Kornelius Bell.
Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli
Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille
kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden
välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen,
jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi
askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.
Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua
järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa
oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli
pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän
kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja
olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja
miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein
unhottuivat.
Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt
seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen
toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa
istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän
ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor
seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen
toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita
kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen
silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.
"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan,
ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa
Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei
hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään
minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä,
suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin
auttaisi, niin, olen nimettäkin -- köyhä Korpral Bell, jonka kadulta
korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani.
Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. -- Ei, en voi häntä
enää ajatellakaan!"
Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin
sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän
ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta.
Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän
Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita
enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli
hyljännyt minun.
"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella
äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon
sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman,
vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni
asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia
lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi
kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun
rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti
onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän
hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen
kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun
ystävä."
Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut
mitään, puristi vaan kovasti kättäni.
"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin
minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi,
"enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun
tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."
Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde
oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin
hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli
näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän
nurpeillani Fedelle.
"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.
"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän
puhunut sinulle, Margery."
Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla
hymyilemättä.
"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään
vastannut."
"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en
koskaan halua riidellä -- en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha
Margery."
Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa
häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä
Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei
hän liikahtanut.
"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"
"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.
Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura
päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut
päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten
rukoileva hänen äänensä oli.
"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja
mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"
"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.
"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi
Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano
suora totuus, Fede."
"Ei", kuiskasi hän.
Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta
ottamaisillaan.
"Rakastatko minua Fede -- rakastatko vai etkö?" kysyi hän.
Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen
liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa,
kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena
oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei
nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän
kieltävääkään vastausta antanut.
"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski
kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut,
veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.
En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja
hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen
rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä
ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona,
vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen.
Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä,
jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä,
jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa
tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos
Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen
elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä.
Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin
päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat
matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi
niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä
kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.
Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista
hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua
pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet
tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin,
jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi
muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä
tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.
"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.
"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa,
ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin
niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka
syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.
"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee
Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori
Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"
"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille
astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."
He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä
kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota
eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo
yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli
minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän
astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin
miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha
ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi
kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun,
hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia
minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös
hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi
kuin minun.
"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin
yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli
kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen
illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin
suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni
tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin
edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että
minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti,
jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos
sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet
kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.
Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on
kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun
Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes
tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja
pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja
muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä,
vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut,
jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän
luoksensa tuli!