Margery hukassa.
Koska Margery tästä ajasta saakka on kykenemätön jatkamaan
kertomustaan, hän on, näet, aivan unhottanut mitä sittemmin tapahtui,
niin tulee minun, Feden, kertoa mitä Kor ja minä olemme saaneet tietää,
tarkoin tiedustellessamme hänen matkustuksiaan tämän ajan ja sen illan
välillä, jolloin hänet löysimme. Kor sanoo äkillisen kohtauksen
toisinaan voivan estää vaikutuksen siinä osassa aivuja, jossa muistilla
on sijansa, että kärsivän henkilön on aivan mahdoton muistaa mitään
siitä, mitä hänelle tapahtuu. Aivan niin ei kumminkaan ollut Margeryn
laita. Aika ajottain on hänessä herännyt heikkoja ja hämäriä muistoja,
jotka tarkoin olemme säilyttäneet; olemme myös tavanneet henkilöitä,
jotka ovat tavanneet häntä matkustuksillaan ja joiden ilmoitusten
johdolla minun on mahdollinen antaa selvä ja täydellinen kertomus
siitä, mitä hänelle on tapahtunut.
Ensiksi tahdon kertoa miten sen joulupäivän vietin, jona vanha, rakas
Margery hahmoiliana kuljeskeli entisen kotonsa raunioilla. Minun täytyy
tunnustaa, että olin hyvin alakuloinen. Täti oli valituksillansa
väsyttänyt minut, ja olin lohdutuksen tarpeessa. Virkistävää oli päästä
hänen luotaan ja mennä aamusaarnaan Abbeykirkkoon, jossa tavallisuuden
mukaan luulin kohtaavani Margeryn. Mutta hän ei ollutkaan siellä ja
poissa olonsa kummastutti minua ja saattoi minut levottomaksi. Menin
kotiin, annoin tädille päivällisensä ja kiiruhdin sitten Margeryn
asuntoon. Kadulle menevä ovi ei ollut suljettu. Menin siis suoraan
ullakkohuoneesen, vaan kuinka hämmästyin nähdessäni sen täynnä lapsia,
jotka melusivat niinkuin ainoastaan lapset sitä voivat tehdä!
Rouva Brown lienee kuullut minun tulevan, tai hän kummastui lasten
äkillistä vaikenemista, sillä hän tuli käytävään ja sanoi Margeryn
menneen pois. Hän oli lähtenyt varhain edellisenä aamuna ja kerännyt
laukkuunsa kaikki mitä hänellä oli, paitsi yhden laatikon, jonka hän
oli jättänyt rouva Brownin huostaan. Melkein kaikki vaatteensa ja
huonekalunsa oli hänen jo aikoja sitten täytynyt heittää panttiin.
Tulin murheelliseksi kuullessani, mitä vaikeuksia hän oli kestänyt,
minulle sanaakaan virkkamatta, kuin myös omasta ajattelemattomasta
huomaamattomuudestani ja itsekkäisyydestäni, joka on saattanut minun
kertomaan hänelle kaikki huoleni, havaitsematta, kuinka paljon
suuremmat hänen olivat. Rouva Brown sanoi olevansa varma siitä, että
Margery viimmeisellä viikolla oli puoleksi nälkäyntynyt, vaikk'ei hän
sitä tuntenut. Nälkä, pitkitti hän, vaikuttaa hitaasti ja huomaamatta,
tuskin tietää sen kuolettavan ennenkuin jo on liian myöhäistä. Nämä
sanat saattoivat koko ruumiini vapisemaan.
"Mintähden jätti hän huoneensa täällä?" kysyin.
"Niin", sanoi rouva Brown; "olen vaan köyhä leski, ja minun tulee
määrätyllä ajalla maksaa huoneistani, eikä hän voinut vouraansa
suorittaa; viikko viikolta kului ja kun tyttäreni lapsineen tahtoi asua
luonani, sanoin sen hänelle ja hän suostui heti muuttamaan. Vuoteensa
ja vuodevaatteensa jätti hän vouran korvaukseksi."
Olin varma siitä, ett'ei Margery ollut hänelle enää mitään velkaa ja
olin suutuksissa rouva Brownille hänen kovuudestaan Margeryä kohtaan,
vaikka hän oli tuntenut hänet niin monta vuotta; mutta hillitsin
itseäni.
"Tiedättekö minne hän meni?" kysyin.
"Hän puhui jotakin matkaamisesta entiseen kotiinsa", sanoi hän, "ja
huvijunasta, joka olisi lähtenyt eilis-aamuna. Minua ei kummastuttaisi,
jos hänestä oli paras päästä takaisin omaan pitäjäänsä; vaan en
kysellyt mitään. Eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä."
"Teillä olisi kumminkin pitänyt olla sen kanssa tekemistä!" huudahdin
ja vihastuin vasten tahtoani. "Te olette itsekäs ihminen; hän on aina
sairastaessanne hoitanut ja palvellut teitä!"
Suuttumukseni ei vähintäkään hyödyttänyt, sillä hän loukkautui ja nyt
en saanut sanaakaan häneltä. Hän oli aina ollut ikävä, itsekäs ihminen
ja arvelin miten Margery oli tullut toimeen hänen kanssaan.
Menin kotiin ja kerroin tämän tädille, joka tästä niin hämmästyi, että
lakkasi omia vaivojaan valittamasta. Heti suostui hän siihen, että
menisin Paddington'in pysäyspaikalle, josta Margery luultavasti oli
lähtenyt matkalleen. Näin ilmoittimen, jossa seisoi, että huvijuna oli
lähtevä Thornburyyn ja palauva sieltä seuraavana päivänä. Nyt oli
torstai. Selitin niin hyvin kuin voin Margeryn ulkomuotoa siellä
oleville palvelusmiehille, vaan ei kukaan heistä näkynyt muistavan
häntä. Luulen Margeryn heistä vaan olleen vanha, harmaapäinen vaimo,
puettu vanhaan, mustaan mekkoon. Eräs heistä sanoi hiukan näsäkkäästi,
että minun hän kyllä olisi muistanut.
Olin lähtemäisilläni pysäyspaikalta, kun Liverpoolista tuleva juna
saapui. Uteliaana pysähdyin hetkisen, nähdäkseni matkustavaisten tuloa.
En elämässäni ole joutunut niin hämilleni, enkä tullut niin iloiseksi
kuin nyt, nähdessäni Korin astuvan vaunusta etusillalle, hyvin
ahavoituneena, vaan kumminkin sama Kor. Hän ei huomannut minua; juoksin
hänen jälkeensä, kun hän kiiruhti pois, ja tartuin hänen käsivarteensa,
ennenkuin hän tiesi minun siellä olevan.
"Kas! Fede", huudahti hän; "kuinka arvasit minun tänään tulevan?"
En tietänyt itkeäkö vai nauraa, vaan Kor, joka huomaa kaikki, havaitsi
heti, miten heikkohermoinen ja liikutettu olin ja pani levollisesti
käteni käsivarrellensa ja lähti astumaan sanaakaan virkkamatta.
"Mikä on syynä, että tänään kotiin tulit?^ kysyin niin pian kuin puhua
voin.
"Kiiruhdimme", sanoi hän, "joutuaksemme jouluksi satamaan, ja maihin
päästyämme ennätin töin tuskin junalle ennen sen lähtöä. Aion viettää
jouluaaton sinun ja neiti Margeryn seurassa."
"Voi, rakas Kor!" huudahdin, "olen juuri nyt kadottanut hänet."
"Kadottanut hänet!" toisti hän ja kävi aivan kalpeaksi. "Ethän sillä
tarkoittane että hän on kuollut?"
"En, en!" sanoin puristaen hänen kättänsä rauhoittaakseni häntä, ja
kerroin sitten kaikki. Hän oli kuin salaman lyömä, eikä käsittänyt mitä
sanoin, erittäinkin kuin kerroin Margeryn menettäneen eläkerahansa
Beden varastosta.
"Hän olisi sanonut sen minulle!" sanoi hän. "Olen säästänyt rahoja,
jotka ovat hänen yhtä paljon kuin minun. Ystävien tulisi kertoa
huolensa toisilleen ja kantaa toistensa taakkoja. Etkö sinä voinut
auttaa häntä, Fede?"
Nyt kerroin hänelle miten olin menettänyt sijapaikkani, toista sijaan
saamatta, ett'en saanut tarpeeksi työtä elättääkseni itseäni, ja miten
täti Moes oli kiusannut minua valitusvirsillään. Kor kuunteli
murheellisen näköisenä.
"Vai niin", sanoi hän; "kun olen poikessa, en koskaan tiedä, voivatko
ne, joita rakastan, hyvin ja ovatko onnellisia tai salaavatko huolensa
minulta. Minun täytyy siis alinomaa peljätä jonkun suuren onnettomuuden
kohdanneen teitä, josta ette minulle tahdo kertoa."
"Ei ei, rakas Kor", vastasin; "sitä elä tee! Lupaan uskollisesti kertoa
sinulle kaikki."
Ilma oli jotensakin kolkko, vaan sitä emme tunteneet, meillä oli, näet,
niin paljon puhelemista, erittäinkin Margerystä. Kor ei pitänyt sitä
varmana, että Margery olisi Kondoveriin matkannut, sillä hän oli usein
sanonut, ett'ei hänellä enää ollut ystäviä siellä.
"Fede", sanoi hän, "on eräs asia, josta en koskaan ole puhunut sinulle,
se ei koske itseäni. Lääkärillä on usein salaisuuksia, joita hän ei saa
kertoa edes vaimollensakaan; siinäpä eroitus teidän ja minun
salaisuuksieni välillä. Luulen kumminkin, että minun tulee kertoa
tämä."
Nyt kertoi hän mitä tiesi Stefan Bedestä, kuinka rikas ja ylhäinen hän
oli. Kor oli, näet, saanut tietää hänen asuvan Ricadillyssä, että
hänellä oli suuret tilukset Australiassa ja että hänen vanhin
tyttärensä tulisi naimiseen sir Francis Pembridgen vanhimman pojan
kanssa. Kor ei vähintäkään epäillyt, ett'ei tämä ollut Margeryn veli;
vaan minä en voinut uskoa, että hän, joka sekä puheessaan että
käytöksessään oli ollut niin ystävällinen ja kohtelias, voisi olla niin
julma ja kiittämätön.
"Menkäämme kysymään tietääkö hän Margerystä mitään", sanoi Kor
rohkeasti. "Jos hän ei ole Margeryn veli, tulee hän murheelliseksi
meidän tähden, mutta jos hän on, niin tahtoisin koetella onko hänellä
sydäntä ollenkaan. Kerromme hänelle Margeryn köyhyydestä ja huolista."
Matka sinne ei ollut niin pitkä että siitä olisimme huolineet, emmekä
kiirettä pitäneet joutua täti Moesin luo. Tultuamme Stefan Beden
kartanoon, soitti Kor kelloa kovasti. Pöydänkattaja, jonka käytös
näytti ylhäiseltä, avasi oven, eikä kieltänyt meitä pääsemästä herra
Beden puheille. Hän saattoi meidät ruokasaliin, kohenti tulta takassa
ja käski meitä suojelevalla tavalla käydä lähemmäksi sitä ja meni sitte
isäntäänsä kutsumaan.
Herra Bede tuli heti, eikä näyttänyt hämmästyvän meitä nähdessään. Hän
kätteli minua ja näkyi muistavan tavanneensa minua serkku Moesin luona.
Hänen kasvonsa kuvasivat alakuloisuutta ja nöyryyttä, joka ensi
silmänräpäyksessä herätti huomioni.
"Herra Moes on luultavasti käynyt luonanne?" sanoi hän, minuun
kääntyen.
"Ei", vastasin, "tänään en ole serkkuani tavannut. Oletteko te häntä
tavanneet?"
"Tänään kävin hänen luonaan", sanoi hän matalalla äänellä, "sisartani
Margeryä tiedustelemassa. Eikö hän ole käskenyt teitä tuomaan tietoja
hänestä?"
Olin niin hämmästynyt ett'en voinut sanaakaan virkkaa. Katsoin toiseen
ja toiseen. Herra Bede seisoi nojautuneena takkaa vasten, pää puoleksi
toisaalle käännettynä, ja Kor istuimeni luona ja hänen rehellinen,
vilpitön muotonsa hehkui vaihettelevista tunteista.
"Sisartanne Margeryä!" huudahti hän.
"Niin, sisartani", sanoi hän murheellisesti; "olen kieltänyt hänet
parikymmentä vuotta, mutta nyt olen tullut pakoitetuksi tunnustamaan
hänet sisarekseni." Hetken valliisi äänettömyys. Herra Beden huulet
vapisivat, ikäänkuin hän olisi tuntenut haikeaa surua, jota koetteli
hillitä.
"Kerron teille", sanoi hän, äkkiä minuun katsoen, "kenties sitten
säälitte minua."
"Margery antoi minulle hienomman kasvatuksen kuin säätyni olisi
vaatinut ja pääni oli täynnä kunnianhimoa ja ylpeyttä. En koskaan
kertonut vaimolleni minulla sukulaisia olevan, hänen isällensäkin
sanoin ennen naimistamme, että olin vanhasta arvokkaasta suvusta, josta
olin viimmeinen. Hän oli Pembridgen sukua, oli elänyt huikentelevasti
ja tullut lähetetyksi Melbourneen, jossa hän edistyi niin että
sittemmin kuului siirtokunnan rikkaimpien lukuun. Hän mieltyi minuun,
mutta ei hän koskaan olisi suostunut naimiseeni tyttärensä kanssa, jos
hän olisi tietänyt minun alhaista sukuperää olevan. Ymmärrättehän?"
"Ymmärrän", vastasin, "teitte sen rakkaudesta."
"Niin osaksi", vastasi hän vähän hymyillen, "ja osaksi kunnian-himosta.
Appeni oli rehellinen mies ja luotti sanaani; hän luuli minun
polveutuvan vanhasta, arvokkaasta suvusta, eikä huomannut minussa
mitään, joka olisi sitä vastustanut. En koskaan uskaltanut puhua
Margerystä hänelle -- ja mikä oli vielä pahempi, en vaimollenikaan
uskaltanut hänestä puhua; minä häpesin häntä."
"Teidän tulisi hävetä itseänne, herra", sanoi Kor; "Margery on yksi
parhaimmista ja hellimmistä vaimoista, joita Jumala koskaan on
maailmaan luonut."
"Olen hyvin häpeissäni", sanoi hän murheellisena; "rakastin Margeryä
tavallani. Nimitin yhden tytöistäni hänen nimellään, vaan en uskaltanut
pitkittää kirjevaihtoa hänen kanssaan. Sitä paitsi olin närkästyksissä
siitä kuin isä oli jättänyt Margerylle kaiken omaisuutensa, eikä minua
edes maininnut testamentissään. Äitini, Margeryn emintimä, oli jo
lapsena ollessani antanut minun ymmärtää, että minä saisin periä isäni
koko omaisuuden, ja nyt kun toisin oli käynyt, annoin tyytymättömänä
Margeryn kirjeen jäädä Melbournen postilaitokseen."
"Vaan olittehan rikas?" sanoi Kor.
"En silloin", vastasi herra Bede; "lakimies, herra Garnett, joka koko
ajan oli pitänyt minua ottopoikanaan, kuoli samaan aikaan ja määräsi
minulle ainoastaan pienen summan, joka, ensi pettymyksessä ja kiusassa,
näytti minusta samalta kuin ei mitään. Minusta oli melkein kuin Margery
olisi tehnyt minulle vääryyttä ja se sopi nyt niin hyvästi oloihini --
tai paremmin, oloni tekivät kiusauksen suuremmaksi -- kantaa nurjaa
mieltä häneen, luuletella olevani oikeassa, kun vaimoni perheelle
sanoin ettei minulla sukulaisia ollut, sillä Margery oli ainoastaan
sisarpuoleni. Luulin hänellä olevan hyvän, säätynsä mukaisen
toimeentulon, ja sen olen luullut tähän aamuun saakka. En
aavistanutkaan hänen antipaloilla elävän, tuonlaisella vähäpätöisellä
eläkerahalla, meidän eläessä täällä, näin kuin näette."
"Vielä on ollut huonommastikin", sanoin, "Margery menetti eläkerahansa
Mikkelin aikaan ja on sitten ollut puutteesen ja nälkään
nääntymäisillään."
"Taivasten taivas!" huudahti hän, "saattaako hän koskaan antaa
minulle anteeksi? Ja hän on käynyt täällä kaksi kertaa ja nähnyt
varallisuutemme ja ylellisyytemme! Onko hän lähettänyt teidät luokseni?
Oletteko tulleet hänelle apua pyytämään?"
"Emme tiedä missä hän on", sanoin ja voin tuskin itkulta puhua; "se
rouva, jonka luona hän asui, on käskenyt Margeryn muuttaa, emmekä tiedä
minne hän on mennyt. Tulimme luoksenne kysymään, tietäisittekö te
hänestä mitään."
Herra Bede ei vastannut, astui vaan edes takaisin huoneessa, ikäänkuin
siten olisi voinut tunteitansa hillitä, ja hänen kasvoissansa kuvautui
semmoinen tuska, jota en vielä koskaan ole nähnyt. Hän jupisi: "Margery
raukkani! Maggie, Maggie parka!" kerta toisensa perään, siksikuin hän
rauhoittui ja kävi takan luo seisomaan.
"Meidän tulee etsiä häntä kaikkialla", sanoi hän. "En vielä ole
kertonut miten salaisuuteni tuli ilmi. Eilen näin Times nimisessä
sanomalehdessä ilmoituksen Margery Beadelle Beaden arentikartanosta
Kondoverin pitäjästä, Jaakko Simisterin perillinen ja Margery
Simisterin ja Johan Beaden tytär. Eräs vanha riita-asia on päättynyt ja
Margery oli kumpaisenkin velkojan ainoa perillinen. Näette, nyt en enää
voinut salata sukulaisuuttani; sen paikan nimi -- isäni vanhan kartanon
-- jonka olin ostanut, seisoi siinä, kuin myös Margeryn oma nimi. Eilen
kerroin tämän vaimolleni."
En voinut kysyä häneltä, vaikka mieleni kyllä teki, miten hänen
vaimonsa oli vastaanottanut ilmoituksen siitä, että miehensä niin monta
vuotta oli salannut tämän häneltä. Herra Bede näytti hyvin
onnettomalta, eikä koko kartanossa kuulunut ilon, ei riemun ääniä.
Mitään en voinut kysyä eikä hänkään mitään virkkanut.
"Saapiko Margery paljon rahaa?" kysyin.
"Sitä en tiedä", vastasi hän; "meidän on nyt hankkiminen tietoja
hänestä, ja tahdon tehdä kaikki mitä voin, sovittaakseni tylyyttäni
häntä kohtaan. Oi, mikä houkka olen ollut!"
Luulen tämän miellyttäneen Koria, sillä kasvonsa kirkastuivat vähän ja
hän puhutteli herra Bedeä ystävällisemmästi. Yksissä päätimme, miten
oli meneteltävä; herra Beden tuli seuraavana päivänä matkata
Thornburyyn tiedustelemaan, oliko Margery sinne tullut; Korin tuli
kuulustella rautatien pysäyspaikalla ja kaupungissa, ja minä saatoin
ainoastaan jäädä kotiin, toivoen Margeryn tulevan luoksemme, jos joku
vaara häntä uhkaisi. Tiesin hänellä vielä olleen kultarahan ja tästä
oli meillä lohdutusta. Otaksuimme ett'ei hän tahtonut minulle ilmoittaa
olevansa asunnotta, ennenkuin oli toisen saanut; ellei hän ollut
Kondoveriin matkannut.