SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kornelius Bell.

Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli

Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille

kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden

välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen,

jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi

askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.

Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua

järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa

oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli

pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän

kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja

olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja

miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein

unhottuivat.

Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt

seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen

toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa

istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän

ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor

seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen

toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita

kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen

silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.

"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan,

ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa

Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei

hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään

minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä,

suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin

auttaisi, niin, olen nimettäkin -- köyhä Korpral Bell, jonka kadulta

korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani.

Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. -- Ei, en voi häntä

enää ajatellakaan!"

Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin

sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän

ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta.

Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän

Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita

enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli

hyljännyt minun.

"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella

äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon

sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman,

vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni

asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia

lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi

kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun

rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti

onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän

hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen

kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun

ystävä."

Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut

mitään, puristi vaan kovasti kättäni.

"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin

minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi,

"enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun

tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."

Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde

oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin

hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli

näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän

nurpeillani Fedelle.

"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.

"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän

puhunut sinulle, Margery."

Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla

hymyilemättä.

"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään

vastannut."

"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en

koskaan halua riidellä -- en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha

Margery."

Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa

häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä

Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei

hän liikahtanut.

"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"

"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.

Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura

päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut

päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten

rukoileva hänen äänensä oli.

"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja

mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"

"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.

"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi

Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano

suora totuus, Fede."

"Ei", kuiskasi hän.

Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta

ottamaisillaan.

"Rakastatko minua Fede -- rakastatko vai etkö?" kysyi hän.

Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen

liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa,

kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena

oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei

nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän

kieltävääkään vastausta antanut.

"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski

kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut,

veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.

En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja

hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen

rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä

ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona,

vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen.

Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä,

jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä,

jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa

tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos

Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen

elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä.

Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin

päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat

matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi

niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä

kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.

Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista

hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua

pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet

tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin,

jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi

muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä

tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.

"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.

"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa,

ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin

niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka

syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.

"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee

Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori

Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"

"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille

astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."

He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä

kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota

eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo

yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli

minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän

astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin

miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha

ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi

kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun,

hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia

minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös

hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi

kuin minun.

"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin

yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli

kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen

illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin

suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni

tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin

edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että

minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti,

jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos

sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet

kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.

Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on

kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun

Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes

tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja

pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja

muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä,

vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut,

jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän

luoksensa tuli!

Margery Beade ja Beden armeliaisuus · 第 21 / 32 题