V.

Muutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä

rasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman

ja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla

saarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä

alemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä

monet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme

henkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat

ovat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta -- kylän

hautausmaalta, -- jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua.

Verkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka

soutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle.

Heiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne

on maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan

ruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat

nämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää

nyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen

ja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti

kimaltelevalle järvelle.

Tiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa

soutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen

vilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: "Voi hyvä ihme! Mikä

kummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän

välissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi,

ettekö näe?"

"Voi ihmettä!" sanoo Anni -- ja kaikki ovat soutonsa heittäneet --

"Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti;

ihan lumivalkea se oli!"

"Voi kamalaa!" päivittelee Tiina. "Se oli aave."

"Mitä te nyt siellä näette!" kummailee isäntä ja katselee saarelle. "En

minä näe mitään kummaa."

"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se

näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."

"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein

pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli

niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"

"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta

näitteköhän te tarkkaan?"

"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi

tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."

"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä

veden alla oli jotakin."

"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven

pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja

houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."

"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan,

jotta mikä siellä kummittelee!"

"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."

"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta

eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"

"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.

"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.

Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua,

jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee,

vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan

visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä

parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä

palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään

vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla,

erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian

kadonneen aaveen johdosta.

"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja

heittää soutonsa. -- Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot

koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, -- "niin en voi muuta,

ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."

"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto

paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."

"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi

uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti

veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso

tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"

"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä,

mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."

"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa

isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee -- jos

se aave olikaan. -- Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus,

niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin

tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta

määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän

kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."

"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää

tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä

kaikkeen."

"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti

me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä

kurittaa."

Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät

lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene

keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja

Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene

mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä

väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu

niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä

sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin

korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas

kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon

loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi

hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa,

missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä

pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla,

sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.

Vene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät

yhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin

ne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä

edessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat

näkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran

nuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana

Peltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä.

"Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola", ajattelee isäntä.

"Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien

sijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten

ympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola

muuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä

nyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin

Mäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin

paljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan

parantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä."

Isäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa

nuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että

Peltolaiset usein nuottaa vetävät.

"Peltolaiset ovat nuotalla", sanoo hän. "koskapahan näkyy nuottamiehiä

niemen kohdulla."

"Sielläpähän ovat", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.

"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa", näkee Tiina.

Soutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään

nientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan

Elsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja

kohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan

perää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa

vasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät

koko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan.

Samassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten

viereen.

"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!" huudahtaa Tiina

muikkupaljoutta ihmetellen.

"Hyvää iltaa!" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja

tervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.

"Iltaa, iltaa!" vastaa Peltolan isäntä -- ja tervehtii Kallekin,

ja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. -- "Mitä on

kuulunut."

"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on

käynyt. -- Mitä teille kuuluu?"

"Eipä erityistä. -- Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on

kaksi lasta hävittänyt."

"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan

ruumiit."

"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä."

"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu."

"Kylläpä lähti paljon muikkuja", puuttuu puheeseen Tiina.

"No, onhan niitä siinä", vastaa Kalle.

"Montako apajaa olette vetäneet?"

"Yhden vasta."

"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa."

"Ka, niin."

"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?" kysyy Peltolan isäntä.

"Eipä ole kovin runsaasti saatu", vastaa naapuri-isäntä. "Sen verran

niitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta

eihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle."

"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt.

Nythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro."

"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli

hautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne

piti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään."

"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista.

Muuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet.

-- No, tervennä teillä kotona ollaan?"

"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä."

"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi

ennättänyt tauti muihinkin tarttua."

"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua", sanoo Tiina.

"Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta."

"Aaveko!" kummailee Peltolan isäntä.

"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt", sanoo Kalle.

"No, aave se oli", puuttuu puheeseen Anni. "Näinhän minäkin. Siellä oli

kummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin."

"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti", lisää Tiina, "ja

siirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti."

"Sepä kummallista!" sanoo Peltolan isäntä. "Vaan ei suinkaan siellä

aave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet."

"Eivät ole valehdelleet", vakuuttaa Tiina. "Ihan selvään minä näin,

että se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin

ja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin."

"Niinhän nämä vakuuttavat", sanoo Mäntyvaaran isäntä, "että ovat

nähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti,

en tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt

enää koko kummitusta."

"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa", selittää Anni. "Se katosi

pian: minne lieneekin sitten kadonnut!"

"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli", sanoo

Peltolan isäntä.

"Käytiinhän siellä", vastaa Iikka isäntä. "Vaan ei siellä näkynyt

mitään."

"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat

säikähtyneet nämä vaimoset."

"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut

näille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin

joku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt,

eikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna."

"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?" kysyy Peltolan

isäntä, toisen puheaineen ottaen.

"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat

olleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää

monta päivää."

"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina

kovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta."

"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää", sanoo

Mäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. "Ja hyvä olisikin, että se

kääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle

osalle matkaansa."

"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?"

"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet

tulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä -- --?"

"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä

ilmoja olla."

"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?" kysyy Kalle.

"Lähtee kai meistä joku ainakin", vastaa Iikka.

"Silloin kyllä on kiire aika", sanoo Peltolainen. "Mutta

kirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne

ainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta."

"Voi, katsokaa isä!" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. "Tuolla on iso

muikkuparvi ihan naatikkaalla."

"Niinpähän näkyy olevan", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet

äkkiä parvea kohti. "Hyvästi! Käykää talossa."

"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!" huutaa

jälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla

näkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja

Kalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset

pyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen

terät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain

edessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen

kierrokseen.

Mutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina

taas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee

lähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja

ehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina,

sitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle

vedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin

alkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä

pinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa

kohti.