Hoitohuoneessa.
Oli jo pimeä kun Margery hyvin heikoin ja hoipertelevin askelin
astui kapeata ja ahdasta syrjäkatua, jonka molemmin puolin oli
huonoja taloja. Kadulle oli pystytetty lautakojuja, joissa
lauantai-iltamarkkinat olivat alkaneet, ja joukottain humalaisia miehiä
ja kehnon näköisiä vaimoja tunkeutui joka kojun ympärille. Margery oli
aivan menehtymäisillään väsymyksestä, vaan kasvonsa ilmoittivat
tyvenyyttä ja rauhaa, ja leppeästi katsoi hän vastaan tulijoita. Niiden
joukossa oli sekin vaimo, joka edellisenä yönä oli ollut Margeryn
toverina, ja joka nyt, nähtyänsä Margeryn, tunkihe lapsineen esiin niin
pian kuin taisi.
"Kas, tapaamme toisemme jälleen!" huudahti hän. "Kääntykää takaisin
meidän kanssamme! Kenties tänä iltana hoitohuoneesen pääsemme. Sitä ei
avata ennen kuutta ja nyt on kello vasta viisi. Olen päättänyt olla
siellä hyvissä ajoin, ja nytpä parhaiksi teidän tapasin. Sepä hyvä oli!
Olen iloinen, niin todellakin olen, ja se ei usein tapahdu. En ole
kaukaan aikaan ollut iloinen. Tulkaa nyt kanssani, tulkaa!"
"Antakaa minulle pienokainen", sanoi Margery ja kurotti kasivartensa.
"Ei, ei, ette jaksa sitä kantaa", vastasi hän; "näytätte olevan
kaatumaisillanne, vaimo raukka. Voimistukaa nyt; meidän täytyy päästä
sisään tällä kertaa. Ne, jotka lauantaina sisään pääsevät, saavat
sunnuntainakin olla siellä ja saavatpa vielä päälliseksi leipää ja
juustoa. Tätä olen ajatellut koko päivän. Lapsineni olen istunut
eräässä holvissa ja nyt olemme paleltumaisillamme. Tänä iltana täytyy
meidän kumminkin jollakin tavalla päästä sisään."
Vaimon tätä sanoessa pitkittivät he kulkuansa ja kääntyivät sitten
toiselle vielä ahtaammalle kadulle. Koko joukko kurjia, ryysyisiä
ihmisiä seisoi jo siellä, kummallisen hiljaa ja ääneti, tunkeutuneina
erään vanhan kartanon oven luo, niin liki sitä kuin vaan päästä voivat.
Vaimo katsoi levottomasti väkijoukkoa, vaan pysähtyi maltillisesti sen
taakse.
"Pysykää likellä minua", sanoi hän Margerylle. "Ahdinko on suuri ovien
avattua; mutta minä aion seurata heitä. Pitäkää vaan kiinni minusta.
Sanon että olette äitini, niin varmaan pääsette sisään."
Margery oli aivan ääneti ja näkyi tuskin kuulevan mitä hän sanoi, vaan
vaimo otti häntä käsivarresta, asetti lapsen eteensä, ja kun he olivat
odottaneet puoli tuntia, pääsivät he kaikki sisään. Vaimo oli juuri
kirjoituttamaisillaan Margeryä äitinään, kun Margery yht'äkkiä tointui
ja sanoi miehelle, joka kirjoitti nimet kirjaan: "ei, se on erehdys; se
ei ole oikea nimeni."
"Mikäs nimenne on." kysyi hän.
"Margery Beade", vastasi hän selvästi.
"Mistä tulette?" kuului seuraava kysymys.
"En tiedä", sanoi hän, "en voi muistaa mitään."
"Missä viime yönä makasitte?"
"Hän oli kanssani, herra", sanoi vaimo. "Hän, minä ja lapset makasimme
pöydän alla eräällä markkinapaikalla, kartanoiden ulkopuolella."
Kukin sai palasen leipää ja menivät sitten jyrkkiä portaita ylös
suureen huoneesen, jossa ei ollut lautakattoa, vaan kattorakennusta
kannattivat suuret, mustat hirret, jotka näyttivät vieläkin mustemmilta
valkeaksi kalkittuja seiniä vasten. Huone oli valaistu ja takassa paloi
hyvä roihu. Kuinka lämpimälle siellä tuntui noista kurjista olennoista,
jotka kodittomina ja ystävittä olivat koko päivän vilusta värisseet!
Kumpaakin seinää pitkin oli laattia jaettu pitkiin, kapeihin
pilttuihin, joista kukin oli varustettu nahkaisella patjalla ja
pääaluksella. Ne, jotka olivat kotiutuneet siellä, menivät sukkelaan,
vaan levollisesti ja valitsivat parhaat sijat. Pian olivatkin kaikki
paikat täynnä miehiä, vaimoja ja lapsia, joista muutamat paikalla
paneutuivat maata, ikäänkuin olisivat olleet hyvin väsyksissä, vaan
toiset istautuivat ja söivät ahnaasti leipäpalaansa. Margery hiipi
hyvin kalpean, vaan tyytyväisen näköisenä pilttuiden välillä olevaa
käytävää pitkin, ja vajosi vuoteelle huoneen pimeimmässä sopessa. Hän
ei tuntenut nälkää, ei janoa, vaan paikalla kun hän laskihe pienelle,
kovalle vuoteelle, vaipui hän sikeään uneen.
Hän heräsi kumminkin ennenkuin kaasutulia yöksi pienennettiin. Suuri
huone oli täpö täynnä; toista sataa vaimoa, nuoria ja vanhoja, vaan
kaikki kodittomia, niinkuin Margerykin, makasi noilla kurjilla
tiloilla. Siellä oli toisiakin huoneita, sillä sinne sopi lähes
seitsemänsataa henkeä, ja talvella oli se usein täynnä jo seitsemän
seutuun illalla. Moni oli vuoteella pitkällään samoin kuin Margerykin,
vaan toiset istuivat ja korjasivat vaaterepaleitaan, paikkasivat niitä
ja ompelivat niihin nauhoja ja nappia, joita johtajattarelta olivat
saaneet. Lähellä Margeryä oli häntä paljon vanhempi vaimo, joka vielä
istui uutterasti työskennellen, hän valmisti kukkia vanhoista
harsutilkuista, joita oli kerjännyt tai joltakin ryysykauppiaalta
ostanut. Hän viittasi Margerylle niin pian kuin näki hänen olevan
hereillä, ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita, kun syvä sydäntä vihlaseva
huokaus kuului toiselta puolen ja saattoi Margeryn, vaikka
vaivaloisesti sinne kääntymään.
Aivan selvään muistaa Margery tämän, vaikka hän kauan luuli sitä
ainoastaan unen-näöksi. Margeryä lähinnä oleva jaos oli seinän
vieressä, huoneen toisessa päässä, ja kun se oli vähän suurempi, oli
siihen sijoitettu vaimo, jolla oli lapsi. Tuo pieni raukka makasi aivan
lähellä Margeryä, ainoastaan lauta eroitti heidät toisistaan. Lapsi oli
niin pieni, laiha ja kalpea, ja lepäsi niin hiljaa ett'ei Margery ensin
luullut tuossa luurankomaisessa ruumiissa henkeäkään olevan. Margery
ojensi kätensä ja laski sen hiljaa ja hyvin hellästi lapsen laihalle
muodolle; siiten huomasi hän äidin, joka aivan tuhkankarvaisen ja
epätoivoisen näköisenä istui jalkopäässä olevalla laudalla, ja kumartui
lapsen yli; hänen käsivartensa olivat paljaat ja ryppyiset, ja silmänsä
ilmoittivat ääretöntä tuskaa. "Lapsi elää", sanoi Margery, koetellen
lohduttaa häntä.
"Tämä on viimmeiseni", vastasi äiti, ja kyyneleet vierivät hänen
poskillensa. "Kaksi on jo haudattu tänä talvena ja tämä on ainoani."
"Ja pelkäätte tämänkin menevän samaa tietä", sanoi Margery, hellästi
pitäen kättänsä nukkuvan lapsen kuihtuneilla kasvoilla.
"Oi!" vastasi hän, "töin tuskin voin suojella sitä hengissä tänään, kun
tuuli oli tuima ja lunta satoi. Ymmärrättehän, olittehan itse ulkona?"
"Olin", vastasi Margery.
"Ihmiset sanovat Jumalan tietävän", sanoi vaimo, laskeutuen
vuoteelleen, lapsi käsivarrella; he olivat niin likekkäin, että vaimo
voi kuulla Margeryn sanat, vaikka hänen äänensä tuskin oli kuiskausta
korkeampi.
"Niin, Hän tietää", vastasi Margery. "Hän on ottanut pienet lapsenne
luoksensa; siellä ei ole kylmää, ei nälkää, eikä vaivaa. Hän rakastaa
meitä aina. En tiedä miksi teille näin on käynyt, vaan elkää koskaan
uskoko Jumalan unhottaneen ketään meistä."
Vaimo pudisti murheellisena päätään, vaan ei virkkanut mitään. Margery
vaipui taas uneen ja makasi siten, milloin nukkuen, milloin valvoen
aamuun asti.
Kun aamu koitti ja kaikki vaimot nousivat vuoteiltaan, muutamat
mennäkseen taas ulos kaduille talvi-pakkaseen ja toiset syömään
leipäänsä, jonka eineeksi olivat saaneet -- nyt oli näet sunnuntai eikä
kenenkään tarvinnut mennä sieltä pois, ell'ei tahtonut -- makasi
Margery vielä yhdessä kohti, eikä noussut edes syömäänkään. Päivän
valossa huomasi paremmin kuinka kalpea hän oli, mutta hänen muotonsa
ilmoitti tyyneyttä ja rauhaa niinkuin lapsen, joka on tuuditettu
nukkumaan. Johtajatar tuli häntä katsomaan.
"Oletteko kipeä?" kysyi hän.
"En, en ole kipeä, eikä minun ole nälkä; olen vaan hyvin väsyksissä^"
"Alakerroksessa pidetään saarna hetken perästä", sanoi rouva,
"tahdotteko sinne mennä?"
"Olen niin väsyksissä", jupisi hän, "jaksan tuskin avata silmiäni.
Tuntuu siltä kuin olisin hyvin väsyksissä, vaan mitään vaivaa minulla
ei ole."
Johtajatar aikoi jättää hänet ja antaa hänen vielä maata, kun Margery
avasi silmänsä ja himmeä katseensa kirkastui.
"Eihän kukaan mahtane sanoa Hänen hyljänneen minua", lausui hän
selvällä äänellä; "ei kukaan sitä mahtane luulla."
"Ketä tarkoitatte?" kysyi rouva.
"Herraani ja Jumalaani", vastasi hän; "Jesusta Kristusta, joka edestäni
kuoli ristillä. Se oli monta vertaa pahempaa. Hän ei koskaan ole
jättänyt, eikä hyljännyt minua. Olen valmis Hänen tahdostaan menemään
minne hyvänsä."
"Oletteko varma ett'ette ole kipeä?" kysyi rouva levottomana.
"Olen", vastasi hän selvällä ja iloisella äänellä; "ainoastaan hyvin
väsyksissä ja voisin nukkua koko päivän."
Niin makasi hän koko päivän ja joka kerran kun rouva tuli hänen
luokseen, vastasi hän aina samalla lailla ja hymyili; hänen muotonsa
kävi yhä lempeämmäksi ja levollisemmaksi. Hänen olennossaan ei mikään
herättänyt levottomuutta, ja kun hoitaja seuraavana aamuna vaihdettiin,
ei ollut kummallista ett'ei hänen nukkumistaan niin paljon huomattu.
Vihdoin tuli sinne ehtoopäivällä eräs lääkäri, joka säännöllisesti kävi
siellä, ett'ei tarttuvaiset ja vaaralliset taudit pääsisi juurtumaan,
ja johtajatar pyysi häntä Margeryä katsomaan. Hänen silmänsä olivat
puoleksi ummistetut, muotonsa kalpea ja juhlallisen näköinen ja
hengityksensä hyvin heikko. Tohtori puhutteli häntä ja kumartui
koettelemaan hänen valtasuontansa.
"Mitä! vaimon voimat ovat loppumaisillaan!" huudahti hän; "mitä ruokaa
hän on saanut?"
Johtajatar ei siitä voinut tietoa antaa. Einettä ja päivällistä hän oli
saanut niinkuin muutkin; mutta Margery oli jakanut osansa niille, jotka
häntä lähinnä olivat. Tohtori ei menettänyt aikaa joutaviin
kysymyksiin; hän lähetti heti hakemaan virkistäviä lääkkeitä ja kysyi
nimiluetteloa, saadakseen tietää hänen nimensä.
"Margery Beade!" huudahti hän; "hyvä Jumala! tämä on Kor Bellin
ystävä."
Hänen kauttaan saimme tietää missä Margeryn löytäisimme. Kaikki
hankkeemme löytääksemme häntä, hänen Lontoosen palattuansa, olivat
olleet turhat ja Stefan Bede keskusteli par'aikaa kanssamme, mihin
toimiin nyt oli ryhtyminen, kun sanoma hoitohuoneesta tuotiin, että
Margery oli löydetty. Sanantuoja kiirehti meitä tulemaan, jos hengissä
tahdoimme tavata häntä. Millä kiireellä ja pelvolla sinne menimme, en
voi kertoa.
Pitkä huone kaksinkertaisine tilariveineen oli melkein täynnä, meidän
sinne tullessa, vaan vaimot olivat keräytyneet huoneen toiseen päähän
ja jättäneet Margeryä lähinnä olevan paikan vapaaksi. Eräs viheliäisen
näköinen vaimo, jolla oli pieni lapsi, piti Margeryn päätä polvillaan
ja johtajatar istui laattialla hänen vieressään, koetellen saada
Margeryä ottamaan jotakin virkistävää. Katsahdin Stefan Bedeen, vaan
toista kertaa en uskaltanut sitä tehdä, niin sanomaton tuska ilmautui
hänen kasvoissaan; kiiruhdin pari askelta sekä hänen että Korin edelle
ja huudahdin: "voi, Margery! Margery!" Huomasimme liikahduksen hänen
levollisessa muodossaan ja silmäluomensa värähtelevän. Huudahdin vielä
kerran, ja nyt avasi hän silmänsä, katseli meitä vakaasti ja hellästi.
"Kas, se on Kor!" kuiskasi hän, "ja Fede. Ja tuossa on Stefan! oma
poikani Stefan!"
Tämän suuren huoneen vieressä oli toinen pienempi, jossa oli ainoastaan
muutamia tiloja ja jonka takassa tuli paloi. Kor ja tohtori kantoivat
varovasti Margeryn vuoteella sinne. Stefan Bede ja minä valvoimme koko
yön ja rukoilimme hiljaisuudessa Jumalaa, Korin koetellessa virkistää
tuota häilyvää hengenkipinää, joka hetki hetkeltä uhkasi sammua ja
jättää meille ainoastaan Margeryn hengettömän ruumiin.
Koska Margery voipi muistaa mitä sitten tapahtui, en enää tarvitse
jatkaa kertomustani, vaan jätän sen hänelle kerrottavaksi, hänen omilla
sanoillaan.