Margeryn odottamaton vieras.
Astuessani helteisiä katuja eteenpäin, tunsin kuumuuden vaivaavan
itseäni, vaan olin liian mietteissäni huomatakseni miten pohjoisessa
oleva synkkä pilvi vähitellen oli levinnyt taivaan-alalle; ainoastaan
etelässä näkyi vielä pieni selkeä pilkku, ja sekin oli synkkyyteen
katoamaisillaan. Olin juuri ennättänyt omalle kadulleni, kun muutamat
suuret sadepisarat jo alkoivat kostuttaa katukiviä. Olin iloinen että
olin niin lähellä kotiani, en näet jaksanut kulkea niin nopeasti kuin
ennen. Astuessani eteenpäin näin pienen tytön poikkeavan syrjäkadulta
ja tulevan vastaani. Hän kulki sukkelaan ja näytti peljästyneeltä; ja
kyyneleet vuotivat hänen silmistään. Se oli Maggie, Stefanin lapsi,
yksinään ja tällä kurjalla kadulla! Hän tunsi minut heti ja juoksi
ojennetuin käsivarsin vastaani.
"Te olette se köyhä vaimo, jolle satukirjani annoin", sanoi hän.
"Olen nähnyt teitä puistossa, vaan Mary ei koskaan laskenut minua
puhuttelemaan teitä. Olen eksyksissä, enkä ollenkaan tiedä missä Mary
on. Hyvä, rakas vaimo, tahdotteko ottaa minut huostaanne?"
Oi, kuinka äkkiarvaamatta ilo voipi murhetta seurata! Tyttö tarttui
käteeni ja katsoi minuun sekä pelvolla että luottamuksella, samoin kuin
minä monta, monta kertaa olen Jumalaan katsonut. Kumarruin ja suutelin
häntä hellästi.
"Niin, tahdon ottaa sinut huostaani", sanoin, ja oli kuin Jumala olisi
sanonut minulle samat sanat, minulle, köyhälle, hyljätylle lapselleen.
"Kotini on tässä aivan lähellä ja raju-ilma on nousemaisillaan. Tule
kanssani ja ole luonani siksi kuin se ohitse menee."
Maggie otti minua kädestä, täydesti luottaen minuun ja seurasi
kartanoon, jossa asuin. Päästyämme ovelle alkoi rankasti sataa, aivan
kuin sitä olisi pidätetty siksi kuin katon suojaan ennätimme. Astuimme
portaita ylös pieneen ylishuoneeseni, ja sinne tultua pysähtyi Maggie
keskelle laattiaa ja katseli ympärillensä, minun vajotessani
istuimelle, liian väsyneenä, onnellisena ja huolestuneena tietääkseni
mitä tehdä.
"Täällä on hauska", sanoi hän, "vaan miten kummallista, kun kaikki on
samassa huoneessa, vuoteenne, istuimenne, teeastianne ja kattilanne!
Olette siis oikein köyhä vaimo, niinkuin Mary sanoo."
Niin olin, oikein köyhä vaimo, köyhempi kuin konsanaan olin ollut,
ainoastaan yksi killinki kukkarossa, tietämättä mistä lisää saada.
Kumminkin saattoi tämän lapsen läsnä-olo minut onnelliseksi. En voinut
ottaa silmiäni hänestä, kun hän joka paikkaa tarkasteli, juosten
toisesta toiseen täynnä uteliaisuutta ja mielihyvää.
"Olen iloinen että Mary kadotti minun", sanoi hän; "olen aina halunnut
tulla tervehtimään teitä, vaan isä ei tahtonut kertoa sanaakaan teistä,
eikä Alice teistä mitään tietänyt. Alice on vanhin sisareni, hän on
kahdeksantoista vuoden vanha, mutta minä olen vaan yhdentoista. Mary
näettekö puheli erään sotamiehen kanssa ja he kävelivät eteenpäin, ja
siellä näytettiin nukkinäytelmää, jonka tähden unhotin katsoa minne he
menivät; tuossa paikassa olivat näkyvistäni, enkä enää löytänyt heitä
missään. Ensin peljästyin hyvin, mutta nyt olen oikein iloinen --
ettekö tekin ole?"
"Olen, hyvin iloinen", vastasin kaikesta sydämmestäni.
"Miten sade tulvailee!" pitkitti hän lörpötystään; "jos kauan näin
sataa, täytyy minun jäädä yöksi luoksenne ja silloin Mary peljästyy
samoin kuin minäkin; vaan se on oikein hänelle, koska hän aina sanoo
äidille, ett'ei hän puhuttele ketään ollessaan ulkona meidän kanssamme.
Sepä minusta oli oiva sattuma että teidät kohtasin juuri kuin olin
itkemäisilläni. Mielelläni joisin teetä luonanne, jos ette pahastuisi."
Tämä muistutti minua tehdä tulta ja panna teekattila tulelle, sillä
itsellänikin oli jo nälkä. Tyttö lörpötteli ehtimiseen arkuudetta,
aivan kuin hän ikänsä olisi ollut tuttu kanssani. Kuinka paljon onnea
olin kadottanut kun en Stefanin lapsia tuntenut! Toivoin olevani edes
heidän hoitajansa, jos en muuta.
"Isä ja äiti käynevät myös levottomiksi", sanoin.
"Vielä mitä", vastasi hän; "he ovat matkanneet Pembridge Halliin. jossa
sir Francis Pembridge ja Frank asuvat. Se on suuri salaisuus, vaan ei
se haittaa, jos siitä teille puhun, kuu vaan lupaatte ett'ette
kenellekään hiisku sanaakaan. -- Alice ja Frank pitävät toisistaan. Oi,
toivon heidän kerran tulevan naimiseen toistensa kanssa! Alice on
matkannut isän ja äidin kanssa, vaan pienet lapset ja minä jäimme
kotiin Maryn luo. Olipa onni ett'ei kukaan pienistä lapsista kadonnut,
joka ei olisi teitä tuntenut, ja jonka varmaankin joku ilkeä eukko
olisi löytänyt ja luoksensa vienyt. Nyt olen saanut tietää missä asutte
ja voin joka päivä tulla lukemaan teille tästä satukirjasta. Luenko nyt
teille vähän aikaa?"
Annoin hänelle kirjan ja hän istautui Feden pehmeälle renkulle ja luki
ääneen sateen lyödessä kattoon ja ikkunanruutuihin. Aivan vähän näytti
toivoa olevan rajuilman lakkaamisesta, enkä sitä juuri toivonutkaan,
sillä olin iloinen saada pitää lasta luonani, ja yhden yön levottomuus
olisi vaan ansaittu rangaistus uskottomalle hoitajalle. Sitä paitsi ei
minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää Ricadillyyn, sillä
rouva Brown oli minua vanhempi ja sade tulvaili yhä vielä.
"Voisitko maata pienellä vuoteellani?" kysyin.
"Voisin kyllä", vastasi hän suoraan. "Pidän teistä paljon, vaikk'ette
ole lady."
"Niin", vastasin, "tosin en ole lady, vaan pidän sinusta yhtä paljon
kuin jos olisin Lontoon ylhäisin lady."
Kumminkin saattoi lapsen puhe minut murheelliseksi. "Mikä tekee vaimon
ladyksi?" kysyin ääneen ja Maggie vastasi.
"Paljonkin", sanoi hän. "Minusta olette melkein ladyn lainen, vaan
olette köyhä, teillä on vanhat vaatteet, eikä ylhäisiä sukulaisia. Isä
sanoo äitiä oikeaksi ladyksi; mutta hän onkin hyvin rikas ja lady
Pembridgen serkku. Isäkin on syntyisin vanhasta arvokkaasta suvusta,
sen kuulin hänen sanovan sir Francisille ja äidille kuulin hänen kerran
sanovan, että sir Francis pitää paljon enemmän vanhasta ylhäisestä
sukuperästä kuin rahasta. En oikein ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan;
vaan kas se on olla oikea lady!"
En voinut olla katkerasti hymyilemättä Maggien puheelle. Todellakin,
vanhasta arvokkaasta suvusta! Niin, Beaden suvussa Kondoverissa oli
kyllä löytynyt monta arvokasta miestä, jotka ylläpidoksensa olivat
ahkerasti työtä tehneet, osoittaneet hyvää naapureillensa ja eläneet ja
kuolleet Jumalan pelvossa. Todellakin, Stefan ja minä olimme alkuperää
vanhasta arvokkaasta suvusta; vaan ei siinä merkityksessä, kuin sir
Francis Pembridge sen oli käsittänyt.
"En tiedä miten teitä nimittäisin", sanoi tyttö istuessaan minua
vastapäätä teepöytään; "teillä kai lienee joku nimi, sanokaa se
minulle!"
"Margery", sanoin, vaan en tahtonut lisätä toista nimeäni.
"No, sepä hauskaa oli!" huudahti hän. "Minunkin nimeni on Margery,
vaikka minua Maggieksi kutsutaan; miten kummallista! Meidän
kumpaisenkin nimi on Margery!"
Hän asetti kuppinsa pöydälle ja nauroi sydämmellisesti; minäkin
nauroin, sillä hänen iloisuutensa tarttui minuun. Iloitsin myös
kuullessani Stefanin nimittäneen yhden lapsistansa minun nimelläni.
Hänellä lienee siihen aikaan ollut jonkunmoinen rakkauden-tunne minua
kohtaan, vaikka rikkaus, ylpeys ja kunnianhimo sen sittemmin olivat
tukehduttaneet; niin, tämä oli minusta samoin kuin joku antaa
lapselleen nimen Emanuel, vaikk'ei hän rakasta Herraa Kristusta, eikä
Häntä edes ajattelekaan.
"Kerron teille mintähden olin niin murheissani, kuu en saanut seurata
isää ja äitiä", sanoi hän. "He matkasivat katsomaan sitä vanhaa,
rakasta kartanoa, jossa isä on syntynyt ja poikana ollessaan asunut, ja
minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä sen. Isä on kertonut siitä
minulle niin monta, monta kertaa, että sen hyvästi jo tunnen; ja, oi,
miten kaunis paikka se on!"
Tuossa paikassa olin näkevinäni kaikki niin selvästi, vanhan kartanon
mataloine kattoineen, jonka sedum-pensaat peittivät; takakartanon
ulkohuoneineen ja hedelmätarhan täysine omenapuineen. Vielä olin
näkevinäni miehet, jotka sadetta pakoon olivat ryömineet ladon
puimaluhalle; suuri ovi seisoi auki ja raskaat vesipisarat putoelivat
katon räystäältä. Oli lypsyajan jälkeen, mutta lehmät seisoivat vielä
märehtien kytkyessään, siksi kuin rajuilma lakkaisi. Arvelin miten
lyhteet kolmikulmaisella pellolla kestäisivät sadetta ja miten pitkä
aika kuluisi siksi kuin ne jälleen kuivaisivat. Vaan tuota-pikaa
katosivat kaikki niinkuin näkyharhaus ja huomasin olevani pienessä
ylishuoneessani, Stefanin pienen tytön seurassa, joka kanssani jutteli.
"Oliko isälläsi sisarta poikana ollessaan?" kysyin tykyttävin sydämmin.
"Ei", vastasi hän, "eikä hänellä koskaan ole ollutkaan. Iso-isä Bede ei
ollut rikas niinkuin isä on, vaan eihän se mitään tee, kun hän vaan oli
vanhasta arvokkaasta perheestä; luulen sillä tarkoitettavan, ett'ei hän
kuulunut rahvaasen."
Isä parka! Näin hänen niin selvään puettuna sarkatakkiin, lyhyihin
nankin-housuihin ja harmaihin sukkiin, jotka itse olin neulonut; kelpo,
rehellinen mies, hellä Stefanille ja minulle, vaan ei mikään gentleman,
maailman katsantotavan mukaan, enemmän kuin minäkään olin lady. Aloin
yhä selvemmin käsittää mikä suuri ylipääsemätön juopa Stefanin ja minun
välillä oli.
"Isä kävi paikkaa katsomassa, ennenkuin Englantiin tulimme", kertoi
Maggie. "Hän tuli tänne lyhyempää tietä kuin me ja silloin kävi hän
maalla katsomassa entistä kotoansa. Sitten osti isä sen ja nyt on se
oikein hänen omansa. Kenties muutamme sinne asumaan, emmekä koskaan
enää matkaa Australiaan, jos vaan Alice tulee naimiseen Frankin kanssa;
mutta se on suuri salaisuus, eikä kukaan ihminen puhu siitä."
Iloitsin kuullessani Stefanin ostaneen vanhan kartanon. Miettiessäni
Maggien puhetta, aloin ymmärtää sen olleen lastensa tähden kuin Stefan
oli hyljännyt minut. Olihan selvää, että se heille olisi
onnettomuudeksi jos minä ilmoittaisin itseni hänen sisarenansa;
sentähden teinkin lujan päätöksen, ett'en koskaan ilmoittaisi heidän
isällään olleen sukulaista. Sydämmestäni toivoin Alicen saavan sen,
jota hän rakasti, enkä koskaan tahtonut hänen tiellensä joutua.
Puhellessamme oli päivä pimennyt, vaan sade tulvaili yhä alas. En ollut
millänikään jos saatoin kauhua huolimattomalle hoitajalle, joka ei
ollut Maggiea silmällä pitänyt -- ja tyttö oli mielissään kun sai jäädä
luokseni. Annoin hänelle ottaa esiin yönutun laatikostani ja katsella
kaikkea mitä siellä löytyi, enkä voinut olla sekä hymyilemättä että
huokaamatta nähdessäni lapsen iloa ja uteliaisuutta. Laatikon pohjalla
oli äitini merkkausvaate -- tyttö näet ei lakannut ennenkuin oli
tyhjentänyt kaikki laatikosta -- ja isäni raamattu, jonka ensimmäiselle
lehdelle nimemme olivat kirjoitetut. Tätä en antanut hänelle, vaikka
hän kyllä pyysi ja rukoili saada lukea siitä ja vaikka vaikea oli
kieltää. En kaikesta maailman hyvästä olisi sallinut, että hän siinä
olisi lukenut isänsä nimen, vaikka minä katselin sitä sekä rakkauden
että murheen tunteilla. Se oli viimmeinen nimi kirjassa, sillä isäni
kuolinpäivää en ollut siihen kirjoittanut; ensin jätin sen Stefanille
kirjoitettavaksi, eikä oikea käteni nyt voinut kynää pitää. Kenties Kor
sen joskus kirjoittaisi.
Sitten nukkui Maggie pienellä vuoteellani; kullankarvaiset kiharansa
hajallaan päänaluksella ja pitkät tummat silmäripsensä levollisesti
laskettuna punottaville poskille. Asetin silmälasit nenälleni, otin
kynttilän ja, varjoten kädelläni sen valoa, seisoin kauan katsellen
lapsen suloisia kasvoja. Sinä yönä en voinut nukkua. Paljon oli
tapahtunut kuluneena päivänä ja paljon oli ajattelemista: olin
menettänyt eläkerahani, miten vast'edes tulisin toimeen, Stefanin lapsi
oli luonani. Ilo näytti voittavan murheen, sillä kun ajattelin
seuraavaa talvea ja köyhyyttäni, muistin lapsen, joka rauhallisesti
nukkui, vaikka oli vieraassa, köyhässä majassa, oudon vaimon seurassa,
ja tunsin Jumalan tahdon olevan, että minunkin tuli olla yhtä
levollinen ja luottavainen vastoinkäymisissäni. Jumalan silmissä olin
lapsi, samoinkuin Maggie minun, ja vielä kalliimpi Hänelle, kuin Maggie
minulle. Olinpa siellä tai täällä, olin aina Hänen siipeinsä varjossa.
Muistin lauseen, jonka olin lukenut Stefanin lähtöpäivänä: "Jos
astuisin ylös taivaasen, niin Sinä olet siellä, jos vuoteeni helvetissä
rakentaisin, katso Sinä olet myös siellä. Jos ottaisin aamuruskon
siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätesi sielläkin johdattais
minua ja Sinun oikea kätesi pitäis minun".