VIII.

Heinäntekoaika kuluu Mäntyvaarassa hyvin rauhallisesti, keskeytymättä

minkään onnettomuuden tai vastuksen kautta. Kyllähän ei ilma aina

ole mielen mukainen, ei pysy poutaisena koko heinäaikaa; välistä

äkkiä kohoava kuuro kastelee jo kuivaneet luovot, välistä pysyy ilma

koko viikon ajan sateisena. Mutta semmoiseenpa sitä jo on totuttu.

Kun kuitenkin on kauan hyviäkin ilmoja, niin edistyy Mäntyvaarassa

heinänteko hiljokselleen, vaikka ei se kyllä mitään joutuisaa ole, kun

niityt ovat pienet ja monessa osassa, useat hyvin kaukana talosta.

Välistä ollaan viikkomaissa kotoa poissa ja ainoastaan karjan ja lasten

vuoksi jäävät jotkut taloon.

Kiireen ajan vuoksi joutavat Mäntyvaaralaiset harvoin nuotalla käymään,

vaikka useinkin ovat kalan paastossa. Ainoastaan joskus pyhäiltoina,

kun sattuvat kotosalla olemaan ja järvi on tyyneenä, käyvät he muutaman

apajan potkemassa ja tuovat välistä, kun sattuu, muikkuja moneksi

keitoksi asti. Tapaavat he silloin monesti nuotalla Peltolaisetkin,

jotka useammin joutavat järvelle tulla, heillä kun on ranta lähempänä

paljon kuin Mäntyvaaralaisilla. Ja kun naapurukset yhtyvät, silloin

aina muuan sana vaihdetaan, puhellaan tärkeimmistä kuulumisista.

Mutta nyt ei kuulukaan kylällä mitään mainittavaa. Ruttoon kuolleista

ei enää puhuta, sillä kulkutauti on jo ohi mennyt, aikansa raivottuaan,

eikä mainita onnettomuuksia tervamiesten Oulumatkoilta. Sitä vastoin

mainitaan joskus, että "metsä" on ollut liikkeellä syrjäkylissä.

Sanotaan, että on kuulunut metsän kuninkaan vihellys, on kuulunut

räike metsässä, kun se on kämmeniään yhteen lyönyt, kun se on kiskonut

maasta vesoja ja kantoja. Kuuluupa se karjaakin hätyyttäneen ja monesta

talosta lehmiäkin tappaneen. Isot vahingot se on monelle tehnyt. Mutta

ne seudut, missä metsä liikkuu, ovat etäällä, ja siellähän puhutaan

melkein joka kesä karhujen tuhotöistä. Mäntyvaaran ja Peltolan

seuduilla ei ole kymmeniin vuosiin metsä ollut liikkeessä, eikä siellä

siis sen vuoksi olla peloissaan ollenkaan.

Rauhallisesti kuluu kesäaika Mäntyvaarassa, joka nyt ei kohtaa

onnettomuuksia. Terveinä toimittelevat asukkaat töitään sill'aikaa kun

karja metsän saloilla ruokaansa hakee. Joka aamu rientää karja iloisena

laitumelle ja joka ilta se ravittuna palaa tarhalle suittusavun ääreen

suojaan sääskiltä ja mäkäröiltä.

Kun Perttulin aika lähenee, aika jolloin ihmiset usein saavat olla

peloissaan hallan vuoksi, niin Mäntyvaaran pelloilla jo kellertää

vilja, pääsneenä hallan vaaroista. Eivät ne pellot kyllä ole parastaan

antaneet; ohra on paikoin poutinutta ja ruis on paikoin huonoa,

keväällä kun rukiin laiho paikotellen katosi. Mutta vilja on kuitenkin

turmelematon, hallasta säilynyt. Tyytyväisinä katselevat sen vuoksi

Mäntyvaaralaiset peltojaan ja tyyneesti ajattelee isäntä: "ei ole

moittimista vuoden tulossa. Se on tullut semmoinen kuin Jumala on

sallinut."

Mutta tähän aikaan kuuluu puheita, kuinka karhu lähikylissä on ruvennut

yhä hurjemmin raivoamaan kuin ennen, kuinka se on yhdestä ainoasta,

talosta monta lehmää kaatanut, jonkun mökkiläisen ainoan lehmän syönyt

ja jonkun pienen talon koko karjan hävittänyt.

Eräänä iltana, kun Mäntyvaaran väki on töiltään koteutunut, syntyy

pirtissä puhe metsän tuhotöiden johdosta.

"Metsän sanotaan näihin aikoihin paljon vahinkoa tekevän", tietää Lauri.

"Niin kuuluu tekevän", sanoo isäntä. "Jo se on monet lehmät kaatanut ja

lampaita se on syönyt niin paljon, ett'ei lukua tiedetäkään."

"Vuosi vuodelta se näkyy metsä aina rohkeammaksi tulevan. Eihän tuosta

ennen ole niin pahoja kuulunut kuin nyt."

"Se kuin aina saapi rauhassa kulkea, ett'ei sitä kovin hätyytetä, niin

sen vuoksi sillä rohkeus kasvaa ja sen vuoksi se kesä kesältä tekee

vahinkoa aina enemmän ja enemmän."

"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada."

"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä

olisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein

talveksi pakenee Venäjän puolelle."

"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?" kysyy emäntä.

"Tuskinpa", arvelee isäntä. "Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä

seuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät

muualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!"

"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy", sanoo Lauri. "Se kiitää

kuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle

sattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin

kun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta

sydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä

se kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla

pelättävä, että se tänne tulee."

"Eipä tiedä, milloinka se on täällä", puuttuu keskusteluun Kaisu.

"Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi

hyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla

varuillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea."

"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään", sanoo isäntä.

"Saattaa olla hyvinkin lähellä", arvelee Kaisu. "Kyllä olisi hyvä

varmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle."

"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet

emme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat

vaimoset tehdä vaaran uhatessa!"

"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne

huutamalla metsän petoa säikytellä."

"Tuskinpa voisivat. Jos se on sallittu, että lehmä joutuu metsän

kynsiin, niin eihän sille voi mitään."

"Minä takaan, että jos minä pääsen paimeneksi, ei tosiaankaan metsä voi

karjalle mitään tehdä."

"Älä niin sano! Se kyllä voipi, kun tahtonee; sillähän on miehen mieli

ja kahdentoista miehen voima."

"Kylläpä sen ihmistä kuitenkin sanotaan pelkäävän. Minä jos olisin

teidän sijassanne, niin varmaankin panisin paimenen karjalle."

"Antaahan jäädä paimenhomman tällä kertaa. Eihän nyt kuitenkaan ole

pelon syytä, että metsä näille maille tulee. Ja olipa miten tahansa,

niin emmehän me voi kuitenkaan estää mitään tapahtumasta, mikä on

tapahtuva; sillä niinhän kaikki tapahtuu kuin on sallittu."

Niin jäävät asiat entiselleen. Paimenetta kulkee karja joka päivä

metsässä ja palaa aina säännöllisesti illalla kotia kellokas etunenässä.

Muuanna päivänä Perttulipyhän jälkeen, kun Mäntyvaaralaiset ovat

käyneet kirkolla papeille kesäsaatavia viemässä ja nyt kaikki ovat

pellolla eloa leikkaamassa, tulee karja tavallista varemmin kotia,

juosten ja ammoen.

"Voi hyvä ihme! Mikä lehmillä nyt on, kun noin hätäyksissään kotia

tulevat!" huudahtaa Tiina ja keskeyttää leikkuunsa sekä rientää

tarhalle.

"Mikä niille lie tullut, kun noin ammoilevat!" ihmettelee Anni. "Mutta

hyvä ihme! Ei suinkaan siellä koko karja olekaan. Mikä lie kumma

tapahtunut!" Ja samassa poistuu Anni pellolta.

"Mikä lie tosiaan tapahtunut!" rupeaa Lauri miettimään. "Ei ole karja

ennen noin hätäyksissään kotia tullut."

"Kyllä sitä on mörkö pelotellut", arvelee Kaisu. "Eipä sitä mikä muu

ole mahtanut säikyttää."

"Mitä lienee säikähtänyt!" sanoo isäntä. "Vaan ei suinkaan se ole

mahtanut mörköä nähdä, eihän ole kuulunut metsä koko kylässä vielä

liikkuneen. Mikä lienee tosiaan tapahtunut sille karjalle!"

"No, kyllä eivät ole kaikki lehmät koteutuneet", on emäntä

huomaavinaan. "Eipähän näy kellokasta."

"Taitaa olla kellokas poissa", arvelee isäntä. "Lieneekö vielä

jälilläpäin!"

"Kyllä tästä asiasta pitää selvä saada", sanoo emäntä ja lähtee

tarhalle ja sinnepäin lähtevät nyt toisetkin. Mutta Tiina tulee heitä

vastaan ja päivittelee: "Kellokas ja Haluna ovat poissa karjasta."

"Mikähän niille on mahtanut tapahtua!" kummeksii emäntä.

"Sepä kumma!" ihmettelee isäntä. "Minnekkähän ne ovat mahtaneet jäädä?

Olisivatkohan ne niin kauas jälille jääneet, ett'eivät ole ehtineet

toisten muassa kotia tulla?"

"Jotain pahaa niille on tapahtunut", arvelee Tiina. "Kyllä ne muuten

olisivat kotia tulleet."

"Ainahan ne ovat kotia tulleet, kellokas ensimmäisenä", vakuuttaa

emäntä. "Eivät ne nytkään olisi pois jääneet, ell'ei niille jotain

pahaa olisi tapahtunut."

"Kyllä se on koko karja jotain säikähtänyt", sanoo Lauri, "koska se

niin peloissaan kotia tuli."

"No, se on nähnyt mörön", luulee Kaisu, "joka on sitä hätyyttänyt ja

vissiinkin jo kaatanut Halunan ja Kellokkaan."

"No, ei suinkaan, eipä luulisi metsän näille seuduille tulleen",

arvelee isäntä.

"Se olisi kovin paha asia", sanoo emäntä, "jos ne lehmät olisivat

metsän kynsiin joutuneet. Mutta mikäpä sen tietää, mikä niille on

tapahtunut!"

"Eihän sitä tiedä", sanoo isäntä. "Saattavat olla vielä jälilläpäin,

minne lienevät joutuneet. Jos eivät vaan illempana tai viimeistään

aamulla kotia tule, niin me Laurin kanssa lähdemme huomenna niitä

hakemaan."

"Sehän tässä tehtäväksi tulee", myöntää Lauri.

Lähtevät taas muut leikkuutyöhön vähäksi aikaa, paitsi Anni ja Tiina,

jotka lähtevät lypsylle. Mutta pian palaavat peltomiehet töiltään;

ja kun Anni ja Tiina ovat lypsyltä tulleet, kokoontuu kaikki väki

iltaselle pirttiin. Vielä ei Kellokasta eikä Halunaa kuulu tulevaksi,

vaikka jo ilta alkaa pimetä.

Kadonneita lehmiä odotetaan vielä aamuun asti. Kun ne eivät silloinkaan

vielä ole koteutuneet, täytyy isännän panna eilen miettimä tuumansa

toimeen, ja niin hän ja Lauri, kumpikin pyssyllä ja kirveellä

varustettuna, eineen syötyään lähtevät metsää samoamaan.

Eri suunnille kulkevat kumpikin, pikemmin löytääkseen kadonneet lehmät.

He kiertelevät Mäntyvaaran seutuja, risteilevät metsissä ja korvissa,

etsivät suot ja rämeet, jotta olisivatko lehmät sinne mihinkään

mahtaneet upota. Mutta eipä näy niitä missään. Suon laidalla sattuvat

isäntä ja Lauri yhtymään.

"Etkö ole löytänyt?" kysyy isäntä.

"En vielä", vastaa Lauri. "Suohon ne kyllä eivät ole uponneet; enpähän

ole havainnut missään."

"Eivät mahtane suossa olla; en ole minäkään sattunut havaitsemaan

missään."

"Mihinkään täältä nyt arvataan lähteä?"

"Metsäpaikoista saamme ruveta tarkkaan hakemaan. Siellä niitten löytyä

pitää, ainakin raatoina, jos vaan mörkö ne on kaatanut, vaikka kyllä en

ota uskoakseni, että metsän kuningas täällä liikkuilee, ennenkuin näen,

mitä se on tehnyt. Mutta jos ne eivät löydy, niin kyllä ne ovat sitten

kokonaan muille seuduille eksyneet."

Niin lähtevät hakiat taas metsää astumaan, eri tahoille kumpikin. He

kulkevat kulkemistaan, tarkaten seutuja, ja joskus huutaa hoilauttavat,

jotta eikö sattuisi mistään lehmän ääni vastaamaan. Kyllähän kuuluu

usein karjan ammonta; mutta kun joku hakioista ehtii sen luoksi, on

siitä yhä poissa Kellokas ja Haluna. Niin hakiat etsivät etsimistään,

polkevat kanervikkoa ja katajia, samoavat yli kantojen ja kaatuneiden

puiden, yli risujen ja mättäitten, tunkeutuvat tiheistä kuusikoistakin

läpi.

Kun Lauri kulkiessaan on tullut siihen vahvaan kuusimetsään, joka on

Mäntyvaarasta rantaan vievän tien vasemmalla puolella, huomaa hän

muutamalla kuusen oksalla metson ja ampuu sen. Se putoaa paikalla

kuolleena maahan. Mutta samassa kuuluu tiheiköstä matkan päästä outo

ääni, äkkinäinen risahdus, niinkuin risuja siellä rasahtelisi. Heti

kuuluu risahdus taas etempää, mutta sitten ei kuulu enää mitään, ja

kaikki on taas hiljaista.

Lauri, joka äänen kuultuaan oli jäänyt vähän kummissaan seisomaan,

ajatellen, että mikähän se mahtoi olla, ei kuitenkaan nyt, kun ei

mitään ritinää taas kuulu, huoli asiasta sen enempää, ajattelee vaan,

että mikä lie risahtanut, ja niin hän, metson otettuaan, jatkaa

kulkuaan. Hän raivaa tiensä milloin tiheän kuusimetsän lävitse, milloin

astuu hän männikkökangasta, katselee ja kuuntelee; vaan metsässä ei

näy, ei kuulu mitään erityistä, joka herättäisi huomiota. Siellä täällä

kuuluu vaan jonkun lintusen viserrys, ja joskus metso viereisestä

puusta lentää lehahtaa ja kuustiainen aivan pyssymiehen silmäin edessä

hypätä tupsahtaa puusta toiseen. Mutta kadonneet lehmät eivät vaan

satu näkyviin. Palaviinsa asti jo metsää risteiltyään, kohtaa Lauri

sattumalta isänsä, joka tulee vastaan toiselta suunnalta.

"Oletko löytänyt?" kysyy isäntä.

"Enpä ole", vastaa Lauri, hikeä otsaltaan pyhkien.

"Mistähän me nyt arvaamme hakea niitä lehmiä, kun ne eivät ala löytyä?"

"Ka en tiedä. Mikä mahtanee neuvoksi tulla! Mutta kun minä tässä rupean

miettimään, niin johtuu mieleeni, että äsken kun tästä matkan päässä

kuljeskelin tuolla kuusikossa vaaran alla --"

"Siinäkö, joka on vasemmalla puolen rantatietä?"

"Niin, siinä kun minä kuljeskelin, satuin näkemään metson ja ammuin

sen. Mutta samalla kun pyssy pamahti, olin kuulevinani, että metsässä

matkan päässä jotain rasahteli."

"Mikähän se oli?"

"Mikä lie ollut. Minä en perustanut siitä ritinästä mitään, se kun

heti loppuikin. Mutta nyt minä ajattelen, että meidän pitäisi se seutu

tarkkaan tutkia, jotta löytyisikö tuolta mitään."

"No, lähdetäänpä siis katsomaan!"

Niin lähtevät he molemmat tiheikköä kohti astumaan; ja kun tulevat

sille paikalle, missä Lauri oli metson ampunut, niin Lauri näyttää

suunnan, mistäpäin rasahdus oli kuulunut. Sille suunnalle he nyt

menevät, eivätkä ole kauan kulkeneet, kun heidän sieramiinsa alkaa

tuntua outo, paha haju. Sitä he lähenevät lähenemistään ja haju

tuntuu yhä selvemmästi. Vihdoin he ehtivät paikalle, missä heille

selviää, mikä hajun synnyttää. Sammalkummun keskeltä ammottaa suolia

ja sisälmyksiä, joista se paha haju lähtee. Heti älyävät katsojat,

että heidän edessään on lehmän raato, joka makaa sammalten peitossa

ja ainoastaan vatsan kohdalta on paljas. Se on hyvin huolellisesti

peitetty, niin että koko raadosta ei näy muuta paikkaa kuin avonainen

vatsa. Helposti näkyy, että koko raato on alkuaan ollut sammalkummun

sisällä kokonaan näkymättömissä, sillä seutu on kummun ympärillä paljas

ja siitä on kiskottu sammalia ja turpeita, vieläpä vesojakin juurineen

raadon peitoksi. Mutta sitten on taas vatsan kohdalta sammalia syrjään

syydetty. Tosiasiaksi näkee nyt isäntä samoin kuin Laurikin, että siinä

heidän edessään makaa toinen kateissa olleista lehmistä raatona, metsän

kuninkaan kaatamana. Nyt käypi selville myös, mikä sen rasahduksen oli

synnyttänyt, jonka Lauri oli kuullut. Karhu oli juuri silloin ollut

raadon sisälmyksiä syömässä, mutta pyssyn laukauksen kuultuaan oli

se säikähtänyt ja lähtenyt pakoon pötkimään, joutamatta kiireessään

sammaleita paikoilleen panna, ja sen juostessa siis risut olivat

rasahtaneet.

"No, nyt vältti!" lausuu pahoillaan isäntä, raatoa tutkien. "Enpä

osannut uskoa, että mörkö näille maille tulisi. Ja nyt piti tulla

tämmöinen tapaus, että metsä meiltä lehmän kaatoi! Tässähän on

Kellokas."

"No, oli tämä tapausta!" päivittelee Laurikin. "Eipä tätä osattu

aavistaa. Kyllä oli paha asia, että metsä paraan lehmän tappoi.

Kellokas tässä on; kellokin on siellä jälillä vielä. Samalla lailla on

tainnut Halunallekin käydä kuin tälle."

"Kyllä on mörkö senkin tappanut. Haetaanpa, eikö löydy raato täältä

likeltä jostain!"

Pian saavat hakiat selvän, mistä karhu on kulkenut, ja vähän aikaa sen

jälkiä seurattuaan tulevat paikalle, missä on samanlainen sammalkumpu

kuin äsköinenkin ja siellä on kokonaan sammalten peitossa Haluna.

Johan isäntä ja Lauri, nähtyään miten oli kellokkaalle käynyt, heti

aavistivat että Halunalle oli tapahtunut samoin.

Mutta hakiat ovat nyt löytäneet haettavansa ja sen vuoksi he lähtevät

kotia astumaan. Olisivathan ne kyllä olleet talaat tehtävät, yövahtuun

varaksi; mutta nytpä on jo herennyt päivä kulua niin pitkälle, että

niitä talaita tuskin olisi kerennytkään ennen pimeää valmiiksi

saada. Sen vuoksi hakiat kiirehtivät kotia, pahaa uutista muillekin

ilmoittamaan.

"Nyt ovat lehmät löydetyt", sanoo isäntä, kotia tultuaan.

"No, missä ne ovat?" kysyy emäntä.

"Ne ovat tuolla metsässä muutaman sadan sylen päässä täältä."

"No, miks'ette niitä kotia tuoneet?"

"Niitä ei tarvita enää kotia tuoda. Ne on metsä kaatanut."

"No, älähän!" säikähtyy emäntä. "Onko se tosi?"

"Puhutteko te nyt totta?" epäilee Tiina.

"Tosi se on", vakuuttaa Lauri. "Mörkö ne on tappanut."

"No, nyt välttää!" huudahtaa emäntä. "Molemmat lehmät, Kellokkaan ja

Halunan."

"Kummankin", vastaa Lauri.

"No, jopa se nyt oli!" pahoilee Tiina.

"Kyllä oli tapausta!" huokaa Anni.

"Paraimmat lehmät menivät", suree emäntä, "paraimmat lypsäjät."

"Kyllä tuli iso vahinko!" päivittelee Tiina. "Ne lehmät ne vasta

lypsivät."

"Iso vahinko tuli", myöntää emäntä. "Mutta kyllä tämä on outo asia. Ei

ole tämmöinen asia meille vielä ennen tapahtunut koskaan."

"Eipä ole tapahtunut", sanoo isäntä. "Ei ole kuulunut metsää näillä

seuduilla kymmeniin vuosiin, ei siitä asti, kun minun piennä poikana

ollessani täällä mesikämmen kaadettiin."

"Minun aavistuksenipa toteen kävi", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kun

olisi ollut karjalla paimen muassa, niin nyt olisi tämä vahinko jäänyt

tapahtumatta."

"Eihän tuota osattu aavistaa, että tämmöinen asia tapahtuisi", vastaa

isäntä. "Mutta eipä olisi tainnut paimenesta paljon apua olla. Olisi se

tämä asia kuitenkin tapahtunut, se kun oli sallittu."

"Minä en usko, että lehmille olisi mitään tullut", väittää Kaisu, "kun

vaan olisi paimen ollut muassa. Paljaalla huudollahan paimen olisi

voinut karhun säikäyttää."

"Voi Kaisu, mitä puhut!" varoittaa Lauri. "Kovin rumasti metsän

kuningasta nimittelet. Siitä se vielä saattaa suuttua ja tehdä yhä

suurempia vahingoita."

"Kyllä se ei ole nimeään kuulemassa", vakuuttaa Kaisu.

"Tämä asia ei enää tapahtumattomaksi tule", sanoo isäntä. "Se on

ollut jo ennakolta niin määrätty, että meiltä piti ne lehmät hävitä.

Sen vuoksi ei olisi paimenkaan voinut niitä suojella eikä estää

tapahtumasta sitä mikä on tapahtunut."

"Ei se mene minun päähäni", väittää yhä Kaisu, "ett'ei tämä asia olisi

jäänyt tapahtumatta, jos karjalla olisi ollut paimen. Ainakin pyssyllä

varustettu mies olisi voinut varjella karjaa, niin ett'ei mörkö

henkensä uhalla olisi voinut sille mitään pahaa tehdä."

"Mitä tuossa tyhjää intätte!" puuttuu keskusteluun emäntä. "Ei tämä

asia kuitenkaan enää muutu."

"Ei se kyllä muutukaan nyt enää", myöntää Kaisu. "Mutta koko asia ei

olisi kuitenkaan tapahtunut, jos olisi aikoinaan minua uskottu ja

annettu jonkun lehmiä paimentaa."

"Mitä sinä tyttö tyhjää!" vastustaa isäntä. "Tämä asia on tapahtunut.

Siitä ei päästä mihinkään. Sen on täytynyt tapahtua sillä lailla kuin

se on tapahtunut, sillä se on ollut niin sallittu." Sitten hän, vähän

aikaa mietittyään, sanoo: "Minä alan luulla, että yhtäkaikki metsä on

nostettu."

"Nostettu!" kummailee emäntä.

"Hyvä ihme, nostettuko?" kyselee Tiina.

"Mikäpä sen olisi nostanut?" sanoo Kaisu.

"Hyvinkin se saattaa olla nostettu", vastaa isäntä, "koskapahan se niin

aavistamatta tuli tänne. Tuskin olisi se muuten tullutkaan, ellei se

olisi nostettu."

"Se nyt ei ole nostettu", väittää Kaisu. "Pääseehän se itsestäänkin

tulemaan. Sehän vasta sukkela on menemään."

"Sukkela se kyllä on", myöntää isäntä. "Mutta minä ajattelen, että

Kuuselainen, joka on minulle vihoissaan, on tahtonut minulle kostaa ja

sen vuoksi nostanut metsän."

"Mitä joutavia! Kyllä se mörkö muutenkin olisi tullut näille seuduille,

sillä kun oli tulo tänne."

"Kukapa tuon tiennee, mikä sen on tänne lähettänyt!" sanoo Lauri.

"Onhan se saattanut nostamattakin tulla, sen tulo kun oli kerta

sallittu."

"Miten lienee!" sanoo isäntä. "Lieneekö tullut nostamatta tai

nostettuna; vaan kyllä minä olen hyvin valmis uskomaan, että

Kuuselainen on sen meidän karjan vuoksi nostanut."

"Voi kuitenkin!" palloilee Tiina. "Saattaako löytyä niin

kostonhimoista?"

"Voi toki. Monenlaisia ihmisiä niitä on tässä maailmassa. Mutta olipa

nyt miten tahansa, ei asia kuitenkaan enää parane. Mörkö on meiltä

vienyt kaksi lehmää ja se on ollut niin sallittu."

"Niinhän se on", myöntää emäntäkin. "Ei asia kuitenkaan muutu, olipa

metsä nostettu tai ei. Mutta eikö teidän pitäisi ruveta sitä mörköä

ahdistamaan, ruveta sitä vahtaamaan?"

"Sehän se kyllä olisi tehtävä. Itseään varten kai se on kuitenkin mörkö

ne lehmäin raadot peittänyt ja tulee kyllä niitä syömään, kunhan sille

vaan nälkä tulee."

"Kyllähän se niitä käypi katsomassa joskus", vakuuttaa Lauri. "Mutt'ei

se kyllä joka vuorokausi kulje haaskoilla."

"Ette suinkaan te vielä talaita ole tehneet?" kysyy Kaisu.

"Eihän niitä vielä tullut tehyksi", sanoo isäntä, "ja tuskinpa me niitä

olisimme saaneetkaan ennen pimeää valmiiksi."

"Huomiseksi taitaa siis jäädä talaitten teko."

"Ka, eiväthän ne enää tänä iltana tule tehdyksi."

"No, raadot ne siis jätetään paikoilleen?" kysyy emäntä.

"Ka, paikoilleenpa ne saavat jäädä, jos aiotaan vahtuuhommiin ruveta.

Jos niitä ruvetaan muuttelemaan, niin ei ole mörkö niin halukas

tulemaan niitä syömään."

"Mutta hukkaanhan sitten menevät lihat ja nahkat", pahoilee emäntä.

"Ka, hukkaanhan ne menevät. Mutta eipä niistä olisi nytkään paljon

mihinkään. Kyllä se on metsä niin pahoiksi jo repinyt ne lehmäin

raadot."

"Jokohan tuo mahtaisi mörkö jo ensi yönä tulla haaskalle?" kysyy Lauri.

"Sitä en tiedä, mahtaisiko tuo tulla", vastaa isäntä. "Mutta mitä sille

tehtäisiin, jos se tulisi!"

"Ei suinkaan sille mitään voisi tehdä muuten, jos ei lähdettäisi maasta

pitäen sitä väijymään."

"Harvoinpa se onnistuu vahtuu maasta pitäen. Se pian metsä havaitsee

vahtaajat silloin."

"Saattaahan se sen kyllä tehdä. Mutta jos tuolla satuttaisiin löytämään

hyvä piilopaikka jonkun mättään tai kuusen suojassa, niin tokkohan tuo

mahtaisi havaita, ennenkuin kerettäisiin ampua."

"Tarkka se on havaitsemaan. Kyllä se eteensä ja sivulleen näkee

tarkasti; mutta ylöspäin sen ei sanota katsovan."

"Sen vuoksihan ne olisivat talaat mukavat. Mutta on se kuitenkin hyvä

mennä jo ensi yöksi vahtuuseen. Eipähän sitten pääse mörkö haaskoja

hävittämään."

"Kyllähän sinne pitänee mennä; sillä jos saisi metsän kuningas

käyneeksi jollain haaskalla, niin kovinhan menisi mieli pahaksi sitten

jälestäpäin, kun vaan ei oltaisi vahtuussa oltu."

"Nythän näkyy jo rupeavan hämärtämään", sanoo Kaisu.

"Niin näkyy tekevän", huomaa isäntä. "Kohta saadaan lähteäkin."

"Mutta eikö pitäisi huomenna paimen karjaa seurata?" muistaa Kaisu

kysyä.

"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!" epäilee isäntä. "Luulisipa mörön jo

kahteen lehmään tyytyvän."

"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna

paimenta."

"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista

paimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea

metsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään.

Mutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin

sittenhän ei tarvita paimenta."

"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä."

"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan."

Isäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla,

syövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu,

kun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien

paluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi

kotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään

lähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan

he pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla

miehillä mitään hätää ole.

Niin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina

jälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.