Pimeä Marraskuu.
Ani varhain seuraavana aamuna hiivin huoneestani ja menin viimeisellä
rahallani ostamaan leipää ja maitoa Stefanin lapselle. Palatessani oli
hän valveilla ja näytti aivan perehtyneeltä, eikä ollenkaan
levottomalta olostaan vieraassa paikassa. Hänen oli nälkä ja hän
einehti niin hyvällä ruokahalulla, kuin jos maito olisi tuotu
Kondoverista ja leipä paistettu omassa uunissani. Kiireesti emme
einehtineet, sillä tiesin ett'ei iloni kauan kestäisi, vaikka Maggie
kyllä lupasi vast'edeskin tulla minua tervehtimään Alicen ja toisten
lasten kanssa. Vielä mitä! Sen Stefan kyllä estäisi.
Ilolla samoinkuin murheellakin on loppunsa! Vihdoin sidoin lapselle
hatun päähän ja seurasin häntä puiston läpi, jossa puiden lehdet olivat
märät yöllisestä sateesta ja kiiltelivät auringon valossa. Uutimet
olivat alaslasketut Maggien kodissa, sillä ikkunat olivat etelään päin;
saatoin hänet siis etehiseen saakka ja kumarruin suutelemaan häntä
jäähyväiseksi, kun ovi yht'äkkiä avattiin ja Stefan seisoi edessäni
kalpean ja kamalan näköisenä, ikäänkuin hän olisi viettänyt kauhean
yön. Kumpainenkaan meistä ei voinut sanaakaan lausua, katsoimme vaan
toisiimme Maggien syleillessä isäänsä.
"Isä!" huudahti hän, "oi isä! olen ollut eksyksissä ja hän löysi
minut."
"Herra", sanoin ja pakoilin itseäni voidakseni vieraana puhutella
häntä, "löysin tyttösenne, joka oli eksynyt kadulle ja vein hänet
luokseni. Hän on ollut hyvässä turvassa ja aivan tyytyväinen. En
luullut teidän kotona olevan ja mielestäni tarvitsi hoitaja vähän
rangaistusta. Jos olisin tietänyt teidän kotona olevan, niin tottapa
jonkun keinon olisin keksinyt ilmoittaakseni teille, missä lapsi oli."
"He ilmoittivat meille sähkösanomalla eilen", vastasi Stefan ja katsoi
minuun, vielä levottoman ja hämmästyneen näköisenä. "Vaimoni ja minä
olimme kauheassa tuskassa. Me matkasimme kaiken yötä ja nyt on vaimoni
hyvin kipeänä."
"Jääkää hyvästi", sanoin ja käännyin mennäkseni kotiin, sillä
katsellessani häntä tunsin itseni heikoksi ja halu nimittää häntä
veljeksi tuli minulle kovin voimalliseksi.
"Pysähtykää!" huudahti hän vakaasti. "Sallikaa minun palkita teitä;
tiedän teidän olleen hyvä lapselleni."
"Teiltä en mitään tarvitse", sanoin ja tunsin katkeruutta sydämmessäni;
"siitä en mitään tahdo, että holhosin lastanne."
Nyt kuulimme naisen äänen jostakin sisähuoneesta huutavan: "Stefan!"
Hän seisoi epäillen ja katsoi murheellisesti, mutta miettiväisenä
minuun, harmaapäiseen, huonosti puettuun ja säädyttömän näköiseen
vaimoon, kun hän sitä vastaan oli gentlemanni, sekä ryhdin että
käytöksen suhteen. Sama eroitus oli ollut välillämme nuorenakin
ollessamme, vaikka silloin vähemmässä määrässä; mutta kumpikin oli
kulkenut omaa tietänsä, ja nyt oli hän ylhäinen ja rikas, vaan minä
ainoastaan köyhä vaimo-parka, josta ei hänelle eikä lapsilleen voinut
olla mitään hyötyä. Kova taistelu oli hänen sydämmessään, sen näin
hänen levottomasta katsannostaan ja vapisevista huulistaan. En
pysähtynyt hänen tuskaansa enentämään. Ääni kuului taas ja minä
käännyin ja menin hänen näkyvistänsä niin sukkelaan kuin taisin. Kuulin
oven jälkeeni suljettavan.
Miten autiolta huoneeni näytti sinne tullessani! Vuode oli koottava ja
eineen jäännökset pois pantavat, mutta siinä ei kauan viipynyt. Sitten
ei minulla ollut muuta tehtävää kuin istua joutilaana, miettiä ja
ajatella, sillä hermottomalla kädelläni voin aivan vähän ommella tai
neuloa, ja liian kostea oli uloskin mennä. Päivällistä en valmistanut,
Maggielta oli, näet, jäänyt tähteeksi sekä leipää että maitoa minulle
riittäväksi ateriaksi, ja kukkarossani oli ainoastaan muutamia penniä.
Pitkää ehtoopäivää viettääkseni menin kävelylle Abbey kirkolle, jossa
usein talven aikana käyskentelin. En tiedä mintähden, mutta Abbey
muistutti minua aina enemmän metsistä kotona, kuin Pyhän Paavalin
kirkko. Toisinaan olin niin selvästi näkevinäni nuo kauniit, solevat ja
tummat kuuset, jotka olivat niin pitkät, että minun tuli notkistua
taaksepäin voidakseni nähdä, missä viheriäiset oksat yhdistyivät.
Samoin kohosivat myös vanhat, tummat ja korkeat pilarit Abbey kirkossa.
Valo, joka ikkunoista lankesi sisään, oli yhtä suloinen ja himmeä kuin
lehteväin puiden siimeksessä, jonne auringon säteet pistivät tuuhean
lehtiverhon lävitse. Maalla asuessani ajattelin taivasta uutena,
kauniina ilotarhana, jonka keskellä elämän-puu kasvoi, mutta nyt
asuttuani Lontoossa vuosikausia, olin enemmän ajatellut sitä
kaupunkina, jota Jumalan kirkkaus, jolla ei ole alkua eikä loppua,
valaisi ja jossa oli monta asuntoa ja kultaiset kadut, joilla autuaat
riemulauluja laulaen käyskentelivät. Tämä johtui useammin mieleeni
istuessani Abbey kirkossa kuin kulkiessani noilla ahtailla, likaisilla
kaduilla, joilla miehet ja vaimot näyttivät eläimiä kurjemmilta, ja
lapset, jotka leikkivät, olivat nälkäisiä, kuihtuneita ja rumia -- oi,
tämä täytti sydämeni sanomattomalla tuskalla!
Myöhään illalla palasin kotiin. Koska minun tuli säästää sekä hiiliä
että kynttilöitä, istuin pimeässä, kun kuulin Feden askeleet portailta.
Kenties toi hän kirjeen Korilta; kiiruusti sytytin siis kynttilän.
Mutta hän oli liian vakaan näköinen, eikä hänellä siis voinut Korilta
olla uutisia, ell'ei ne ikäviä olleet. Hän istuutui hyvin väsyneen
näköisenä. Tiesin hänen oppilaidensa tuottavan hänelle paljon työtä, he
olivatkin jo kasvaneet liian suuriksi, eivätkä häntä enää oikein
totelleet.
"Mikä mieltäsi painaa, Fede?" kysyin, niin iloisella äänellä kuin
suinkin voin.
"Kuinka pian sen huomaat, Margery!" sanoi hän; "mieltäni painaa
paljonkin, olen menettänyt sijapaikkani."
"Mitäs olet tehnyt?" kysyin.
"En ole tehnyt mitään", vastasi hän. "Eilen maksoi herra Coe
palkkaneljännekseni, eikä sanonut enää tarvitsevansa minua kuin
kuukauden; saisin siis hankkia toisen sijapaikan. Kas tämä, Margery, on
murheeni."
"Sepä oli huono uutinen", vastasin, "vaan tiedäthän minulla aina
lohdutussanoja löytyvän: 'huoli huonoksi tekee, murhe muita
mustemmaksi'. Odota vähän aikaa niin näet kaikki hyväksi kääntyvän."
"Onko sinulla kaikki hyvästi?" kysyi Fede. "Oletko täydellisesti
onnellinen, Margery?"
"Olen", vastasin mietittyäni. "Sydämmessäni tunnen itseni onnelliseksi.
Olen kuin vuorilampi, jonka pinta myrskyn pauhatessa aaltoilee, vaan
jonka syvyydessä tyyneys vallitsee."
"Sano minulle, Margery, mistä se tulee", pyysi hän, painaen päänsä
olalleni.
"Olen jo monta, monta kertaa sanonut sen", vastasin.
"Sano nyt se uudestaan", rukoili hän.
"Olen onnellinen", sanoin, "kun tiedän Herrani Kristuksen kautta
olevani Jumalan lapsi; eikä koskaan ole löytynyt isää, ei
kuningastakaan, joka niin olisi holhonnut lapsiansa, kuin taivaallinen
Isäni holhoo minua. Kuinka voisin olla murheellinen ja levoton?"
"Mutta Stefanista sinulla on ollut paljon murhetta", nyhkytti hän.
"Luulin kaikki kääntyvän sinulle hyväksi, kun hän vaan palajaisi."
"Minulla on ollut kaikki hyvästi koko ajan", sanoin ja sivelin hiljaa
hänen päätään. "Luuletko Jumalan lähettävän meille enemmän huolta, kuin
meille hyväksi on? Minä olen jäykkä oppilas raukka ja Hänellä on monta
vaikeata läksyä opetettavana minulle; mutta tahdon mieluisemmin oppia
ne kaikki, kuin oppimatonna tulla toiseen maailmaan. Paitsi sitä opin
ne Hänen jalkainsa juuressa ja Hän laskee silloin tällöin kätensä
päälleni, samoin kuin minä nyt lasken käteni sinun päällesi, oma
ystäväiseni."
"Vaan ajattelepa", sanoi hän, "jos Stefan ei koskaan tulisi takaisin."
Tästä ymmärsin, ett'ei Kor ollut hänelle mitään Stefanista puhunut ja
iloitsin siitä.
"Hän on jossakin, Jumalan huostassa", sanoin, "tämä on kenties vaikein
läksy, kuin minulla on opittavana, mutta nyt se ei voi tulla kovin
pitkäksi."
"Luuletko Hänen vihastuvan minuun, jos olen alakuloinen siitä, että
sijapaikkani olen kadottanut?" kysyi hän.
"Ei, ei suinkaan, herttaiseni", sanoin; "Herra Kristus tietää kaikki.
Hän tuntee kaikki jokapäiväisen elämämme koettelemukset ja huolet yhtä
hyvästi kuin henkemme tuskan ja levottomuuden. Luulen Hänellä olleen
monta samanlaista koettelemusta, kuin meillä nyt on."
"Kuulen mielelläni sinun tätä sanovan", sanoi Fede ja kävi
iloisemmaksi. "Niin, Hän tietää kaikki. En olisikaan tästä käynyt niin
alakuloiseksi, ell'ei täti olisi ollut niin suutuksissa. Kävin jo
eräässä opettaja-konttorissa ja siellä oli nimiluettelossa
sataseitsemänkymmentä, jotka sijapaikkaa etsivät, eikä ainoatakaan
paikkaa ole tarjona. Täti ei tahdo kuulla mainittavankaan, että
jättäisin hänet, vaan se minun täytyy tehdä, jos en työtä saa."
"Aiotko Korille puhua tästä?" kysyin.
"En vielä", virkkoi hän, "en ainakaan ennen kuukauden loppua. Tiedän
että Kor silloin tahtoisi antaa rahaa minulle, eikä se olisi hauskaa,
vai kuinka? Koettelen jollakin tavalla tulla toimeen. Koettelen hankkia
ompelusta, siksi kun saan toisia oppilaita. Siitä olen iloinen, että
tädillä ja sinulla on elinkautinen eläkkeenne. Eihän tuo suuri ole,
vaan on kumminkin varma. Toivon melkein, ett'en olisi tullut
huolettamaan sinua, Margery, vaan en voinut olla tulematta."
Niin, hän oli vielä nuori ja hento olento, joka vastoinkäymisen
kohdatessa tarvitsi toisen osanottavaisuutta. Vasta vanhemmaksi
tultuamme opimme vastaan-ottamaan huolet ja murheet nöyrällä ja
tyytyväisellä mielellä ja kätkemään ne syvään sydämmemme pohjaan. Usein
ne esiytyvätkin meille siinä valossa, jossa ne täällä näemme
vihollisina, jotka tahtovat hukuttaa meidät, vaan kun ijäisyyden aamu
koittaa, huomaamme ne ystäviksi, jotka ovat auttaneet, eivätkä
vahingoittaneet meitä.
Nyt en hennonut kertoa Fedelle omista vastoinkäymisistäni; sen kautta
heikko ruoko olisi musertunut, eikä Herra koskaan niin tehnyt. Monta
viikkoa en kumminkaan voinut salata sitä häneltä. Beden armeliaisuuden
johtokunnasta ei kuulunut mitään, eikä Stefanistakaan, vaikka
kummaltakin odotin jotakin sanomaa.
Syksy oli meille sangen huolettava. Rouva Moes tuskaili ja kiukkusi
kunnes hän sairastui ja Feden täytyi hoitaa häntä. Mitä minuun tuli,
meni pieni talouteni, jonka niin kauan olin omistanut, samaa tietä kuin
kello "Margery" oli mennyt. Talvi läheni, päivät lyhenivät ja pimenivät
ja yöt kävivät yhä kolkommiksi. Huoneeni, joka Maggien käydessä oli
niin kodikas ja hauska, kävi nyt kolkoksi ja autioksi, kun toinen
huonekalu toisensa perään hävisi sieltä. Rahat, jotka pantin-ottajalta
sain, näkyivät katoavan kuin lumi kuumaan veteen, vaan tosi oli, että
Fedeäkin toisinaan tuli auttaa, sillä rouva Moes ei suvainnut
puhuttavankaan kapineiden rahaksi muuttamisesta, eikä kuusi killinkiä
viikossa millään tavalla voinut riittää kahdelle hengelle, joista
toinen oli sairas. Fede ei ensin tietänyt, mistä rahat, jotka hänelle
lainasin, tulivat; vaan huomattuaan huonekaluni olevan poikessa, arvasi
hän asian laidan ja syleili minua, niinkuin peljästynyt lapsi.
"Oi, Margery, rukoile Jumalaa, että kerran tulisin sinun kaltaiseksesi!
Ah, jos voisin luottaa Häneen ja aina olla tyytyväinen ja iloinen
samoin kuin sinä!"
Tyytyväinen voin todellakin olla, sillä nämä sanat olivat alati
sydämmessäni: "Elä heitä minua pois minun vanhuudessani; elä hyljää
minua, koska heikoksi tulen. Sinä annat minun nähdä paljon ja suuria
ahdistuksia, ja virvoitat minua jälleen; Sinä haet minua ulos maan
syvyydestä. Sinä teet minut sangen suureksi ja lohdutat minut jälleen."
"Sinun tykönäsi etsin turvaa. Opeta minua tekemään tahtosi jälkeen,
sillä Sinä olet minun Jumalani; Sinun pyhä Henkes johdattakoon minua."