apuun! Mörkö viepi
vasikan."
"Mitä ihmettä!" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.
"Mitä sinä puhut!" ihmettelee Laurikin. "Onko se tosi?"
"No, tosi se on", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään.
"Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan
aavistamattani, mörkö sieppasi vasikan."
"Miks'et säikytellyt sitä petoa?" kysyy Kaisu.
"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! -- Mutta joutukaa
pian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!"
Mutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä,
ja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle,
että mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä
jälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä
lähtöä katselemaan.
Tiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne
rientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja
takimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko
astuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle
asti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne
juoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee
mielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.
Kun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän
perässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli
kadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää
peloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta
vasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin
hän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo
nyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat
ja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa.
Vaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja
kuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä
aikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy
jälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa
haettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat
pyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.
Pirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla.
Vähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja
emäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta
Mikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan
toisten puheita.
"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.
"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka,
kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."
"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen
valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli
siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."
"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi
jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin
sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan
emme tavottaneet."
"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.
"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta
osannut aavistaa."
"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.
"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se
uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut
kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."
"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu
ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."
"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän
saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt
tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida
enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli
niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. -- Näet nyt Kaisu", sanoo
hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua
karjalle."
"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut
oikein valpas ja tarkkaavainen."
"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."
"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa
hätyyttämään."
"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka
kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun
sijassani mitään saattanut tehdä."
"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta
määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen
mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."
"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa
olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."
"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani,
niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan
kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."
"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina
huutanut tai laulellut."
"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei
kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."
"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille
tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi;
sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla
mihinkään liikkua paimenetta."
"Tosiaan", sanoo isäntäkin, "saapi karjalla olla paimen sen vuoksi,
että karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta
ei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle
mörköä vastaan."
"Saisihan tuonne mennä paimeneksi", sanoo Tiina, "mutta jos se mörkö
vielä päälle tulee."
"Siitä ei ole pelkoa", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. "Harvoinpa se
ihmisen päälle tulee."
"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että
uskaltaa karjaan kajota paimenen nähden."
"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään
aseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan,
-- ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö
sinne menemään ja siellä surmansa saamaan."
Niin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua.
Pienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon
hietikolla.