Helppohintainen matka joulun aikaan.
Talvi lähestyi peto-eläimen tavalla ja tiesin sen kohta hyökkäävän
päällemme -- ei ainoastaan meidän, vaan tuhansien toisten, jotka olivat
meitä köyhempiä ja jotka jo ennakolta värisivät ja vapisivat sitä
ajatellessaan. Jo joulukuun keskipaikoilla oli vaikea löytää
huoneessani mitään, jota rahaksi olisin voinut muuttaa. Rouva Moes
sairasti vielä, eikä Fedellä ollut työtä. Kor oli marraskuusta saakka
ollut merillä, emmekä tietäneet, milloin hän Liverpooliin palajaisi.
Kulungin vuoksi oli hän ollut kotona käymättä, vaan aikoi nyt
Englantiin palattuansa käydä meitä tervehtimässä. Silloin pääsisi hän
salaisuuteni perille ja minä joutuisin hänelle rasitukseksi! Vaan jos
Herra panisi tämän ristin päällemme, tiesin Korin kantavan sen
nurkumatta, enkä minäkään Jumalaa vastaan napisisi.
Muutamia päiviä ennen joulua ilmoitti minulle rouva Brown, jonka luona
asuin, naimisessa olevan tyttärensä tulevan lapsineen hänen luokseen
asumaan, jolloin hän tarvitsisi sekä minun että oman huoneensa. Fede
arveli hänen keksineen tämän tempun päästäkseen minusta. Sillä
muutamien viikkojen vuokran olin hänelle maksava, vaan sen korvaukseksi
tarjosin pienen vuoteeni. Se oli tosin suuremmasta arvosta kuin
velkani, vaan kenties en pantin-ottajaltakaan enempää olisi saanut.
Hyvin raskaalta tuntui nyt, vuoden pimeimmällä ajalla ja vieläpä tyhjin
käsin, jättää pieni kotini, jossa niin monta onnellista ja hupaista
vuotta olin viettänyt.
Luulin rouva Brownin pelänneen minun jäävän hänelle rasitukseksi ja
sentähden tahtoneen päästä erilleen minusta. Kuinka voin moittia häntä
siitä, että omaa etuansa katsoi? Hän, näet, ei koskaan ollut oppinut,
että Jumala hänestä huolta pitää.
Menin holhouskartanoon Fedelle kertomaan tätä odottamatonta kohtausta.
Tämäkin pieni koti, joka ennen aina näytti niin valoisalta ja
hauskalta, oli nyt pimeä ja kolkko. Rouva Moes oli kärsimätön ja äreä.
Hän istui takan ääressä lämmitellen jalkojaan; huopa oli kääritty hänen
ympärilleen, sillä ainoastaan vähän hiiliä oli takassa ja ilma oli
savuinen ja kostea. Istuessani hänen luonansa vuodatti hän kyyneliä ja
näytti hyvin heikolta.
"En tiedä mihin joudumme", sanoi hän huoaten ja sinne tänne vaappuen,
"kun olen näin kipeä, eikä ole tohtoria, ei lääkkeitä, eikä muuta; kova
talvi tulee, eikä Fede ansaitse mitään. Teillä on kyllä hyvä, kun ei
ole huolenpitoa kenestäkään, 'ei piikaa ei poikaa^, vaan toisin on
minun laitani, jolla on Fede, vaikka ei ole kuin kuusi killinkiä
viikossa kummallekin yhteensä. Entä tuo holhouslaitos sitten! Kyllä
kaikille muille antavat rahaa ja hiiliä jouluksi, mutta minulle
sanovat, ett'ei Feden pitäisi olla kotona ja jopa eräs heistä sanoi,
että hänen tulisi mennä palvelukseen, hänen, jonka setä oli kirjoittaja
Lontoon pankissa ja minun isoisäni pappi, eikä kukaan sukulaisistani
koskaan ole palvellut!"
"Ei, ei", sanoin; "se ei olisi Korille mieleen, että Fede menisi
palvelukseen. Teillä on syytä kiitollisuuteen, kun teillä on suoja,
viikkorahanne ja vielä päälliseksi Fede, joka hoitaa teitä. Useammat
sanoisivat teidän oloanne paremmaksi kuin minun."
Mielestäni ei hänen olonsa kumminkaan ollut parempi kuin minun, enkä
kaikesta maailman hyvästä olisi vaihtanut hänen kanssaan, paitsi siinä
suhteessa, että hänellä oli Fede.
"Olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen", sanoi rouva Moes itkien.
"En koskaan luullut leskeksi jääväni ja asuvani tämänlaisessa pienessä
hökkelissä holhouskartanossa, niin vähällä eläkerahalla ja vielä
päälliseksi Fede elätettävänä. Ette ymmärrä mitä se on, teillä kuin ei
ole ketään paitsi veljeänne, joka hävisi pääsiäisenä, ja se oli hyvä
kyllä teille, sillä veljistä ei naisilla ole suurta hyötyä."
"Ovatko rahanne kaikki?" kysyin.
"Ovat", vastasi hän, "viimmeiseen ropoon asti, ja paitsi sitä olemme
velassa joka taholle, tietämättä, miten niistä pääsemme. Nyt emme enää
tahdo saada velkaakaan, ja hiilet ovat loppumaisillaan ja leipää on
tuskin viikkokaudeksi. Minlainen jouluni nyt tulee olemaan, minun,
jolla ennen aina oli täytetty kalkkuna, lihapiirakoita ja paistettua
rusinapuuroa! Jos Fede minua olisi totellut ja ottanut herra Russellin,
eikä tuota köyhää laivatohtoria, joka on lähtenyt ainoastaan katujen
hylkyläisistä, olisimme jouluna viettäneet häitä sen sijaan kuin nyt
saamme nälkää nähdä, samoin kuin muutkin köyhät, joilla ei työtä ole."
Fede parka istui uutterasti ommellen pienen ikkunan luona, jonka läpi
sumuisen päivän viimmeiset säteet lankesivat sisään. Näin hänen
pyhkivän muutamia kyyneliä, tätinsä jupistessa. Oikein sydämmestäni
surkuttelin häntä. Hän näytti niin alakuloiselta ja murheelliselta kuin
nuoret ainakin, ennenkuin ovat tottuneet ristiänsä kantamaan.
Vastoinkäymistäni en voinut hänelle kertoa, koettelin vaan ilahduttaa
rouva Moes'ia puhelemalla muista asioista. Tämä ei paljon onnistunut,
sillä hän kuului niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, vaan aina
tuskittelevat jostakin. Tämä oli Fedelle kova kohtalo.
Hetken kuluttua jätin hyvästi ja astuin alla päin, pahoilla mielin
pimeitä katuja pitkin. Yht'äkkiä huomasin valossa, joka lankesi erään
myymälän ikkunasta, jotakin kimaltelevan likaisella katukivellä.
Kumarruin ottamaan sitä, ja kas! se oli kultaraha. Ensin en tahtonut
silmiänikään uskoa; tämä, näet, tuli niin odottamatta, enkä koskaan
ollut mitään kadulta löytänyt. Vaan tuossa se oli, tuo pieni kiiltävä
kultaraha, minulle koko aarre.
Melkein häpeän tunnustaa, ett'en Fedeä ensiksi muistanut; vaan
sananlasku sanoo: "vasta tosi kuin toisen kerran", ja toiseksi
muistinkin Feden levottoman ja murheellisen katsannon, sammuvan
takkavalkean ja rouva Moes^in valitusvirret. Palasin holhouskartanoon
ja koputin hiljaa ovelle, vaan kukaan ei vastannut. Avasin oven ja
kuulin ääniä toisesta kerroksesta, jossa rouva Moes oli levolle
menemäisillään ja Fede auttoi häntä. Pöydällä seisoi kuppi ja
kauralientä kiehui hiilillä. Panin rahan kuppiin, josta Fede ei voinut
olla sitä huomaamatta, kun hän tuli lientä siihen kaatamaan; tiesin
ett'ei hän ottaisi sitä minulta, vaan kun löytäisi sen, käyttäisi hän
sen tarpeessaan. Mitä olivat huolet minulle, vanhalle vaimolle, joka
olin saanut kokea, kuinka maailma on täynnä vastoinkäymistä, sen
suhteen kuin ne hänelle, nuorelle tytölle olivat, joka vasta seisoi
elämän kynnyksellä?
Ennenkuin kauas ennätin, kuulin nopeita askelia takanani ja jonkun
huutavan minua. Jo ennenkuin taakseni katsoin tiesin että se oli Fede.
Siinä seisoi hän katulyhdyn valossa, pään yli oli heitetty suuri huivi,
jonka alta hänen kaunis muotonsa tirkisti ja katseensa oli iloisempi
kuin kaukaan aikaan olin nähnyt.
"Ei, ei, Margery", huudahti hän; "ei hyvä, rakas vanha Margery! En voi,
enkä tahdo ottaa rahaasi, en kaikesta maailman hyvästäkään. Kuulin
liikettä alakerroksesta ja kun alas tulin, huomasin paikalla käyneesi
siellä. Täti ei tiedä, miten paljon paremmin meillä on kuin sinulla."
"Ota puolet siitä, Fede", käskin.
"En penniäkään", sanoi hän; "ompeluksestani saan vähän rahaa, enkä ole
niin ahne, että sinulta riistäisin vähät varasi. Jos olisit rikas,
Margery, silloin ottaisin tarjoomasi niinkuin äidiltäni, mutta olet
meitä köyhempi, niin todellakin olet."
Hän ei silloin tietänyt, kuinka köyhä olin. Ei maksanut vaivaa
houkutella häntä; hän painoi kultarahan käteeni ja tahtoi
välttämättömästi jättää sen siihen. Monta silmänräpäystä hän ei voinut
pysähtyä, hän oli näet jättänyt oven lukitsematta ja tätinsä levolle;
jätimme siis hyvästi ja menimme kumpikin tietämme.
Tieni vei suuren rautatiepysäyspaikan ohitse, jonka ulkopuolelle oli
sitkustettu ilmoittimia, joita kirkkaassa kaasunvalossa helposti voi
lukea.
Nimi Thornbury pisti minulle silmään -- Thornbury, tuo pieni kaupunki,
jossa isä aina kävi markkinoilla ja jonne vanhasta kodistani ei ollut
kahta neljännestäkään. Pysähdyin sitä lukemaan. En koskaan ollut
ajatellut sinne rautatietä olevan ja kumminkin oli se aivan
todenmukaista, sillä sielläpäin oli kaksi tai kolme suurta kaupunkia.
Huvijuna oli lähtevä seuraavana päivänä, joka oli joulun-aatto, ja
menevä myös Thornburyyn, jonne matka edes takaisin kolmannen luokan
vaunuissa maksoi viisitoista killinkiä. Haikea halu syttyi minussa
vielä kerran nähdä lapsuuteni kotia ja omaa kansaani. Turhaan koettelin
tukehduttaa sitä, muistuttamalla itseäni, ett'en koskaan ollut
hankkinut ystäviä siellä, paitsi muutamia vanhoja, jotka luultavasti jo
aikoja sitten olivat kuolleet. Tämä halu tuli minulle liian
voimalliseksi; kaikki mikä oli tapahtunut nuorena ollessani, johtui
tuossa paikassa mieleeni ja minusta oli kuin kuolisin ell'en menisi
kotiini -- niin kotiin, isäni huoneesen.
Ei vielä ollut liian myöhä pantata ne muutamat kalut, jotka minulla
vielä oli, sillä paikka, jossa niitä vastaanottivat, oli auki myöhään
saakka. Kultaraha, jonka olin löytänyt, ja rahat, jotka kaluistani
sain, olivat minulle kyllin riittävät. Laukkuuni pistin mitä vähää
matkalla tarvitsisin ja menin sitten levolle viimmeisen kerran pienelle
vuoteelleni, jonka eno Simister monta, monta vuotta sitten oli ostanut.
Koko yön uneksin vanhasta kodistani, puutarhoista, polveilevista
käytävistä ja yksinäisestä kukkulasta. Mielestäni oli kesä, enkä voinut
ajatella, että puut olivat lehdittä, kasvit kukitta ja kaikki linnut,
paitsi punapulmuset, vaienneet.