IX.

Kun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle,

jääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana;

mutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi

mukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse

hänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään

Lauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän

yön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: "Mitä sinä

miesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?"

"Ei pääse se minun päälleni tulemaan", vakuuttaa Lauri. "Kyllä minä

sitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan

kaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni

ropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi

lannistua."

"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja

metsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!"

"Eihän toki."

Mutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään

taakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on

semmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi

metsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri

siltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä

liikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä

toisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu

heistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos

sattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä

heidän olostaan.

Heidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee

pimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu

aika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö.

Taivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi.

Ja kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi

nähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät

vaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan

kun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta

metsiin sisälle eivät näe mitään.

Siellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat

odottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä

kuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon

vaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan;

eivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä

yöksi on tuulikin tyyntynyt.

Pitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä

lymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua.

Hän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä

sen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi

näkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä

silloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä

tekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein

summassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän,

niin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se

saattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin

tarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että

on täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat

kuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois

menneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä

metsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen

pian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi.

Kun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon

mukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta

nyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten

tahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi

tulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti.

Mutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi

huonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian

havaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin

tukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä

ropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi

päätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen

huutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin

metsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän

saamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi

ammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen

peijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.

Näin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko

yövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta,

ja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin

saattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua,

ett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa,

miettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin

menevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on

sallittu.

Näissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön

kuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.

Lauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee,

että olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja

mahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se

haaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän

sen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai

sydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä

paljon mitään.

Mutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin

väkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa

yhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella

metsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta

ampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi

se, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä

saattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi

käsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se

vähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko

hän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi!

Kyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin

tykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään

pysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta

metsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään

hätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi

talailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään,

nyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan,

johon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.

Lauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää

olla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat

tunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi

yön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin

voisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän

rauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa,

niin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.

Kuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei

kuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan

haaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa

piilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.

Kun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa

suojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri

yht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän

säpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän

luulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja

kuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas

risahdus. Hän ajattelee: "nyt se tulee", ja puristaa käsillään pyssyä,

juurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta

käsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren

kulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy

vakavina.

Isäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on

tulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja

varmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi

vakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin

kävisi kaikki hyvin.

Todella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa

sille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä,

liikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun

risut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa

se ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin

keveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla

helposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla

ja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin

ajatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten

se taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä

päätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja

pysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän,

ett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta

kuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle,

että se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.

Lauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten

lomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa

se nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen

saattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi

tulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa

olla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää

pyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta

ei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun

hän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on

niin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua.

Hän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan

yhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat

asiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän

vaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse

kovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.

Isäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut

käydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt

taitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle

astumaan.

Mutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se

karkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan

vahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän

kautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian

kaukana kuulumattomissa.

Lauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja

ajattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä

vakaantumaan.