Kaksi naimista.
Kauan kesti vielä ennenkuin voimistuin, vaan tämä oli ihana aika, niin
suloinen ja rauhallinen, että mielessäni vertasin sitä ensimmäisiin
päiviin taivaassa, jolloin jälleen voimistumme kuoleman jälkeen. Fede,
Alice ja Maggie olivat luonani ja heidän lapsellinen iloisuutensa, kuin
myös lapselliset murheensa saattoivat minut tuntemaan itseni jälleen
nuoreksi. Stefan ja hänen vaimonsa oppivat yhä enemmän tuntemaan ja
rakastamaan minua sisarena, jonka sydän oli heille uskollinen, vaikk'en
ollut saanut yhtä hienoa kasvatusta kuin he. Stefanin nuorimmat lapset
pujahtivat, niin usein kuin vaan taisivat, varkain huoneeseni; kuulin
heidän hiipivän huoneestansa, karkaavan portaita ylös ja iloisesti
nauraen kiiruhtavan luokseni, samoin kuin kyyhkyset ennen kotona
ollessani, minut nähtyään. Kor oli pyytänyt erään nuoren lääkärin
toimittamaan hänen virkaansa yhdellä laivamatkalla, ja jäi itse kotiin
hoitamaan minua, eikä jättänyt minua ennenkuin olin entiselläni.
Mitä riita-asiaan tulee, siitä en ollut paljon tietänyt, enkä huolta
pitänyt. Toisinaan oli eno Simister filosoofillisella tuulella
ollessaan, jolloin hän murisi maailmasta ylimalkaan, vaan lakimiehistä
erittäin, puhunut siitä. Hän ei toivonut siitä mitään hyvää, ja minä
olin luonnollisesti unhottanut koko asian. Mutta sen päätettyä
kuulusteli Stefan -- joka oli taitava ja viisas kaikissa asioissa --
sitä puolestani ja toimitti minulle osani, häiritsemättä minua enemmän
kuin tarpeellinen oli. Usein olin sittemmin arvellut, miten olisin
menetellyt jos olisin saanut rahat, silloin kun olin köyhä ja
yksinäinen, jolloin minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, jonka kanssa
olisin voinut neuvotella, paitsi Kor, joka semmoisista asioista ei
mitään ymmärtänyt. Nyt olin saanut ne oikealla ajalla, sillä minulla
oli veljeni Stefan, joka välitti minun ja lakimiesten välillä.
"Margery", sanoi Stefan eräänä päivänä, "miten aiot käyttää rahasi?"
"Paljonko niitä on?" kysyin.
"Olet saanut kaksi osaa", vastasi hän, "äitisi ja enosi; yhteensä lähes
kahdeksan sataa puntaa."
"Kahdeksansataa puntaa!" Näin suurta summaa en voinut ajatellakaan ja
vielä vähemmin käsittää sen tulevan minulle, ijälliselle, lähes
kuusikymmen-vuotiselle vaimolle, joka aivan vähän enää tarvitsin
maallista tavaraa.
"Stefan", sanoin hiljaa ett'eivät toiset kuulisi, "olisiko sir Francis
Pembridgelle yhden tekevää, jos Alice saisi puolet?"
"Olisi, aivan yhden tekevä. Alicen omaisuus on kylliksi suuri. Ei,
Maggie, ei yhdenkään lapsistani pidä saaman penniäkään rahoistasi."
"Mutta Korin tulee saada", sanoin. "Hänen tulee saada käytäntöä, oma
koti, ja viettää häitä Feden kanssa. Beden varastoon tahdon maksaa
rahat, jotka sieltä olen saanut, ja löytyyhän paljon köyhiä, joita voin
auttaa. Oi, on hanska omistaa rahoja!"
Kumminkin peljästyin muistaessani Judaksen pettäneen Herrani
kolmestakymmenestä hopearahasta. Pietari kielsi ja kaikki opetuslapset
hylkäsivät Hänen, mutta Judas petti Hänen rahasta. Minusta oli outoa
lukea raamattuani rikkaana, kun kaiken ikäni köyhänä olin sitä lukenut.
Voisinko koskaan hyljätä Häntä, joka, vaikka Hän oli rikas, tuli
köyhäksi. Jumala varjelkoon minua sitä koskaan tekemästä!
Kevät oli hyvin hauska ja viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Huomasin
Korilta vielä jotakin puuttuvan ennenkuin hän olisi oikea tohtori, ja
hartaan halunsa olevan suorittaa kaikki tohtorilta vaadittavat
tutkinnot. Stefan ja hänen vaimonsa kysyivät Fedeltä, tahtoiko hän
jäädä heidän luokseen opettamaan Maggiea ja nuorempia lapsia, ja
seurustelemaan kanssani siksi kuin hän menisi naimiseen Korin kanssa.
Ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavankaan muuntamisestani omaan kotiin,
ennen Korin ja Feden naimista, koska sen jälkeen tulisin asumaan heidän
luonaan ja viettämään Stefanin kodissa ainoastaan kolme neljä kuukautta
vuodessa. Täten päätettiin kaikki jokaiselle mieliksi, ainoastaan rouva
Moes oli tyytymätön. Hankittuamme tytön, joka häntä palveli, kävi hän
tyytyväisemmäksi ja kuunteli halukkaasti meidän kertomuksiamme
pulskasta elämästä Stefanin komeassa kartanossa.
Kohta haihtuivat pilvet myös Alicen elämän taivaalta. Pääsiäisen
aikana, vuosi sen jälkeen kun he Englantiin olivat muuttaneet, tuli hän
varhain eräänä aamuna makuuhuoneeseni kirje kädessä. Silmänsä olivat
punaiset ikäänkuin hän olisi itkenyt, mutta kumminkin hän oli
iloisemman näköinen kuin ennen, vaikka hän kyllä urhoollisesti oli
kestänyt koettelemuksensa ja kätkenyt murheensa, ett'ei se himmentäisi
iloamme.
"Hyviä uutisia, Alice!" sanoin heti nähtyäni hänen kasvonsa.
"Tässä on kirje lady Pembridgeltä", virkkoi hän punastuen ja hymyillen.
"Sir Francis on ollut kipeä, vaan on nyt parempana ja on käskenyt ladyn
kirjoittaa minulle ja kutsua äitiä ja minua Pembridge Halliin."
"Oi, Alice, lemmittyni!" huudahdin. "Kaikki on jälleen tuleva hyväksi.
Ainoastaan tämä puuttui; nyt olen ylen onnellinen."
"Frank on siellä; hän tulee meitä vastaanottamaan", kuiskasi hän ja
peitti iloisen muotonsa päänalukseen. Luulen Alicen pitäneen minusta
melkein yhtä paljon kuin Feden, mutta Fedellä ei ollut äitiä ja hän oli
kuin oma lapseni. Parin päivän kuluttua kuulimme että Alice tulisi
naimiseen Frank Pembridgen kanssa.
Tähän loppuisi kertomukseni, mutta Fede, joka niin kärsivällisesti on
kirjoittanut, minun istuessani vaan kädet ristissä, ei tahdo kuulla
siitä puhuttavankaan. Hän sanoo että minun tulee kertoa jotakin
hääpäivästä, ainoastaan yhdestä hääpäivästä, vaikka oli kaksi morsianta
ja kaksi sulhoa.
Seuraavana jouluna -- sen jälkeen kun yksin matkasin Kondoveriin, enkä
entisestä kodistani löytänyt muuta kuin rauniot. Näytti kuin Stefan
minulle mitään virkkamatta olisi kiirehtinyt uuden kartanonsa
rakentamista siellä. Se oli iso ja komea, tosin ei niinkuin Pembridge
Hall, vaan verrattuna entiseen arentikartanoon oli se muhkea kyllä.
Rakennus alotettiin keväällä ja oli joulukuussa niin valmis että voimme
muuttaa sinne, vaikka komeat sisävarustukset eivät vielä olleet
lopetetut. Sinne matkasi Stefan perheineen, minä, Fede ja Kor, joka nyt
oli tohtori Kornelius Bell.
Kuinka erilainen siellä oli, ja kumminkin oli se sama paikka, jossa
Stefan ja minä lapsina olimme leikkineet! Punakatajat seisoivat siellä
samanmuotoisina kuin ennenkin, mutta takakartano oli poissa, eikä uusi
rakennus ollut ensinkään entisen lainen. Puutarha oli laitettu melkein
entisellensä, vaikka se nyt oli lumivaipan peittämänä; tuolla oli leveä
nurmikäytävä ja tuolla vanhanaikuiset kukkakasvit, jotka vaan odottivat
kevättä puhjetakseen, ja lehtimaja mettiäispesineen. Ja tuolla seisoi
vanha kukkula ja esiytyi yksinäisenä ja kolkkona talvista taivasta
vasten; lunta oli sen huipulla, mutta näkyi nurmettuneita kohtia
harmaiden kalliolohkareiden välillä. Usein, hyvin usein olivat Fede ja
Kor kuulleet minun kertovan siitä, vaan eivät koskaan olleet sitä niin
kauniiksi luulleet.
Pembridge Hall oli lähimmäisessä kreivikunnassa, noin peninkulman
matkan päässä, ja rautatie kulki Thornburystä oitis Pembridgeen. Tämä
ei ollut pitkä matka Frank Pembridgelle. Usein kävelivät nyt Frank ja
Alice, Kor ja Fede niiden metsien läpi, jotka niin hyvästi tunsin.
Hääpäivä läheni lähenemistään ja kukapa valmistuksista siihen enemmän
huolisi kuin Frank ja Kor, joll'ei tosin Alice ja Fede. Vihkiminen oli
tapahtuva Kondoverin vanhassa kirkossa, jonka vieressä olevaan
hautausmaahan isä esi-isinensä oli haudattu, ja jonne Stefan hänen
muistokseen oli pystyttänyt marmorikiven, johon nimi Bede oli
kirjoitettu. Nyt oli näet selville saatu että sukumme oli haara
vanhasta suvusta, jonka nimi näin kirjoitettiin, ja kaikki ihmiset
Kondoverissa ja Thornburyssa näkyivät unhottaneen isämme olleen
ainoastaan köyhän, rehellisen arentimiehen.
Oli toinen joulupäivä. Kaikki talossa olivat liikkeellä jo aikaa ennen
päivän-koittoa, paitsi minä, joka lepäsin vuoteellani odottaen päivän
valkenemista ja kuunnellen miten punapulmuset alkoivat visertää
omenapuissa ja miten kukko lauloi naapurimme takakartanolla, lampaat
määkyivät ja härät ammoivat mennessään juomaan riitteessä olevasta
likeisestä padosta. Vihdoin tuli Fede, vasta puoleksi puettuna,
auttamaan minua, vaan oli niin hajamielinen että minun täytyi lähettää
hänet pois ja pyytää kamarineitsyen apua. Minua, Margery Beadea palveli
kamarineitsyt! Töin tuskin ennätin oikeaan aikaan tulla puetuksi
lavendelikarvaiseen silkkihameesen, jonka Stefan oli lahjoittanut ja
joka oli saattanut minua kyyneleitä vuodattamaan, muistaessani iltaa
ennen Stefanin lähtöä Australiaan, jolloin hän lupasi palkita minua
silkkihameilla ja palvelioilla. Osaksi oli tämä nyt toteutunut; niin
osaksi, mutta miten eri tavalla kuin hän silloin ajatteli.
En voi kertoa minlaiselta kirkko näytti, kun sinne tulin Korin kanssa,
joka minua talutti. Se oli jouluksi koristettu vanhanaikuisella tavalla
suurilla raudustammi- ja muurivihreä-oksilla, joita oli sidottu joka
pylvääsen, ja joita rippui joka holvista, että se näytti vihreäiseltä
metsältä. Korkeat nelikulmaiset penkki osastot olivat aivan täynnä
ihmisiä lähiseudusta, niin yksin urkulehterilläkin oli kansaa. Kor vei
minut lähelle alttaria erääsen penkkiin, josta voin nähdä kaikki, jotka
tulivat käytävää pitkin; sitten seisoi hän vieressäni onnellisen ja
vakaan näköisenä odottaen Fedeä.
Olin pahoillani kun silmäni kyyneltyivät juuri silloin kun morsiusseura
tuli käytävää pitkin, ett'en ensimmäisiä heistä voinut nähdä. Mutta
näin Stefanin taluttavan Alicea, joka oli niin suloisen ja komean
näköinen, että hänestä kyllä oli tuleva lady, joka ei tuottaisi häpeää
Pembridgen suvulle. Heidän jälkeensä tuli Fede hymyillen ja punastuen,
mutta kumminkin kimaltelivat kyyneleet hänen tummissa silmissään; häntä
talutti itse korkea-arvoinen sir Francis Pembridge! Aivan vähän kuulin
juhlallisesta vihkimisestä, ajatukseni hämmensivät minun niin että
äänet tosin kuulin, vaan sanat olivat minulle epäselvät, sen muistan
vaan että kun amen oli lausuttu, tuli Fede minua syleilemään ja suuteli
minua valkean morsiushuntunsa läpi. Stefan saattoi minut kirkosta
vaunuihin, vaimonsa ja lady Pembridgen luo, itse kulki hän jalkasin
rautaista tietä sir Francis Pembridgen seurassa; nyt olivat he jälleen
hyvät ystävät.
Kaikki häävieraat lähtivät ennen hämärän tuloa. Oli vielä niin valoisa
että voin mennä puutarhaan, samoin kuin ennen nuoruuteni päivinä
väsyneenä kovasta työstä olin mennyt, ikäänkuin toivottamaan hyvää yötä
laskeuvalle auringolle ja katselemaan lakeutta, joka kohosi kukkulan
luona. Näin onnellista päivää en ollut koskaan viettänyt; lyhyt ja
nopeasti kuluva se oli ollut, vaan kirkas aamusta iltaan. Viettikö
Herrani ainoatakaan tämmöistä päivää maan päällä? Päivää täynnä
täydellistä iloa toisten onnesta. En tiedä, vaan usein on
opetuslapsilla kaikki paremmasti kuin Mestarillansa. Sillä totisesti
Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme Hän sälytti päällensä,
ja antoi meille sen sijaan oman rauhansa ja ilonsa.
Nyt asumme Fede, Kor ja minä Lontoossa, jossa toivomme voimamme enemmän
työskennellä Herramme kunniaksi. Erittäinkin Korilla on paljon työtä ja
usein valitamme että päivä päivältä tuskin saamme nähdä häntä; mutta
hän tekee hyvää missä vaan kulkee. Kaikkialla tässä suuressa
kaupungissa on viljaa tosin paljon, mutta työntekijöitä vähän, ja
kalliit jyvät turmeltuvat. Kor ei voisi olla poissa vainiolta, hän
ymmärtää niin hyvästi etsiä kypsyneimmät tähkät ja kerätä ne. Nyt
kiittää hän Jumalaa siitä että lapsuutensa koti oli tuolla alhaalla
pimeydessä ja saastaisuudessa; sillä nyt hän ei tarvitse oppia miten
menetellä kurjimpien ihmisten kanssa kun tietää itse kuuluvansa heihin.
Vaarallisimpiin paikkoihin ja kauheimpiin pesiin taitaa hän mennä, hän
tietää näet miten he elävät ja ajattelevat, tuntee heidän vaivansa ja
syntinsä. Samoin Herramme astuu luoksemme pimeyteemme ja
syntisyyteemme, koska Hän oli yksi meistä, työmiehen poika
Natsaretista.
Aina kun ilta on kolkko, tuuli vinkuu ja lunta tuiskuaa, tai sade
ikkunanlasia lyö, näen, juuri ennenkuin levolle menen, Korin
kiiruhtavan ulos päällystakkiin puettuna, ikäänkuin hän ei aikoisi
kohta palata. Toisinaan seuraa Fede häntä, ja hänen punaposkinen
hymyilevä muotonsa näyttää hyvin suloiselta silmiverhon alta. Tiedän
mitä he ajattelevat ja mitä tehdä aikovat. Näen itseni koditonna,
nälkään nääntyvänä, väristen vilusta kulkevan katuja pitkin. Ajatellen
tätä lepään hyvällä vuoteellani, säälin niitä raukkoja, jotka nyt ovat
samassa tilassa ja rukoilen heidän puolestaan. Usein kuulen Korin ja
Feden palaavan vasta sydän-yön jälkeen; kuulen miten he tulevat
portaita ylös ja miten oveni aivan hiljaa avataan, jos olisin sattunut
nukkumaan, vaan kylliksi kovasti jos valvella olen kuullakseni:
Muutamia pieniä lapsia, Margery, tai toisinaan muutamia ukkoja ja
eukkoja makaa nyt suojassa sen yön korvaukseksi, jonka sinä vietit
ulkona.
Jumala siunatkoon teitä, Kor ja Fede!