Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat
koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta
vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän
on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne
kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea
paremmilla laiduinpaikoilla.
Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi,
niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja
Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin
oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä,
eikä möröstä välitä.
Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään,
karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja
pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin
se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että
sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi
ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa
paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja
Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen
sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja
usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä
kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle
mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut
löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita
ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan.
Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin
rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin
hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin
karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta
hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän,
Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle,
ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee
kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen
hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun
heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta
ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan
kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään
muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä
karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa
kuusen oksain peitossa.
Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat
poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne
nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä
ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa,
illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee
suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä
lypsämään.
Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat
olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin
kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.
Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi
saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita
öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä
jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle,
jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset
elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää,
ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos
sattuisi karhu kaatumaan.
Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät,
ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä,
se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut
päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun
talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on
tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat
vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa
heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.
Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan
eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi
kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä.
Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä
on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin
levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä
nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo
ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja
seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei
voi heitä häiritä.
Aamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.
"No, kuinka kävi?" kysyy heti Kaisu.
"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt", vastaa Lauri. "Elossa on vielä
metsän kuningas."
"No, eikö sitä ole näkynytkään."
"Ka, eihän se näyttäynyt."
"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata", sanoo isäntä, "että mörkö
oli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan
jaksetaan monioita öitä odottaa."
"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!" puuttuu puheeseen emäntä. "Se
saattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa."
"No, ei tiedä mitenkä on sallittu."
"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa", arvelee Lauri, "niin
kauan kuin niitä piisaa."
"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa", vakuuttaa
Kaisu.
"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen
tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin
me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."
"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä
seuduilla liikkuu."
"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille
levähtämään samoinkuin Lauri.
Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle -- sitä ennen on Kaisu
mennyt lehmiä paimentamaan -- ja illalla taas ennen pimeää haaskoille.
Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä
ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin
elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin
mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen
joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään
pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin
takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta,
että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.
Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan
vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta
töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat
sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene
leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna
päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen
kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta
Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä
siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.
Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai
Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa
kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään.
Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole
lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja
Halunan.
Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja
kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut
lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti
päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei
tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä
vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin
ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin
varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin
olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi
ensimmäisenä vahtuuyönä.
Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat,
että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen
yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he
joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä
liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan
vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä,
että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.
Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.
"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä
kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot
turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele.
Kunnialla sinä kotiin saatetaan."
Piilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja
kulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin
askelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako
kukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu
varovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan.
Se ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee,
jott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa
odottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen
astuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.
Tuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.
Mäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.
"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen --" miettii hän ja rupeaa
katsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.
Mutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa
miehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun
se on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin,
että, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa
näytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon
juurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten,
jotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.
"Tyhjää siinä voimiasi näytät", arvelee isäntä, luullen karhun kohta
henkensä heittävän.
Mutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti,
kannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin
laukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja
mättäiden kauas kuulumattomiin.
"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli", miettii isäntä, korvallistaan kynsien.
"Tämäpä nyt -- No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!" Ja hän
laskeupi hitaasti alas puusta.
Hän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut,
ja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta
missään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja
ajattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin -- kyllä
se nyt on mennyt.
"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!" miettii hän pahoillaan ja
huutaa Lauria.