"No, eihän nyt mitään hätää ole", lausuu isäntä tyyneesti. "Ei tarvitse
rokkoa peljätä; ei se tule, jos ei ole sallittu."
"Eipä tiedä", vastaa Kaisu. "Hyvinkin helposti saattaa rokko tänne
levetä, varsinkin kun pikku Antti ja Elsa eivät ole rokotetut."
"No, rokottamisesta ei ole paljon taikaa. Ei se voi estää tapahtumasta
sitä, mikä on sallittu tapahtuvan."
"No, niinpä kuitenkin moni on nähnyt, ett'ei pysty rokko niin helposti
rokotettuihin kuin rokottamattomiin."
"Eivätpä ne rokottajat aina otettavissa ole, jos auttaisikin heidän
keinonsa. Vaan se on mitenkä sattuu. Saattavat ne rokotetutkin rokkoon
kuolla."
"No, eihän rokottaminenkaan aina ole kylläksi. Näin kulkutaudin aikana
olisi hyvä puhtaus kaikessa."
"Onpa täällä kaikki tarpeeksi puhdasta."
"Eipä ole puhtaus vaatetuksessa kehuttava."
"Mistäpä niitä aina puhtaita vaatteita piisaisi muuttaa!"
"Piisaapahan Peltolassakin", väittää yhä Kaisu. "Siellä aina pidetään
kaikki puhtaana muulloinkin kun kulkutaudin aikana."
"Sepä onkin rikkaampi talo Peltola", väittää isäntä. "Meidän ei kyllä
kannata paremmasti elää kuin ennenkään."
"Eihän sitä paremmasti kuitenkaan tarvitseisi elää, jos kohta
varovaisempia oltaisiin. Puhtaus on hyvä rokon vastustaja."
"Eipä voi taudille kukaan rajaa panna, muu kuin Jumala. Se tulee
milloin vaan on sallittu."
Näin ovat isäntä ja Kaisu usein sanavaihtelussa toistensa
kanssa, ja Kaisu on siinä luulossa vaan, että rutto ennen pitkää
ilmestyy Mäntyvaaraan, mutta isäntä ei pelkää tautia; hän vaan on
vakuutuksissaan horjumaton ja tyynimielinen, eikä muukaan talon väki
anna säikytellä itseään.
Vihdoin raivaa tauti tiensä Mäntyvaaraan. Antin nuorin lapsi Antti
sairastuu kuumeeseen ja pian sen jälkeen myös Laurin tytär Elsa, ja
ennen pitkää on rokko heissä täyden vallan saanut.
"Tulipahan rokko taloon", sanoo Kaisu, kun Mäntyvaaralaiset muut paitsi
Oulumiehet, sattuvat olemaan ko'ossa pirtissä, missä rokkotautisetkin
vuoteen omina makaavat.
"Se oli niin sallittu", vastaa tyyneesti isäntä.
"Niin, se on sallittu", arvelee myös Tiina, katsellessaan sairasta
lastaan.
"Niinhän se on; se on Jumalan tahto" -- myöntää Annikin -- "ja, siihen
meidän tulee olla tyytyväisiä."
"Hyvä on kaikki niinkuin on" -- sanoo emäntä -- "Tottapa Jumala on
näillä taudin kohtauksilla jotain hyvää tarkoittanut."
"Huonona näkyy Antti olevan", -- sanoo Anni -- "vaan mitäpä sille osaa
tehdä!"
"Huononevan näkyy Elsakin", -- lausuu Tiina -- "mutta voinko minä
siihen mitään!"
"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista", sanoo isäntä. -- "Kun ne
lienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät
kuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla."
"Niinhän se kyllä on" -- myöntää Anni.
"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää" -- arvelee
Tiina.
Huonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän
päivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä
saattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan.
Sairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon
väki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko
keneenkään tarttuisi.
Kaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein
nähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: "Kun nuo sairaat
olisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa
turvassa taudista kuin nyt."
"Tuskinpa siitä olisi apua", -- arvelee Anni. -- "Tulee se tauti
kuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa
rokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut."
"Se on kyllä tosi", myöntää Kaisu. "Pianhan se kulkutauti leviää
talosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa.
Mutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin
erilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi."
"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan" -- sanoo Tiina. "Mikäpä niitä
vuoteita enää rupeaa muuttamaan!"
"Se nyt ei iso asia olisi", sanoo Kaisu. "Ja uusien, puhtaitten
vuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat."
"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa", väittää Anni --
"tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja
mistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?"
"No, saapihan niitä nyt sen verran", arvelee Kaisu. -- "Jos minä olisin
äitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina
puhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi."
"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos
nimittäin koskaan semmoiseksi pääset."
"Kyllä se emännäksi pääsee", tietää Tiina. "Kuuluuhan se Kalliovaaran
Heikki -- --"
"Jopa nyt erehdyt", keskeyttää Kaisu. "En minä kenelle tahansa
menekään."
"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa", on Anni tietävinään.
"Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu."
"Tai siinä, jos minä suostun", naurahtaa Kaisu. "Mutta älä sinä minusta
huolehdi! Ajattele vaan lastasi! -- Vaan eihän minun sanani teihin näy
pystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun."
Sairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee
heidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän
ruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan
tauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset
Junnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan
paitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita
lähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu
kaikkia tautia vastaan.
* * * * *
Eräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat
Mäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään.
Sairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä
ja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä,
piippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla.
Kaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta,
joka palaa koukusta riippuvan padan alla.
Paljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo
ennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että
äidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.
"Ei tule eläjää enää Antista", sanoo Anni.
"No, ei siitä kuolema kaukana ole", lausuu emäntä.
"Se kutsutaan pian pois täältä", sanoo Tiina. "Niin on Jumalan tahto;
ei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on
edeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin
se tulee -- ja silloin pitää olla valmis. -- Vaan helppohan lapsen
on täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. -- Kyllä se minun
Elsanikin kohta poiskutsutaan."
Kaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti
poispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka
hän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla
miettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia
-- pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen
mustaa tupakkisylkeä lattialle.
"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana", sanoo isäntä, sairasta Anttia
siimäellen. "Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa."
"Voi, oma lapseni!" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja
vaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.
"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla,
ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni
nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana
lattialle olkien päälle.
"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä,
ett'ei kalma tarttuisi."
"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku
kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan
kalman tarttuvan."
"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka
eivät usko kalman tarttuvan. -- Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta,
jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."
Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan
nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää
hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta,
kurjuudesta.
Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä
aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan
seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti.
yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet
lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.
Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja
sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten
kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta;
ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen
silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu
pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.
"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä.
"Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."
"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikku
Antti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."
"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi
nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."
"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä
murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty -- ja onneksi
se oli. -- Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin
pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän
sille tekee!"
Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat
puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.
"Antti on kuollut", lausuu Junnu.
"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.
"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.
Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle
palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen
pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona,
kalavelliä ja muikkuja -- leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet
palaavat --.
Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa
taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja
lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu,
puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä
aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut
liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat
sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro
elämästä eritä.
Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle
mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.
"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä
asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme,
hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet
edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."
"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo
alkasivatkin täällä olla."
"Missähän nuo nyt mahtanee olla!" huo'ahtaa Anni. "Eivät tiedä he, että
täällä on kuolema käynyt."
"Tuopikohan se isä minulle lakin?" kyselee Junnu.
"Tuopihan se", vakuuttaa äiti. "Mutta menehän lapsi jo nukkumaan!"
Levolle lähtevät nyt kaikki ja nukahtavat pian sikeään uneen.