Kotona jälleen.
Seuraavana aamuna oli rautatien-pysäyspaikalla suuri tungos
huvimatkalle rientävistä; siellä ei ollut monta niin vanhaa kuin minä,
eikä kukaan heistä ollut yksinään. Kumminkaan minulla ei ollut vaikea
saada sijaa ja matkustavaiset samassa vaunussa olivat hyvin
ystävällisiä. Olin iloinen siitä että olin lähtenyt, ja murheeni
alkoivat haihtua, ei niin ett'en niitä olisi enää muistanut, vaan en
huolinut mieltäni niillä vaivata. Kohta tulimme maalle, joka talven
aikana näytti harmaalta ja autiolta, ainoastaan paikottain oli lunta
vainioilla. Kylmästä en mitään tietänyt, sillä minulla oli niin paljon
ajattelemista; matkatoverini antoivat minulle ruokaa ja hoitivat minua
ikäänkuin olisin ollut heidän rakas ystävänsä. Matkalla Thornburyyn
viivyimme seitsemän tuntia ja hämärtää alkoi jo ennenkuin sinne
saavuimme. Ikävältä tuntui erota ystävällisistä matkatovereistani ja
jonkunmoinen tunne yksinäisyydestä ja pelvosta saattoi minut
värisemään. Paikka oli niin tuttu ja kumminkin niin outo. Aivan hyvin
muistin kirkon ja kirkkomaan, joka oli neljä tai viisi jalkaa katua
ylempänä, syystä kun siihen niin paljon oli haudattu. Kadut olivat
osaksi entisen näköisiä, osaksi aivan erilaisia. Oli samoin kuin
unelmassa kävelee tutussa kaupungissa, jossa edessänsä näkee kadun
kulman, jonka hyvästi tuntee, vaan siitä kun kääntyy, huomaa olevansa
aivan oudossa paikassa. Arvelin mennä "Aurinko" ravintolaan, jossa isä
ennen aina majaili ja jossa kenties saisin pienen huoneen, joka ei
olisi liian kallis. Tiesin missä "Aurinko" ravintola oli, vaan en
löytänyt sitä entiseltä paikalta, markkinatorin luona. Pysähdyin
muutaman myymälän luo ja kysyin eräältä vanhanpuoleiselta kauppiaalta,
missä "Aurinko" ravintola oli?
"'Aurinko' ravintola!" kertoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun;
"rautatie on jo toistakymmentä vuotta kulkenut sen paikan ylitse.
Mahtanee olla kauan sitten kuin täällä olette olleet."
"Entä missä emäntä on?"
"Hän on kuollut", vastasi hän. "Vanha eukko hän nyt olisikin, jos vielä
eläisi; minä olen jo vanha ja hän oli kolmekymmentä vuotta vanhempi."
"Voisitteko neuvoa minulle jonkun siistin, hiljaisen paikan, jossa
voisin olla yön tai pari? ei kallis vaan siisti kumminkin."
"Tuolla on Yrjölä", sanoi hän; "se on ensimmäisestä katukulmasta
oikealla kädellä ja -- --"
"Kiitän paljon, kyllä jo tiedän", sanoin. Tunsinkin kartanon ja menin
suoraan sinne. Siellä oli suuri puhdas keittiö, jossa maakansaa kulki
ulos ja sisään jouluvakkoineen ja kääröineen. Heidän äänensä kuuluivat
samoin kuin muinoinkin kovilta, räikeiltä ja pitkäveteisiltä ja heidän
paksut ahavoituneet muotonsa katselivat minua, ikäänkuin kaikki olisi
ollut unennäköä. Useammat heistä näyttivät ujoilta vierasta
puhuttelemaan. Kun emäntä toi teetä, kysyin tunsiko hän Kondoveria.
"Hyvin kyllä tunnenkin", vastasi hän, "sieltähän naimiseen tulin."
"Tunsitteko talon, jossa Beadet asuivat?" kysyin.
"Vanhan Beaden arentikartanonko? Kyllä tunsin", vastasi hän. "Kertovat
nuoren Beaden tulleen Australiasta ja ostaneen sen Kondoverin papilta.
Hän kuuluu rakennuttavan siihen komean kartanon."
Hänen täytyi nyt mennä, sinä iltana oli näet paljon tekemistä, enkä
enempää saanut kysellyksi. Istuin hiljaa, melkein hermotonna, uneksien
takkavalkean ääressä. Kuulin miehen kimakalla ja kovalla äänellä
huutavan "Jerry!" ja luulin sitä melkein isäksi. Töytäsin istuiltani ja
katsoin säikähtyneenä ympärilleni.
"Kuka se on?" kysyin vanhalta mieheltä, joka istui tupakoiden takan
sopessa.
"Se on isäntä", vastasi hän, "nimittävät häntä Jerryksi, ravintolan
isäntä; ette tarvitse peljätä."
"Tunsitteko Jerry nimisen rengin Beaden talossa?" kysyin.
"Vanhan Jerryn, ajurengin", sanoi hän; "kyllä tunsin vanhan Jerry
raukan; hän kuoli köyhäinhuoneessa, ei kauan aikaa sitten. Vanha mies
parka! Hän olisi totta maar ihastunut kuullessaan nuoren Beaden
palanneen kotiinsa."
Vanha Jeremias raukka! Olin kirjoittanut hänelle pari, kolme kertaa
Lontoosen tultuani; vaan hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, enkä
siis hänestä ollut mitään kuullut. Minua suretti kun kuulin hänen
köyhäinhuoneesen kuolleen, vaan miten minä olisin voinut estää sen?
Aikaiseen menin levolle, sillä kansa alkoi tulla rähäjäväksi ja
meluavaksi. Mutta tulin kummalliseen tilaan; oli ikäänkuin olisin
nukkunut, vaikka sydämmeni valvoi. Jo aikaa ennen päivänkoittoa olin
hereillä ja kuuntelin joululaulua, joka kuului pimeältä kadulta,
ikkunani alta. Laulajain äänet olivat yhtä kimakat ja pitkäveteiset
kuin ne, jotka ennen olimme kuulleet arentikartanon oven takana ja
jotka silloin kävivät yhä kovemmiksi, siksi kuin oven avasimme ja
tarjosimme laulajoille piirakoita, joita olin leiponut, ja omenia
hedelmätarhastamme. Arvelin, laulanevatko nytkin siellä tämän kylmän
aamun hämärässä, ja sydämmeni sykki ja jäseneni vapisivat
levottomuudesta päästä kotiini.
Nousin niin pian kuin liikettä kuului talossa, einehdin kiiruusti,
mutta vasta yhdeksän seutuun läksin matkalle. En kenellekään
ilmoittanut, minne menisin, sillä tunsinhan tien hyvästi. Metsään
ehdittyäni oli sydämmeni yhtä kevyt kuin pesänsä löytäneen lintusen.
Metsän läpi vei oikotie, kapea polveileva polku, jota vieraan silmä
tuskin olisi keksinytkään. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja kylmässä
ilmassa jäätyneet kiteet peittivät kaikkialla puiden oksat hopealle
kimaltelevalla härmällä. Se peitti kuihtuneet ruskeat sanajalat, ja
tammien korkeimmat oksat loistivat siitä valleina vaaleansinistä
taivasta vasten. Ilma oli jotensakin kolkko, vaan virkisti polttavaa
päätäni. Täällä oli kaikki entisellään ja täällä tunsin itseni melkein
nuoreksi; polkukin oli aivan samanlainen kuin ennen, ollessani nuori,
reipas tyttö, joka iloitsi talvi-aamun raittiista tuulelmista. Kuinka
hiljaista täällä oli! Ei niin risahdustakaan kuulunut, paitsi
muutamista kuivista oksista, jotka jalkaini alla rasahtivat. Oli vielä
hiljaisempaa kuin kesällä, jolloin olisi kuullut lintujen laulavan ja
hyönteisten surisevan. Oi, tämä oli lepo korvilleni, tultuani Lontoon
lakkaamattomasta melusta ja hälinästä! Tämä muistutti minulle sitä
lepoa ja rauhaa, joka taivaassa vallitsee.
Näin astuin kotia kohti ja jokainen tien mutka johdatti mieleeni
jotakin entisyydestä, samoin kuin Evalle, jos hän vanhoilla päivillään
olisi hoiperrellut Edenin luo ja katsellut sen kauniita käytäviä,
joille jalkansa ei koskaan enää saisi astua. Minä taisin kumminkin
astua entisiä polkuja. Tuossa oli tammi, johon Stefan niin usein oli
kiivennyt piiloutumaan sen tuuheaan latvaan, antaakseen minun kulkea
ohitsensa kuin menin häntä vastaanottamaan; tässä olivat
mansikkapensaat, joista hän poimi punaisia marjoja ja pujetti ne
heinän-korteen tuodakseen ne minulle eheinä ja kauniina. Sitten tulin
kuusikkoon, jonka korkeita puita niin usein olin muistanut Abbey kirkon
pilarien keskellä, jossa Fede nyt kenties oli ja arveli mintähden minä
en siellä ollut. Ensi kerran muistin Feden ja tämä saattoi mieleni niin
kummallisen sekavaksi. Tiesin jumalan-palveluksen kohta alkavan, sillä
silloin tällöin kajahtelivat kirkkaassa talvi-ilmassa, kaukaa,
hiljaisen metsän läpi kirkonkellojen kumisevat äänet.
Kuljettuani metsän läpi tulin vainiolle, jossa ainoastaan muutamia
jälkiä näkyi, jonkun kuljettua kyntöpellon poikki. Nyt olin isäni
tiluksilla. Tuossa edessäni oli vanha kukkula valkeana kimallellen
auringon valossa. Ilosta pysähdyin ja nojautuen aitaa vasten katselin
sitä siksi kuin heikot silmäni huikenivat. Vielä muutamia
silmänräpäyksiä, niin näkisin kotini, kujan, olki- ja heinä-pielekset
ja oman rakkaan puutarhani. Arvelin menikö Herrani, kulkiessaan
ylösnousemuksensa jälkeen Galileaan, katsomaan entistä kotiansa ja
Natsaretin ympärillä olevia vainioita, puutarhoja ja kunnahia.
Ennenkuin matkaani pitkitin kävi ilma kolkommaksi ja muutamia pilviä
kohosi pohjoisessa kukkulan takana. Ainoastaan hyvin hiljaa voin
kulkea, sillä hengitykseni kävi ahtaaksi ja ruumiini vapisi
levottomuudesta. Pitkältä tuntui minusta matka veräjälle, josta voin
nähdä kotini; se oli vähäisessä notkossa eikä siis kauas näkynyt.
Saavuin veräjälle ja nojausin sitä vastaan. Kirkonkellojen viimeiset
läppäykset kuuluivat Kondoverista, ja aurinko oli melkein pilviin
kadonnut. Katsoin katsomistani, vaan kotia ei näkynytkään; se oli
kadonnut -- hävinnyt, ikäänkuin kova myrsky olisi poispyyhkäissyt sen,
eikä kiveä kivelle jättänyt.
Ensin en uskonut silmiäni, hämmästykseni oli liian suuri voidakseni
uskoa mitä näin. Menin kartanolle. Yksinäinen olkipieles seisoi siellä,
vaan huoneukset olivat poissa ja ulkosuojat, joissa työkalut
talletettiin olivat romukokona. Huoneuksien perustus seisoi vielä,
mutta kaikki muu oli poissa. Kumminkin voin etsiä, missä mikin huone
oli ollut; keittiö, jossa illoilla istuimme, ja perähuone, jota
ainoastaan sunnuntaisin käytimme. Siinä olimme asuneet isä, Stefan ja
minä, ja nyt olin vanha vaimo parka, joka yksin hoiperteli edes
takaisin hävitetyn kodin raunioilla.
Siellä ei löytynyt ainoatakaan elävää olentoa, vaan en Kondoveriinkaan
tahtonut mennä. Menin vanhaan puutarhaan, jonka veräjä oli auki, ja
astuin nurmikäytävää pitkin sille paikalle, jossa lehtimaja oli ollut.
Täällä oli enemmän lunta kuin metsässä ja kaikki oli peitetty sen
valkeaan vaippaan samoin kuin isäni ruumis ruumisliinaan. Jäljet
askelistani olivat ainoat merkit elävästä olennosta tällä autiolla
paikalla. Tuuli oli asettunut, eikä mikään liikahtanut, ei edes lumiset
oksatkaan. Kaikki oli kuollutta! Tämä dli kuolon ja kolkkouden maa;
äänettä, liikunnotta, elotta. Kotoni oli edessäni ikäänkuin kuollut,
joka ei koskaan, koskaan enää eläisi. Loin silmäni kukkulaan, joka
pilvisen päivän valossa näkyi kohoavan yksinäisenä, kolkkona ja jylhänä
kuin kuolema, ja harmaa, synkkä pilvi kohosi sen takana. Vajosin
istumaan vanhalle puu-rungolle lehtimajan luona ja minusta tuntui kuin
itsekin olisin ollut kuolemaisillani.