Uusia vastahakoisuuksia.
Neljästi vuodessa tuli minun mennä Cityyn nostamaan eläkerahaani Beden
varastosta, tai lähettää joku toinen valtuuskirjalla varustettuna.
Päivä, jona minun tuli mennä sinne, oli kuuma ja helteinen, vaikka jo
oli syksy. Pohjoisessa peitti taivasta paksu, synkkä, mutta
hopeareunainen pilvi, vaan etelästä paistoi aurinko kuumasti ja poltti
katukiviä ja kartanoiden seinuksia; vähintäkään tuulahdusta ei tuntunut
ja jok'ainoa vastaantulija näytti olevan menehtymäisillään. Mutta
kulkiessani rantaa pitkin ja sitten Ludgatemäkeä ylös ja Cheapsiden
läpi, oli melu, huuto ja kiire niin suuri, kuin tukehduttava kuumuus ei
vähintäkään olisi haitannut. Minulla oli suuri huojennus, kun perille
päästyäni sain istua etuhuoneessa ja odottaa siksi kun vuoroni tuli
ottaa vastaan vähäistä, vaan vakinaista eläkerahaani.
Beden varasto ei ollut suuri; paitsi minua oli ainoastaan viisi vaimoa,
jotka sieltä saivat eläkettä, kaikki leskiä, joilla oli suuret, siistit
hunnut päässä. Oliko perustaja samaa sukua kuin esi-isäni, sitä en
tietänyt; saattoihan niinkin olla, jos nimemme, niinkuin Stefan sanoi,
oli muutettu Beadeksi. Miten lienee asian laita ollutkaan, vaan eräs
John Bede oli jättänyt rahasumman, josta korko oli jaettava kuudelle
köyhälle, jotka olivat seuraan kuuluvien porvarien leskiä tai tyttäriä.
Miten tohtori Klarke lienee menetellyt saadaksensa minun nimeni
luetteloon, koska ainoastaan olin porvarin sisarentytär, sitä en ollut
selville saanut; hän oli vaan sanonut, että kaikki oli oikein, ja nyt
oli jo niin kauan aikaa kulunut, ett'en asiaa enää miettinytkään. Olin
jo monta vuotta saanut eläkerahani, eikä kukaan ollut herättänyt
kysymystä oikeudestani siihen.
Olin iloinen saada istua ja viileyttää itseäni siksi kuin vuoroni tuli
astua perähuoneesen. Joskus oli kirjoittaja maksanut minulle, joskus
joku seuran jäsen; vaan tavallisesti oli kirjoittaja sen tehnyt ja
rahat olivat aina valmiina pienessä käärössä, kolme puntaa ja
kahdeksantoista killinkiä; toisinaan kun se seuran jäsen, joka tunsi
tohtori Klarken, sattui olemaan siellä, antoi hän minulle neljä puntaa.
Sen jälkeen kuin viimmein siellä kävin oli hän kuollut -- kun
vanhenemme, kuolevat ystävät pian! -- ja uusi oli hänen sijassaan.
Astuin sisään heti kun nimeni mainittiin ja näin hyvin ankaran ja
vakaan näköisen herran istuvan pöydän ääressä, kirja edessänsä.
"Nimenne on Margaret Beade?" sanoi hän kovalla ja tuimalla äänellä.
"Ei, herraseni", vastasin, "ei aivan niin, oikea nimeni on Margery
Beade."
"Mintähden oikea nimenne ei löydy kirjassa?" kysyi hän yhtä synkän
näköisenä kuin pohjoisessa oleva ukkosen pilvi.
"Se kirjoitettiin ensin oikein, herraseni", vastasin, "vaan luulen sen
tulleen muutetuksi vanhasta kirjasta ulos kirjoittaessa. Sitten
alkoivat he nimittää minua Margaret Beadeksi. Sanoin heille pari kolme
kertaa, ett'ei tämä ollut nimeni, mutta unhottivat sen aina, jonka
tähden en heitä enää muistuttanutkaan."
"Ketä 'heillä' tarkoitatte?" kysyi hän malttamattomasti.
"Ketä hyvänsä, joka täällä sattui olemaan, joskus herra Thwaits ja
joskus kirjoittaja."
"Miten kuittinne annoitte?" kysyi hän.
"He kirjoittivat sen", vastasin, "ja minä panin vasemmalla kädelläni
merkin alle; oikealla kädelläni en näette voi kynää pitää."
"Nuo ilmoitukset ovat jotensakin kummallisia", sanoi hän ankarasti
katsoen minuun, ikäänkuin olisin syytettynä jostakin suuresta
rikoksesta seisonut hänen edessänsä; "kysymys on, oletteko oikea
henkilö. Mistä tiedän, oletteko sama, joka seuralle on esitetty."
"Kirjoittaja ja herra Thwaits tuntevat minut", vastasin, "ja vanhassa
kirjassa löydätte nimeni oikein kirjoitettuna. Voisin saada useampia,
jotka todistaisivat, että olen Margery Beade."
Hän soitti kelloa ja käski sisääntulijan antaa niiden nimiluettelon,
jotka saivat eläkerahaa Beden varastosta. Jäin seisomaan ja tunsin
pääni vapisevan tavallista enemmän ja koko ruumiini värisi vieraan
herran silmätessä minua, ikäänkuin löytääkseen jotakin syynalaista
minussa. Tulin oikein iloiseksi, kun vanha kirja tuotiin esiin ja hän
alkoi selata sitä.
"Täältä löydän", sanoi hän hetken kuluttua, joka minusta tuntui hyvin
pitkältä, "nimen Margery Beade, leski, Jaakko Simisterin tytär, Seuran
jäsen. Onko tämä oikea ilmoitus?"
Tuskin voin uskoa kuulleeni oikein. Tohtori Klarke ei ollut koskaan
sanonut, miten hän oli esitellyt pyyntöni saada apua varastosta; kaikki
mitä tiesin oli, että nimeni löytyi luettelossa ja että säännöllisesti
olin saanut eläkerahani. Epäilemättä oli hän sen tehnyt sydämmensä
hyvyydestä, vaan siinä ei ollut totuutta, eikä valhe ajan pitkään
myötänsä tuo mitään hyvää. Hämmästyin hyvin ja kävin levottomaksi.
"Ei, se ei ole oikein", sanoin ja ääneni vapisi yhtä paljon kuin
jäsenenikin.
"Tahtoisin kumminkin tietää, mikä oikea ilmoituksenne on", sanoi hän
vihastuneena; "kas niin, sanokaa nyt totuus, eikä mitään muuta kuin
totuus. Minua ette voi pettää."
"En ole leski", vastasin vakaammalla äänellä; "Jaakko Simister oli
enoni, eikä isäni."
"Ei jonkun seuranjäsenen leski, eikä tytär!" huudahti hän; "millä
neuvoin viekoittelitte itsellenne eläkerahaa Beden varastosta?"
"En tiedä, miten lienee tapahtunut", vastasin; "tähän saakka en ole
tietänyt olleeni väärin sisäänkirjoitettu. Tohtori Klarke toimitti
kaikki ja minä luulin kaikki olevan oikein."
"Missä tohtori Klarke on?" kysyi hän.
"Hän on kuollut, herraseni", vastasin; "hän kuoli kuusi vuotta sitten.
Olen saanut apua varastosta toistakymmentä vuotta."
"Niin kauan olette siis pettäneet meitä", sanoi hän. "Säännöt ovat
noudatettavat; miten tämä teidän tietämättänne voi tapahtua, sen
tahtoisin tietää?"
"Tohtori Klarke toimitti minulle kaikki", sanoin murheellisena; "oikea
käteni oli jo silloin melkein käyttämätön, enkä minä tehnyt muuta kuin
kirjoitin alle. Hän luuli tekevänsä minulle hyvän työn, sen tiedän.
En voisi sanaakaan pahaa sanoa hänestä; vaan näettehän kaikki
pyynnekirjasta. En koskaan ole aikonut pettää ketään; Jumala tietää --"
"Vaiti!" keskeytti hän vihaisella, tuskauntuneella äänellä; "elkää
ruvetko Jumalasta lörpöttelemään. Tiedän teillä köyhillä aina olevan
sen saapuvilla. Sen vaan huomaan, että viikottain olette ottaneet kuusi
killinkiä joltakin köyhältä leski tai orpo raukalta, vaikk'ei teillä
Beden jälkisäännökseen ole suurempaa oikeutta kuin tällä pöydällä.
Voisin syyttää teitä petoksesta, enkä ole varma, ett'emme sitä tee.
Aion esittää asian Seuralle."
Seisoin äänetönnä ja katsoin kiivaasen, pahaluuloiseen mieheen. Hän loi
silmänsä maahan, kun häneen katsoin, ja näytti enemmän vihastuvan, kun
en alakuloisena seisonut hänen edessään.
"Kas niin", sanoi hän, "elkää loukatko minua, muuten syytän teitä.
Onko teillä ketään, joka voisi syyttömyyttänne todistaa?"
Olin aivan hämilläni ja päätäni pyörrytti, enkä muistanut herra Moesia,
joka enoni jälkeen otti liikkeen. Ketään paitsi Stefania en muistanut.
Muutamalla sanalla olisi hän voinut vapauttaa minut kauheasta petoksen
syytöksestä. Hänellä oli rikkautta ja ystäviä; vaan pelkäsin alentavani
häntä, jos ilmoittaisin, että hän oli veljeni. Ja vaikka en
ilmoittaisikaan häntä veljenäni, voisi jo nimiemme yhdistäminen saattaa
kansaa luulemaan häntä sukulaisekseni, minun, köyhän almun-alaisen
raukan. Sitä en tahtonut. En tahtonut vähintäkään alentaa hänen
arvoansa Lontoon suuressa maailmassa, jossa hän vaimoneen ja lapsineen
eli niin muhkeasti. Ei, en sittenkään, vaikka vaiti-oloni kautta
tulisin köyhdytetyksi ja epäluulon alaiseksi. Sydämmeni oli nyt
hellätuntoisempi Stefanille kuin toukokuussa, jolloin hän minut pois
ajoi.
"Ei, hyvä herra", sanoin, "en voi itseäni puolustamaan hankkia ketään,
ken teille kelpaisi; eikä kukaan voisi teille sanoa erehdyksestä sen
enempää kuin minäkään. Minä puhun totta, niin todellakin teen. En
tietänyt tohtori Klarken sisäänkirjoittaneen minua leskenä ja eno
Simisterin tyttärenä. Sen teki hän hyvyydestä, siitä olen varma; jos
voisin takaisin maksaa jok'ainoan pennin varastoon, tekisin sen ilolla.
Tämä oikein raskauttaa mieltäni."
Tuskin voin kertoa, miten vaikealta kaikki silloin näytti. Rahaa
minulla ei ollut, paitsi yksi killinki kukkarossani, ja koko vakinainen
sisääntuloni oli silmänräpäyksessä hävinnyt. Tiesin ett'eivät mitkään
sanat voisi hellyttää tuota kovaa, kylmäkiskoista miestä, joka vielä
nytkin niin epäluuloisesti katsoi minuun. Lyykistin hänelle ja menin
pois.
Matka kotiini, Westminsteriin, oli pitkä ja vaivaloinen, niin pitkä
ett'en luullut perille pääsevänikään. En voinut olla tuntematta, miten
kevyt ja tyhjä köyhä kukkaroni oli. Mitä minun nyt tuli tehdä? Velkoja
minulla ei ollut, olin näet asettanut elämäni sille kannalle, että
rahat riittivät vähiin tarpeihini, vaan kuudesta killingistä viikossa
ei ollut säästöön jäänyt. Tiesin ett'ei Kor antaisi minun nälkää nähdä,
vaan kuinka vaikea oli langeta hänelle rasitukseksi, juuri nyt kun
hänen tuli säästää saadaksensa oma pieni koti!
En usko Jumalan vihastuvan meihin, jos tunnemme tien epätasaisuuden ja
joskus kompastummekin suurimpiin kiviin, jotka tiellämme ovat. Kaikki
olemme vaan lapsia, eivätkä jalkamme ole tarpeeksi vakavat voidaksemme
pää pystyssä ja taivaasen luoduin silmin astua kivistä tietä eteenpäin.
Vaikka lapsi pitääkin kiinni isänsä väkevästä kädestä, ei se astuessaan
teräville irtonaisille kiville, jotka sen jalkain alta vierivät, voi
olla sitä tuntematta, eikä isä vihastu, jos lapsen pienet jalat
horjahtavat ja sen pienet sormet lujemmin tarttuvat kiinni isän käteen.
Kuinka paljon vähemmin silloin taivaallinen Isämme!