Kummallinen muutos.
Muistan hetken, jolloin toinnuin ja tiesin ett'en nukkunut, enkä unta
nähnyt. Tunsin itseni heikoksi kuin lapsi. Lepäsin valkealla, pehmeällä
vuoteella, kauniissa huoneessa; tämä ei ollut ullakkohuoneeni
Westminsterissä, ei pieni komeroni eno Simisterin luona, eikä se huone,
jonka ennen nuorena ollessani olin omistanut. En koskaan ollut
tämänlaista huonetta nähnyt, vaan kun olin ennättänyt näin pitkälle
ajatella nukuin jälleen, sillä olin liian heikko ja voimaton voidakseni
kauan pysyä valveilla. Kun uudestaan heräsin oli taas arveleminen,
miten tähän vieraasen huoneesen olin tullut. Kuulin kuiskaavia ääniä ja
onnistuin kohottaa uudinta, nähdäkseni kutka puhelivat. Siellä oli Fede
ja Maggie, Stefanin lapsi; he istuivat hyvin lähetysten ja puhuivat
kuiskaten. En voinut olla hymyilemättä heidän varovaisuudelleen; vaan
tämä saattoi kummastukseni huoneesta vielä suuremmaksi. Tuossa paikassa
katsahti Fede ympärilleen ja kun huomasi minun tirkistelevän heitä,
tuli hän luokseni.
"Margery", sanoi hän kysyvällä äänellä.
"Mitä, Fede?" kuiskasin, sillä huomasin etten ääneen voinut puhua.
"Tunnetko minut?"
"Tunnen", vastasin.
"Entäs tämän pienen tytön?" kysyi hän.
"Maggie", vastasin ja koetin ojentaa kättäni lapselle. Silloin puhkesi
Fede itkemään, juoksi huoneesta ja palasi Korin kanssa.
"Missä olen?" kysyin hänen kumartuessaan minuun, sanaakaan virkkamatta,
vaikka silmänsä loistivat kyyneleistä.
"Olette hyvässä turmassa", vastasi hän; "Fede ja minä hoidamme teitä.
Enempää ette nyt tarvitse tietää."
Seuraavana aamuna olin jo virkeämpi ja sain kuulla että olin Stefanin
kodissa -- veljeni Stefanin kodissa! Tämä oli minusta niin kummallista,
enkä ymmärtänyt miten tänne olin joutunut. Niin, kerran heräämme Isämme
huoneessa, emmekä kenties tiedä, miten sinne olemme tulleet.
Olin vielä hyvin heikko enkä vaivannut itseäni ajattelemalla. Fede ja
Maggie olivat siellä ja hoitivat minua, ikäänkuin prinsessaa; iltasella
tuli Alice, tuo nuori, hoikka ja kaunis tyttö, jonka usein puistoissa
olin nähnyt. Hän oli niin kalpea ja murheellisen näköinen, että oikein
sydäntäni liikutti. Jaksoin ottaa häntä kädestä ja pitää sitä hellästi.
"Ettehän tunne minua?" sanoi hän vienosti hymyillen.
"Kyllä tunnen", vastasin, "olen usein, usein nähnyt teitä puistoissa;
olette Alice Bede."
"Niin, veljenne tytär Alice, täti Margery!" sanoi hän hyvin
herttaisella äänellä. Oi mikä ilo tämä oli! Kumminkin ihmettelin mistä
tämä tuli.
Kun sopiva aika tuli, kertoi Kor minulle kaiken sen, jonka Fede on
kirjoittanut ja jota en itse muistaa voinut; muistoni oli näet ollut
hämmentynyt, ett'en mitään selvään muistanut, paitsi ett'en ollut
onneton, enkä koskaan tuntenut itseäni hyljätyksi. Ja miksi pitäisimme
itsemme hyljättyinä suuren ja kovan vastoinkäymisen aikanakaan?
Taitaako äiti hyljätä lapsensa? Niin kenties hän taitaa -- mutta Herra
ei koskaan hylkää meitä. Hän tarvitsee vaan katsoa lävistettyjä käsiään
ja näkee nimemme siellä kirjoitettuina.
Olin siis Stefanin kodissa, hänen vaimonsa ja lapsensa tiesivät että
olin hänen sisarensa. Stefania en ollut vielä nähnyt ja sydämmeni
ikävöi häntä. Mintähden hän ei tullut luokseni? Mikä oli syynä että
Alice ja Maggie usein tulivat, mutta hän ei koskaan? Häpesikö hän vielä
minua? Oliko hänen vaikea pitää minua huoneessaan?
Vihdoin puhuin tästä Korille ja kysyin syytä siihen, hän vastasi vaan:
"tarvitsette ensin voimistua." Minulla siis ei ollut muuta tekemistä
kuin levätä rauhassa, kaiketta huolen-pidotta, niinkuin lapsi äitinsä
sylissä. Fede ja veljeni tyttäret olivat luonani; milloin lukivat he,
milloin lauloivat suloisilla äänillään, aina vaan miettivät mikä
minulle paras olisi, aivan kuin olisin ollut ainoa, josta oli huoli
pidettävä. Muutamien päivien kuluttua olin tarpeeksi voimistunut
voidakseni istua nojatuolissa ja Kor sanoi että saisin tavata Stefania;
hänen äänensä olin jo ennen kuullut toisesta huoneesta, kun hän oli
kysynyt miten sisarensa Margery jaksoi ja joka sana oli värähdellyt
lävitseni, samoin kuin urkujen sävelet Abbey kirkossa. Stefanin vaimo
seurasi häntä, sillä luulivat hänen vaimonsa läsnä ollessa paremmin
voivan hillitä tunteitaan. Hän oli lyhyenläntä, hieno ja hento nainen,
ja hän suuteli minua hellästi, ennenkuin istautui viereeni. Stefan
seisoi vastapäätä ja katsoi meihin murheellisen, mutta entistä
suloisemman näköisenä.
"Voitko koskaan antaa minulle anteeksi, Margery?" kysyi hän.
"Antaa sinulle anteeksi!" sanoin, "sen olen jo tehnyt; kenties
vast'edes muistan mitä välillämme on ollut, vaan en nyt, kun olemme
toisemme löytäneet."
"Oikein hurjasti ja mielettömästi olen käyttänyt itseni!" huudahti hän,
"enkä koskaan voi sovittaa sitä. Kiitetty olkoon Jumala että henkesi
säästettiin; mutta julmuuttani sinua kohtaan en voi sovittaa."
"Mitään sovitusta ei tarvita", sanoin; "Herra Kristus on sovittanut
kaikki. Hän antoi mitä minulta sinun suhteesi puuttui ja Hän on myös
lohduttava niitä, jotka vielä kärsivät."
"Tämä oli teille kova kohtaus", sanoin hänen vaimoonsa katsoen;
"tuottaako se teille murhetta?"
"Tuottaa", vastasi hän surumielin; "tämä oli minusta hyvin ikävää.
Rakastin häntä ja luotin täydellisesti häneen -- ja hän voi salata sen
minulta! Mutta Stefan tietää minun antaneen hänelle anteeksi, vaikka se
kyllä oli vaikea juuri nyt, kun Alice..."
"Mintähden juuri nyt?" kysyin, kun hän vaikeni, kalpean ja murheellisen
näköisenä.
"Margery", sanoi Stefan, "olen kertonut kaikki sir Francis
Pembridgelle, ja hän onkin syystä vihastunut. En koskaan ajatellut
toisten tulevan kärsimään niinkuin nyt sinä, vaimoni ja Alice raukka
saatte tehdä."
"Alice!" virkoin.
"Niin", sanoi Stefan, "hän oli kihloissa Pembridgen vanhimman pojan
kanssa, mutta nyt se on purettu, ainakin ajaksi. Kun tapasin sinut
syyskuussa, silloin kuin Maggien kotiin saatoit, olisin tunnustanut
sinun sisarekseni, Margery -- luulen että olisin sen tehnyt ja kertonut
kaikki vaimolleni -- vaan juuri silloin odotin joka päivä Frank
Pembridgen pyytävän Alicea vaimokseen, enkä tyttäreni onnea voinut
turmella. Parempi olisi ollut vaikkapa vielä silloinkin olisin
ilmoittanut kaikki; vaan olen ollut aika houkkio!"
Tämä tuntui todellakin himmentävän iloani, mutta Stefan ei enää
tahtonut puhua tästä. Hän istautui rinnalleni toiselle puolelle ja
alkoi kertoa entisestä kodistamme.
"Olin palannut sieltä", kertoi hän, "kun pääsiäisen aikana tapasin
sinua. Oli muutamia päiviä vaimoni ja lapseni tulemaan ja silloin
matkasin Kondoveriin. Et voi uskoa, Margery, miten olin pettynyt isäni
arentikartanon suhteen. Arvelin sitä tuonlaisen vanhanaikuisen
perintökartanon näköiseksi, pitkine ulkohuoneus-riveineen, mutta kun
näin sen, ei se minusta näyttänyt hyyskää paremmalta. Se oli vähäinen
ja rappiolla, ja asukkaat likaisia, ryysyisiä. Tuskin voin uskoa tätä
syntymäpaikakseni! Ei mitenkään käynyt laatuun viedä lapsiani katsomaan
tuota viheliäistä pesää, niin näet häpesin sitä. Olin iloinen kun
omistaja suostui myymään paikan minulle, ja niin pian kuin asukkaat
saivat poismuuttaneeksi, annoin hävittää rakennukset juurta jaksain;
sillä sellaisena en sitä kototalonani olisi voinut kenellekään
näyttää."
Koettelin ymmärtää Stefanin tunteita, vaan en voinut. Minulle olisi tuo
vanha paikka aina ollut rakas, vaikka kuinka köyhänä ja rappeutuneena
hyvänsä. Mutta Stefan ajatteli tätä osaksi samoilla tunteilla kuin Kor
sitä kurjaa hökkeliä, jossa hänen äitinsä eli ja kuoli. Arvelin,
katselemmeko, tultuamme enkeleiksi Jumalan istuimen edessä, maailmaa
köyhänä viheliäisenä syntymäpaikkana, jonka ilolla muistosta
karkoitamme.
"Sitten", sanoi Stefan, "kun palasin Lontoosen, aioin etsiä
Pyhissävaeltajain-kadun ja eno Simisterin asunnon. Erään oven päällä
näin kirjoitettuna nimen: 'Moes, ennen Simister', ja menin sisään
tiedustelemaan oliko hän kuollut vai luopunut kauppaliikkeestään. Sinä
olit siellä, niinkuin muistat, ja olin iloinen kun sain sinua tavata.
Aikomukseni oli tulla luoksesi pitkäperjantaina, mutta sain
sähkösanoman Southamptonista, että laiva, jossa vaimoni ja lapseni
olivat, oli tullut, ja matkasin heti heitä vastaanottamaan. En tahtonut
aivan hyljätä sinua, vaan minulla oli toimituksia ja sitä paitsi oli
minun vaan salaisesti käytävä luonasi. En vähintäkään aavistanut että
olit köyhä. Näytit tyytyväiseltä ja sanoit enon jättäneen kaiken
omaisuutensa sinulle."
"Niin oli", vastasin, "vaan se ei ollut suuri."
"Ei silloin", sanoi Stefan, "vaan muistat meidän aina pitäneen häntä
rikkaana ja että isä mieluisemmin olisi suonut minun tulevan hänen
luokseen, kuin matkaavan Australiaan. Eräs vanha riita-asia on nyt
päättynyt enosi eduksi ja nyt perit sekä hänen että äitisi osan. Et
enää ole köyhä, Margery, enkä siis nyt millään tavalla voi osoittaa,
että olisin etsinyt sinua, itse tähtesi, ja jakanut sinulle
rikkaudestani, jos köyhyytesi olisin tietänyt. Jumala on poistanut
minulta kaikki neuvot palkita hyvyyttäsi minua kohtaan."
"Ei, ei, Stefan!" huudahdin, "voithan olla veljeni. Mistä arvosta rahat
meidän välillämme ovat. Sinua ainoastaan halajan, sinua ja lapsiasi.
Elä häpeä minua, vaikk'en ole oppinut, enkä mikään lady. Rakastan teitä
kaikkia ja pyydän ainoastaan että rakastatte minua vähän, semmoisena
kuin olen."
"Maggie, Maggie", sanoi Stefan syleillen minua, "nyt vasta tunnen sinun
oikein! Voinko koskaan antaa itselleni anteeksi?"
En ole kysynyt onko hän antanut itselleen anteeksi, mutta jo kauan on
hän ollut onnellisen ja nöyrän näköinen. Luulen hänen nyt kokeneen
anteeksiannon tulevan meille rakkauden hellyydestä, yhtä vapaasti kuin
ilma, jota hengitämme, ja valo, josta iloitsemme. Miten minä olisin
voinut olla anteeksi antamatta, kun Herra Kristus on luvannut antaa
meille anteeksi ei ainoastaan seitsemän, vaan seitsemänkymmentä kertaa
seitsemän kertaa.