Aika menee vanhaa rataansa.
Korin lähtö oli kohta päätetty. Hän oli nyt tuleva laivalääkäriksi ja
matkaava edes takaisin myrskyisellä merellä, olipa minlainen sää
hyvänsä; sill'aikaa Fede ja minä kotona tarkastelisimme tuulia ja
pilviä, ja rajutuulten raivotessa viettäisimme monta levotonta hetkeä.
Ennen lähtöä oli meillä paljo puuhaamista saadaksemme kaikki valmiiksi,
sillä Korin tuli olla oivan herrasmiehen näköinen, kun hän tästä
lähtien tulisi oleskelemaan yhtä paljon rikkaiden kuin köyhienkin
parissa. Huolimatta kaikista toimistamme sai hän kumminkin huonon
varustuksen, vaikka Korin tietämättä panin vanhan kellon Margeryn
panttiin, ja rahoilla ostin hänelle muutamia paitoja, että hän edes
vähän tulisi ylhäisten näköiseksi, joiden seurassa hän Amerikaan oli
matkaava. Fede ompeli muutamia kauluksia, poltti ja merkitsi muutamia
nenäliinoja, väliin laulaen, väliin huoaten, sillä hänen sydämmensä oli
ilon ja murheen vaiheella.
Kesäkuu oli jo puoleksi kulunut ennenkuin Kor Lontoosta lähti. Iltaa
ennen lähtöänsä tuli hän luokseni. Hän oli antanut minulle lääkkeitä ja
hoitanut minua. Nyt oli hän taas levottoman näköinen ja näytti olevan
huolissaan minusta.
"Neiti Margery", sanoi hän, "ette saa murhettanne voitetuksi."
En, halvaus oli kohdannut päätäni, eikä se koskaan enää voinut
terveeksi tulla, käteni olivat vapisevat ja heikot, erittäinkin se,
joka oli hermoton. Sitä voimaa, jonka Stefanin huoneessa olin
menettänyt, en takaisin saisi ennenkuin jälleen nuoreksi tulisin,
juotuani elämän lähteestä, joka virtaa Jumalan ja Karitsan istuimesta.
"Murehditte veljeänne", pitkitti Kor; "pelkäätte yhä hänelle jotakin
pahaa tapahtuneen?"
Olin näet säilyttänyt salaisuuteni, enkä siitä päivästä saakka
Stefanista sanaakaan virkkanut. Miten voinkaan muille kuin Jumalalle
puhua siitä, mitä välillämme oli tapahtunut?
"En tiedä tuleeko minun kertoa teille", sanoi hän tarttuen vapisevaan
käteeni. "Se on tuottava teille murhetta, suurta murhetta, vaan se on
rauhoittava mieltänne veljenne suhteen."
"Kerro minulle Kor", sanoin, innokas tietämään, mitä hänellä oli
sanottavana.
"No niin, veljenne Stefan elää ja on terve", vastasi hän, "vaan hän ei
ansaitse veljen nimeä. Olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä. Vaan
rauhoittukaa, muuten en voi enempää kertoa."
"Kerro minulle kaikki", sanoin.
"Kulin Whitechapeliin päin", kertoi hän, "ja näin siirtolaisseuran
panevan ilmoituksen, jossa lu'in, että eräs herra Stefan Bede Talbot
Downsista pitäisi luennon: 'Australian uudisasukkaista'; kokousta
johtaisi sir Francis Pembridge, parlamentin jäsen. -- Stefan Bede!
Paikalla arvelin että hän on teidän veljenne, neiti Margery, vaikka
tämän nimi kirjoitettiin Bede eikä Beade. Luento oli juuri alkava,
kiiruhdin siis heti sinne. Hän oli hyvin sen näköinen kuin te,
nähdessäni teitä ensi kerran Pyhissävaeltajain-kadulla; pitkä ja suora
hän oli ja hänen äänensäkin oli samanlainen kuin teidän. Luento oli
hyvin hyvä. Sivumennen mainitsi hän hyvästi menestyneensä siellä,
vaikka vähillä varoilla oli sinne matkannut; muuten olisin kenties
luullut hänen elättävän itseänsä luentojen pitämällä, vaikk'ei hän
siltä näyttänyt. Näytti paremmin kuin hän sinne tulollansa olisi
suosiota osoittanut ja he kiittivätkin häntä luennosta, niinkuin hän
siitä ei olisi maksua saanut."
Kor istui hiljaa ja miettien, ikäänkuin ei olisi tietänyt miten lopun
minulle kertoisi.
"Jatka", sanoin, "kerro minulle kaikki."
"Lienee parasta", vastasi hän, "vaikka tuskin tiedän miten sen teen.
Kun luento oli loppunut, astuin kiireesti puhuja-istuimen eteen. Herra
Bede kätteli ja puhutteli muutamia herroja, joiden seurassa myös sir
Francis Pembridge oli. Astuin vaan rohkeasti esiin, vaikka kyllä
pitkään minuun katsoivat, ja kysyin: 'Oletteko Stefan Bede, joka
kuudentoista vuotisena poikana matkasi Australiaan?' 'Sen ikäinen
olin', vastasi hän. 'Onko teillä sisar, jonka nimi on Margery?' 'El
minulla sisarta ole', vastasi hän, vaan näytti hyvin hämmästyvän. 'Bede
ei ole mikään yleinen nimi', sanoin, 'ja tunnen erään neiti Margery
Beaden, jolla oli Stefan niminen veli, joka kuudentoista vuotisena
Australiaan matkasi'. 'Hyvä herra, hänestä en mitään tiedä', sanoi hän
malttamattomasti; 'Australia on suuri maa, melkein yhtä suuri kuin
Europa, ja kaikki minkä tiedän on, että minulla lienee ollut kaima
siellä; vaan hänestä tai sisarestansa en mitään tiedä'. Kumminkin olen
varma siitä, että hän oli veljenne."
"Niin, Kor, se oli Stefan", sanoin.
"Hän ei puhettansa pitkittänyt", jatkoi Kor, "pyörähti vaan
kantapäällään ja meni pois sir Francis Pembridgen seurassa. Komeat
vaunut parihevosine odottivat kadulla, he astuivat niihin ja hän huusi
ajajalle: 'kotiin!' Hän lienee palannut rikkaana miehenä, neiti
Margery."
En mitään virkkanut; olin näet päättänyt säilyttää Stefania koskevan
salaisuuteni. Kor katseli minua ja oli iloinen nähdessään minut niin
levollisena. Levollinen; oli kuin kauan aikaa jo olisi kulunut siitä,
kuin Stefan hylkäsi minut, ja nyt, annettuani hänelle anteeksi ja
rukoiltuani hänen edestänsä, valliisi syvä rauha sydämmessäni. Korin
kertomus ei minua häirinnyt; toisinaan toivoin vaan että muisto
kärsimisestäni, halvaus, joka oli päätäni kohdannut, otettaisiin pois.
Mutta tämä oli vaan paalu lihassa, eikä mikään paha henki, joka minua
kuritti, ja jos Herrani voi pitää naulojen jälkiä siunatuissa
käsissänsä, niin miksi minä en tätä muistoa kantaisi siksi kuin pääni
viimmeisen kerran levolle laskisin?
"Neiti Margery", sanoi Kor houkutellen, "luvatkaa minulle ainoastaan
yksi asia!"
"Mitä tahdot?" kysyin.
"Nyt kesän tultua", sanoi hän, "tulevat kadut teille liian kuumiksi ja
polttaviksi. Olette paljon heikompi kuin edellisenä vuonna ja
tarvitsette virkeämpää ilmaa; luvatkaa nyt minulle viettää aikaanne
puistoissa sen sijaan kuin ennen kuljeksitte ahtailla kaduilla ja
kujilla. Vielä tarvitsemme teitä monta vuotta, ette saa terveyttänne
menettää; luvatkaa se minulle!"
Vähän arveltuani lupasin hänelle sen; juuri nyt tunsinkin ett'en enää
kestäisi nähdä sitä köyhyyttä, tuskaa ja tautia, jota Lontoon
takakaduilla löytyi, erittäinkin kosk'en enää kenellekään voinut
ojentaa auttavaa kättä.
Seuraavana päivänä seurasimme Fede, rouva Moes ja minä Koria
rautatien-pysäyspaikalle ja näimme hänen vaunun-ikkunasta vilkuttavan
viimeisiä jäähyväisiä siksi kuin juna vei hänet näkyvistämme.
Korin matkattua vietin lupaukseni mukaan suurimman osan kuumista
kesäpäivistä puistoissa, puiden siimeksessä. Siellä olin kuin vieraassa
maassa ja näin vieraita tapoja ja oloja, toisinaan tuskin luulinkaan
enää olevani Lontoossa, jossa kumminkin jo lähes parikymmentä vuotta
olin asunut, vaan oleskellut enimmäkseen köyhien parissa ja aivan vähän
nähnyt rikkaita ja ylhäisiä. Nyt, tultuani liian voimattomaksi
voidakseni enää ottaa osaa elämän kovaan, todelliseen työhön ja ollen
ainoastaan katselijana, arvelin, oliko kaikki kurjuus ja viheliäisyys
todellista, jota ahtailla, kapeilla ja likaisilla kujilla olin nähnyt.
Rikkaat ja ylhäiset saattoivat komeasti ja kalliisti puettuna ajaa
komeissa vaunuissaan pitkässä rivissä, josta ei loppuakaan näyttänyt
tulevan ja jonka katsominen jo alkoi päätäni pyörryttää. Siinä ajoivat
he sadottain ja tuhansittain, suuren rikkauden komulla ja loistolla,
puvuissa, joiden hinnalla vuosikausia olisi voinut elättää ja puettaa
monta köyhää lasta. Heidän hevosensakin, jotka olivat kauniita eläimiä,
olivat niin pidetyt että niiden ylläpidolla olisi nälkään nääntymästä
voinut pelastaa sadottain lähimmäisiämme. Niin, tämä oli toinen maa ja
toinen kansa; meri, valtamerta syvempi, aaltoili heidän ja Lontoon
syrjäisempien paikkojen välillä. Mitä tiesivät nämä tyhjäntoimittajat,
jotka komeilla kaduilla vetelehtivät, tarttuvista taudeista, kalvavasta
köyhyydestä ja siitä raa'asta tietämättömyydestä, joka on edellisiäkin
surkeampi? Tunsin itseni täällä yhtä murheelliseksi kuin konsanaan
Lontoon kurjimmilla kaduilla. Kun Herra näki kaupungin, itki Hän sen
surkeaa tilaa, ei ainoastaan publikaanien, porttojen ja syntisten, vaan
kaiken! "O, että tietäisit, ja sen jo tänä päivänä, mitä sinun rauhaas
sopii!" Sinun! Itsekullekin meistä, yhtä hyvin kuin suuren kaupungin
asukkaille, ovat nämä sanat lausutut. Kuinka moni Lontoon rikkaista ja
ylhäisistä tiesi mitä hänen rauhaansa sopii, enemmän kuin kujien juopot
ja varkaatkaan?
Ja epäilemättä oli siellä kumminkin monta, jotka olivat rauhan
saavuttaneet. Herralla oli opetuslapsia myös kaupungissa, jonka
surkeutta Hän itki. Koettelin heidän ulkomuodostansa tutkia, minkä
laatuisia he olivat, sillä Jumalan palvelijat kantavat sinetin
otsallansa, vaikka se ainoastaan enkeleille on selvästi näkyvissä.
Silloin tällöin olin huomaavinani jonkun muodon loistavan siitä, ja
tämä näky, korean, iloisan seuran keskellä, täytti sydämmeni ilolla.
Eräänä päivänä näin nuoren tytön, jonka olento oli ylevä ja
kasvon-piirteet säännölliset, ratsastavan ohitseni komealla hevosella,
ja kun hänen muotonsa vivahti tutulta, silmäilin häntä tarkemmin. En
tietänyt kuka hän oli ennenkuin eräs herra ratsasti hänen luoksensa. Se
oli Stefan!
Sen jälkeen näin usein Stefanin ja hänen tyttärensä. Tavallisesti
ratsasti heidän seurassaan eräs jalon ja vilpittömän näköinen nuori
mies, joka minua hyvin miellytti. Kuinka kaukana minusta he olivat! He
kuuluivat tuohon toiseen kansaan ja toiseen maahan, eivätkä tunteneet
minun maatani, minun kansaani. Näin miten mahdotonta Stefanin olisi
ollut laskeutua luokseni ja kaikkien nähden ojentaa minulle kätensä
sanoen: "Tämä on sisareni." Löytyy kumminkin Yksi, joka on ylhäisintä
ylhäisempi, eikä häpeä kutsua halvintakaan veljekseen.
Näin Stefanin toisiakin lapsia, sillä sydämmeni isosi heitä ja etsin
semmoisia paikkoja puistoissa, joissa parhaiten olin tilaisuudessa
nähdä heitä. Siellä oli pieni Maggie ja vielä kaksi pientä lasta, jotka
vasta opettelivat kävelemään ja leikkimään. Kuinka mielelläni olisin
pitänyt heitä sylissäni, leikitellyt heidän kanssaan ja kuunnellut
heidän iloista loruamistaan! Se ei voinut koskaan tapahtua. Loitolla
sain vaan katsella heitä, kummastellen hoitajien huolimattomuutta. En
voinut ottaa heitä syliini niinkuin Herrani oli ottanut pieniä lapsia.
Suuri juopa eroitti minun heistä kaikista; minun, köyhän, kurjan
hoitolaisen, vanhassa kuluneessa mekossa, noista rikkaista, iloisista
lapsista, veljeni pojista ja tyttäristä.
Eräänä iltana, kun Feden kanssa istuin puistossa, näin Stefanin
tyttären kävelevän saman nuoren herran kanssa, jonka ennenkin hänen
seurassaan olin nähnyt. Hän oli pitkä ja koko hänen olentonsa osoitti
jaloutta ja tyventä suloisuutta. Feden silmät olivat kiinnitetyt
häneen; he kulkivat niin läheltä ohitsemme, että hänen kohiseva
silkkihameensa lipasi hamettani.
"Tuo nuori neitonen miellyttää minua!" sanoi Fede. Kyllä hän minuakin
miellytti, minä rakastin häntä ja halusin saada puhutella häntä,
kuullakseni hänen ääntänsä edes kerrankaan.
"Hän saattoi minut ajattelemaan nuorta raatiherraa, joka Kristuksen
tykö tuli", sanoi Fede hiljaisella äänellä.
"Miten niin?" kysyin.
"Muistathan sanat", vastasi hän, "Ja Jesus katsoi häneen ja rakasti
häntä."
"En luule täällä löytyvän monta, joita Hän, heitä katsoessaan,
rakastaisi; useampien täällä olevien ihmisten ulkomuoto ei miellyttäisi
Häntä, vai miten luulet Margery? Hänen muodostaan luulen Herran
kumminkin pitävän."
Feden sanat ilahduttivat minua ja kätkin ne sydämmeeni. Myöhemmin
kesällä ei Stefanin, eikä hänen vanhinta tytärtänsä näkynyt, ainoastaan
nuoremmat lapset hoitajinensa olivat kaupungissa ja heitä näin joka
päivä puistossa.