Eräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa
länsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy
Peltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä
Peltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle
ja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja
joka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä
levittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika
Eeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä
haravoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin
pakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.
Lämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot.
Sen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta
hiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä
tuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se
karkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.
Ilma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä
taas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa.
Kyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro
kohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan
taivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä;
vaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin
ei niittämistä kuitenkaan heitetä.
Tuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä
vierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun
vihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja
kiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää,
vaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa
ja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen
laineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä
näkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki
aaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta
keveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää
pitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia
tervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti
vastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.
"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan", huomaa Kalle, viikatetta
hio'essaan.
"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee", näkee
isäntäkin.
"Mennä vilistävät aika kiivaasti", sanoo Vilppo.
"Näkyy niitä tuuli kiidättävän", lausuu isäntä. "Mutta katsokaahan
tuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa."
"Tosiaankin", sanoo Kalle. "Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti
nouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä."
"Nyt luokoja kokoamaan!" komentaa isäntä.
"Tuolta näkyy taas vene", huomaa Vilppo, "ja se laskee tännepäin."
"Tännepäin näkyy laskevan", huomaa Kallekin. "Joku Oulusta palaaja
siellä tulee."
"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa", sanoo isäntä. "Kootaanhan
kiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!"
Kaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti
haravoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro
lähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla.
Viimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä
näkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen
ja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee
ja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti
eteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten
kuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii
Peltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää
myrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi
paikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat
putoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan
veneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti
taloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.
Venemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon
väki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen
oli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.
"Terveisiä Oulusta", sanoo Lauri käteltyään.
"Kiitoksia", vastaa Peltolan isäntä. "Mitä sinne kuuluu?"
"Pahoja uutisia. -- Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro,
jotta se vasta oli."
"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?"
"Missä se on Antti?" kysyy Kalle.
"Mitä on Antille tapahtunut?" tiedustele emäntä.
"No, sattui semmoinen paha onni", sanoo Lauri.
"Mitä maailmassa on tapahtunut?" kysyy isäntä.
"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?" tiedustelee Kalle.
"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti", selittää Lauri.
"Viimeisen!" kummastuu isäntä.
"Niin. -- Se hukkui."
"Hukkui! No nyt vältti!"
"No, jopa se oli!" pahoo emäntä.
"Kylläpä oli ikävä asia", sanoo Kalle.
"No, mitenkä se hukkui?" kysyy isäntä.
"No, tuolla virroilla kun kuljimme", rupeaa Lauri selittämään. "Emme
ruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa
sitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä
ennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. -- Ja näkyipä tuo vene
kohoavankin, vaikka virta vastusteli... Mutta" -- lisää hän sitten ja
ottaa esille pullon.
"Saanhan tarjota... Tässä... pitäähän sitä Oulun viinaa vähän
maistella!"
"Kiitoksia!" vastaa isäntä. "Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi
pikareita."
"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä
kuitenkin ensin!"
Isäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa
emännälle: "Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy
satavan, jottei ole kiirettä heinälle."
Emäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.
"Vähänpä taisit saada", sanoo Lauri isännälle. "Otahan paremmasti!"
"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi", vastaa isäntä.
"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!"
Isännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaa
Lauri sen Vilpolle.
"Otahan tästä!"
"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!"
"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan
nassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! -- Ei sitä meille
tuodakaan kuin kerran vuodessa."
Vilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa
kumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.
"Niin, purjeessa me laskimme", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta,
"annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin
keulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä
heilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta
eipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli
kova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen,
ja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon
vene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen
pohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan."
"Ja sinne se hukkui?" kysyy Kalle.
"Niin teki", vastaa Lauri. "Ei noussut se sieltä elävänä enää."
"Kylläpä sattui onnettomasti", säälittelee isäntä. "Vaan ei olisi
pitänyt purjeessa virtaa ylös laskea."
"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että
tuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu."
"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!" käskee isäntä.
"Siellä saadaan kahvea."
"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä
vuottavat kuitenkin."
"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten
pääset kuivana kotia."
Niin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan
tuumaamista.
"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?" kysyy isäntä.
"Ka, eihän niitä ollut", vastaa Lauri. "Ei kuulunut, ei näkynyt ketään,
vaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan
ei kukaan tullut."
"Mitä sinä silloin teit?" tiedustelee Kalle.
"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen
pohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen
muassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä
nyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun
minä en ole mikään uimamies -- samoin kuin ei Anttikaan -- ja vettä
oli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut,
muu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin,
että jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä
vuottelemaan."
"Saitko kauankin vuottaa?" kysyy isäntä.
"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin
pulasta."
"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?"
"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan."
"No, löytyikö?"
"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä
enää virkoamaan."
"Sinnekö te jätitte vainajan?" tiedustelee Kalle.
"Ka, sinne", vastaa Lauri. "Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan!
Likimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä
lämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita -- kyllä
olivatkin kaikki paikat ihan liko märjät -- niin tuumasin talon väen
kanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan."
"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?" tiedustelee isäntä.
"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat
ja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja
nassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut."
Samassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin
vieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin
hukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.
"Pankaahan sekaan tästä!" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle,
Kallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen,
sitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin
hukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.
"Kylläpä sattui huonosti", sanoo emäntä.
"No, jopa se oli!" lausuu Elsakin.
"No, olihan se ikävä asia", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati
toisessa kädessä. "Vaan tottapa" -- ryyppää tyhjäksi vadin -- "tottapa
se niin oli sallittu." -- "Kiitoksia!" sanoo hän sitten kahvesta
kiitellen.
"Nuorena meni mies manalle Antissa", saapi sanoakseen Kalle.
"Meni mies paraassa iässä", lisää isäntä.
"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla", sanoo emäntä.
"Niinhän se tekee usein", myöntää Lauri. "Ei aavistanut Anttikaan
Oulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua
soutamaan."
"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi", huokaa emäntä.
"Niinhän se teki", sanoo Lauri. "Vaan ei auta Annilla suru enää. Se
on kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli
sallittu se Antin kuolema."
Kun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista
ja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan
kotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen
poissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja
näistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan
näitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:
"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema,
vaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja
olihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä
ne siellä muut mahtanevat olla?"
"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat", sanoo isäntä. "Ei ole sen
ko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole
ollutkaan."
"Minäpä muistan", puuttuu puheeseen Kalle, "että Anni ja Tiina
hautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen."
"Niinkö sanoivat!" kummastelee Lauri.
"Niinhän ne kyllä sanoivat", lausuu isäntä. "Mitä lienevät sitten
nähneet!"
"No, jos ne aaveen näkivät", sanoo Lauri. "Niin he ovat nähneet sen
Antin kuoleman edellä."
"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!" saapi sanoakseen Laurin kumppani,
akkunasta ulos katsellen. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan."
"Eihän niin kiirettä!" pidättelee isäntä.
"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!" huomaa Laurikin. "Kyllä
minä nyt lähden kotiapäin viilettämään."
"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?" kyselee Kalle.
"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän
viimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta."
Lauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:
"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!"
"Kiitoksia käskemästä", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa.
"Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä
kiireenlainen aika."
"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!" kehoittelee yhä Lauri ja
astuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään
kohti kotonsa rantaa.