"Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."
Viimmeinen, minkä Margery muistaa, on että hän istautui vanhalle
puunrungolle Beaden kartanon lumen peittämässä puutarhassa.
Miten hän sieltä metsän läpi osasi takaisin pieneen ravintolaan,
emme tiedä. Myöhään illalla, joulupäivänä, palasi hän sinne hyvin
kalpeana ja väsyneenä, kummallisen ja sekautuneen näköisenä;
puheensakin oli sekavaa, vaikk'ei hän paljon voinut puhua, ja
tämä herätti levottomuutta talonväessä. Sattuipa eräs pitäjän
köyhänhoito-johtokunnan jäsen silloin olemaan ravintolassa ja nyt
kutsuttiin hän keittiöön Margeryä katsomaan ja kyselemään häneltä, kuka
ja mistä hän oli. Margery ei voinut sanoa hänelle mitään, vaikka hän
kyllä koetteli muistella, ja mies, joka pelkäsi hänen jäävän
rasitukseksi pitäjäälle, etsi hänen matkalaukustaan ja löysi sieltä
palauslipun. Hän lupasi puhutella rautatien-virkamiehiä, että he
antaisivat Margeryn palata seuraavana päivänä, maanantai-junan sijasta,
ja käski talon-väen antaa hänelle lämmintä ruokaa ja tehdä vuode, jossa
hän saisi levätä virkistyäkseen matkalle lähtemään. "Kun hän vaan
Lontoosen pääsee", sanoi hän, "niin epäilemättä hän kotinsa löytää."
Kaikki tehtiin niin kuin hän oli käskenyt, ja perjantaina hämärän
tultua palasi Margery sille pysäyspaikalle, josta keskiviikkona oli
lähtenyt. Luulen hänen kadottaneen matkalaukkunsa rahoineen ja kaikkine
kapineineen; hän näet ei muista sitä itsellään olleen junalta
lähdettyänsä. Pysäyspaikalla oli suuri väen tungos, sillä useampia
junia saapui huviretkiltään, eikä kukaan ovenvartijoista huomannut
Margeryä hänen sieltä pois mennessä. Hänen muistonsa oli poissa, sillä
hän ei ollenkaan näy muistaneen minua, ei Koria eikä entistä asuntoansa
Westminsterissä. Hän ei sano tunteneensa nälkää, ei ilman kolkkoutta
eikä pimeyttä, vaan että jonkunmoinen ihanuus ja riemu ympäröitsi
häntä, kun hän pysäyspaikalta meni kaupungin suurille, toisiaan
risteileville kaduille, joilla hänen koko yön tuli kuljeksia sinne
tänne, saamatta keneltäkään ystävällistä katsetta.
Kymmenen seutuun illalla nähtiin hän Pyhissävaeltajain-kadulla
koputtavan enonsa Simisterin entisen kartanon ovelle, ikäänkuin hänessä
olisi herännyt hämärä muisto siitä ajasta, jolloin hän siellä asui.
Serkkuni ei ollut kotona. Hän oli myymälänsä suljettua tullut luoksemme
Westminsteriin, kuulustelemaan tiesimmekö mitään Margerystä. Jos
Margery olisi tullut ainoastaan puoli tuntia myöhemmin, olisi hän
tavannut serkkuni kotona. Eräs polisipalvelija, joka siitä ohitse kulki
ja tunsi hänet, sanoi ett'ei kukaan ollut kotona ja kysyi minne Margery
aikoi mennä.
"Menen kotiin", vastasi hän suloisella hiljasella äänellä.
"Hyvää yötä!" sanoi mies.
"Hyvää yötä!" vastasi hän. "Jumalan haltuun!"
Polisipalvelija seisoi ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hän
näkyvistä poistui. Hän huomasi Margeryn käyvän kumarassa ja
ulkomuotonsa näyttävän vanhentuneelta; kumminkaan ei hän astunut empien
niinkuin se, joka ei ole varma tiestänsä. Polisipalvelija kertoi ett'ei
mikään Margeryn käytöksessä herättänyt epäluuloa siitä, ettei hän voisi
hoitaa itseänsä. Hänen kasvonsa eivät ilmoittaneet levottomuutta ja
äänensä, kun hän vastasi "hyvää yötä", oli iloinen. Hän ei tietänyt
miksi hän pysähtyi Margeryä katsomaan, vaan tämä yhtymys oli kumminkin
saattanut hänet iloisemmaksi.
Yhdentoista seutuun pysähtyi Margery, nyt vielä loitompana kodistaan,
erään tulisijan luo, jossa perunainmyöjät paistoivat perunoita porossa.
Myöjän varasto ei ollut vielä loppunut ja hän viipyi toivoen, että joku
ostaja vielä tulisi. Mitään virkkamatta lämmitteli Margery siinä
vilusta väriseviä käsiään ja katsoi mieheen lempeällä ja suloisella
katseella. Ei mieskään mitään sanonut, ei hyvää eikä pahaa. Tämä oli
erään kadun kulmassa, jossa itätuulen viima kävi kovasti, myötänsä
tuoden raesadetta, joka räsähteli tulessa. Hetken kuluttua käärieli
Margery huivia paremmin ympärilleen ja istautui lähellä oleville
portaille, jossa hän oli enemmän suojassa, katseli tulisia hiiliä ja
sopotti itsekseen, vaan niin hiljaa ett'ei kuulunut mitä hän sanoi.
Hetken oli hän siinä istunut, ja myöjä oli juuri lähtemäisillään
tavaroineen, kun eräs vaimo pieni lapsi sylissä tuli sinne ja osti pari
perunaa. Vaimo seisoi kylmästä väristen tulen ääressä ja söi
perunoitaan, eikä myöjä voinut häntä siitä karkoittaa. Hän maksoi ne
muutamilla pennillä, jotka hänellä oli kätkettynä huivin nurkkaan.
"Nämä ovat viimmeiset pennini", sanoi hän ja nauroi ääneen pannessaan
ne pöydälle. Naurunsa oli kamala ja herätti Margeryn huomion.
"Menettekö tekin kotiin?" kysyi hän ystävällisesti.
"Kotiin!" virkkoi vaimo; "minulla ei ole kotia."
"Missä aiotte yötä viettää?" kysyi hän taas ja nousi seisoalle,
ikäänkuin aikoen seurata häntä.
"Missä hyvänsä", vastasi vaimo; "minun tulee lapsineni ryömiä jonnekin,
muuten palellumme kuoliaaksi tänlaisena yönä. Eikö virran pohjalla
liene yhtä lämmin, kuin missä muualla tahansa, ja arvelenpa vähän
koettaa miltä siellä tuntuu."
"Vaiti, elkää niin sanoko!" virkkoi Margery; "jossakin löytyy koti ja
aion koetella etsiä sitä. Jumala on aikonut meille jotakin parempaa."
"Jumala!" huudahti vaimo, "juuri kuin Hän meidän kaltaisista huolisi.
Me emme Häntä koskaan muista, eikä Hän meitä."
"Vaiti!" sanoi Margery taas. "Hän muistaa meitä ja Hän auttaa minua
muistamaan. Tiedän Hänen valmistaneen sijan meille jossakin; vaan en
voi muistaa missä se on."
"Kaikki suojukset ovat täynnä", vastasi vaimo, "ei maksa vaivaa
koetella päästä niihin. Kello käy jo kahtatoista."
"Muistelkaa toki", sanoi Margery; "kyllä on varma, että jossakin löytyy
sija meille. Antakaa minulle tuo pieni lapsi, niin voitte itse kantaa
toista. Kyllä jossakin sijan löydämme ja pidämme lapset keskessämme,
niin pysyvät lämpiminä. Emme saa uskoa ett'ei Jumala täällä olisi."
He astuivat verkalleen katua eteenpäin, Margery kantaen kapalolasta
vasemmalla käsivarrella ja verhoten sitä huivillaan, ja vaimo hänen
rinnallaan vetäen raskaita jalkojaan lenkallansa olevine kenkineen,
jotka kylmältä eivät niitä suojelleet. Ainoastaan muutamia ihmisiä oli
liikkeellä; sillä pakkanen oli tuima ja sydän-yö lähestyi. Margery
puheli tyyneesti, osaksi itsekseen, osaksi ääneen, ikäänkuin
viihdyttääkseen itkevää lasta, ja äiti kuuli muutamia sanoja; outoja,
kummallisia sanoja nämä hänestä olivat, eikä hän muistanut kuin
muutamia niistä: "Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä
pelkäisi mitään pahuutta, että sinä Herra olet kanssani, sinun vitsas
ja sauvas tukevat minun."
"Ette ole tottunet tallustelemaan kaduilla", sanoi vaimo ja katsoi
uteliaasti Margeryn levollista muotoa.
"En", sanoi hän; "vaan en valita, sillä ei Hänelläkään ollut kuhun
päänsä olisi kallistanut, eikä tämä silloin ole liiaksi minulle."
"Kuka Hän on?" kysyi vaimo.
"Mestarini", vastasi Margery, "ja palvelijan ei sovi vaatia parempaa
kuin mestarinsa, vai sopiiko?"
"Ei, kyllähän se on oikein", sanoi vaimo, vaan sanat saattoivat hänen
hämille. Nyt olivat he kadulla, jossa ei ketään näkynyt ja josta alkoi
lyhyt syrjäkatu, jonka päässä oli muutamia portaita ja leveä portti.
Vaimo katsoi levottomasti syrjäkadulle päin. Siellä oli pimeää ja
hiljaista eikä hiiskaustakaan kuulunut.
"Tuolla on paikka, jossa menneenä yönä makasimme", sanoi vaimo. "Ehkäpä
tämmöisenä yönä eivät meitä karkoittaisi, mutta meidän täytyy kulkea
hiljaa, ett'eivät kuule."
"Oliko siellä lämmin." kysyi Margery.
"Lämmin!" kertoi hän vilusta väristen. "No, niin, on siellä lämpimämpi
kuin jonkun sillan tai portaiden alla, tai kuljeksia katuja pitkin koko
yön. Siellä pidetään markkinoita päivillä, ja siellä on katto ja
pöytiä, joiden alle voipi ryömiä tuulen suojaan, ja sattuupa toisinaan
löytämään heinätukun tai jotakin muuta, jonka päällä voipi levätä.
Niin, on siellä vähän lämpimämpi kuin kadulla."
He astuivat hiljaa katua eteenpäin ja menivät katoksen alle. Siellä oli
pimeää ja hiljaista, vaan ei autiota. Melkein joka pöytä suojeli
jotakin koditonta olentoa; nämä katselivat kieroon vastatulijoihin,
kuin koirat koppeloistaan. Vihdoin löysivät he tyhjän sopen, jossa
voivat olla tuulen suojassa. Vaimo ryömi sinne, mutta ei paneunut
likaiselle laattialle, vaan istautui lapsi sylissä nurkkaan.
"Kuta lähemmäksi toisiamme pääsemme, sitä lämpimämpi meillä on", sanoi
hän Margerylle ja pyysi häntä lähemmäksi tulemaan. Margery langesi
ensin polvilleen ja rukoili: "Isä meidän", niinkuin lapsi, joka kaikki
muut rukouksensa on unhottanut. Sitten istautui hän vaimon viereen ja
näkyi nukkuvan vähän, vaan kun ilma kävi yhä kolkommaksi, vavahteli ja
värähteli hän vähä väliin pitkin yötä; kumminkaan hän ei valittanut.
Seuraavana päivänä he eivät kovin kiirehtineet jatkamaan kolkkoa
matkustustaan. Eräs juutalainen omisti suojuksen ja koska nyt oli
lauantai, hänen lepopäivänsä, saivat he olla siellä häiritsemättä vielä
kauan sen jälkeen, kuu toiset, jotka siellä olivat suojaa etsineet, jo
olivat menneet. Vähä väliin nukahti Margery, mutta herätessään huomasi
hän olevansa yksin. Vaimo oli lapsineen hänen jättänyt.
Margery nousi ja etsiskeli heitä suojuksessa. Puolipäivän aika lähestyi
ja suojus täyttyi ryysyisillä miehillä ja vaimoilla ja vielä
ryysyisemmillä lapsilla, jotka ostivat, myivät ja tinkivät vanhoja
ryysyjä ja rikkonaisia talouskaluja.
Väen tungos oli suuri ja töin tuskin pääsi Margery siellä kulkemaan.
Seuratoveriansakaan ei hän löytänyt ja meni siis yksin ulos kadulle.
Miten hän sen päivän vietti, missä hän kuljeskeli, ja saiko hän sinä
päivänä ollenkaan ruokaa, ei hän muista. Päivä, joulukuun 27 p., oli
kolkko. Stefan Bede palasi Thornburystä, jossa hän sai tietää, että
Margery oli ollut siellä, vaan lähetetty säälimättömästi edellisenä
päivänä takaisin Lontoosen. Sen enempää ei hän Margerystä tietänyt.
Missä oli hän nyt? Missä oli hän saanut majapaikkaa? Emme voineet
ajatellakaan hänen majatta olevan, mutta kumminkin vietimme päivän
kauheassa levottomuudessa ja odotuksessa.