Teepidot holhouskartanossa.
Seuraavana iltana olin kutsuttu teetä juomaan rouva Moesin ja Feden luo
heidän pieneen kotiinsa. Jo vuosikausia oli meidän ollut tapa kerran
viikossa viettää iltaa yksissä, jonka tähden minä kahdesti olin heidän
luonaan ja he joka kolmas kerta minun tykönäni. Kun varamme olivat
vähäiset, niin täytyi käyntimme toisiemme luona olla jonkunmoisessa
tasapainossa, ett'eivät toisen menot tulisi suuremmiksi kuin
toisenkaan. En tahtonut saattaa heitä levottomiksi kotiin jäämiselläni,
vaikka aivan vähän olin sovelias menemään, sillä olin hyvin liikutettu
ja tunsin hermojen vavistusta päässäni, jota en voinut yhdessä kohdin
pitää; luultavasti oli tämä halvauskohtaus, vaikka vielä aivan heikko.
Tunsin, ett'en enää koskaan voisi pitää päätäni pystyssä, vakaasti ja
taneasti niinkuin ennen. Niin, nyt olin todellakin vanha eukko.
Tultuani holhouskartanoon, huomasivat he paikalla muutoksen tapahtuneen
minussa. Lieneekö vapiseva pääni, vai kalpea muotoni vetänyt Feden
huomion puoleensa, koska hän tullessaan tavallisuuden mukaan iloisesti
minua tervehtimään, yht'äkkiä pysähtyi äänettömänä. Sitten juoksi hän
luokseni, otti pääni käsiensä väliin, katseli minua tarkasti ja syleili
minua sitten kovasti nyhkyttäen. Korkin oli siellä. Hänen siellä olonsa
oli jotakin erinomaista. Tuota pikaa kavahti hän istuimeltaan takan
luona ja kiiruhti meitä tukemaan, sillä Fede nojautui minua vasten ja
minä olin liian heikko häntä kannattamaan.
"Oi, Margery!" nyhkytti hän, "mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään, Fede", sanoin, "ei mitään Kor -- jota kertoa voisin. Olin
voinut pahoin koko yön, enkä tänään ole entiselläni. Ei se mitään
vaarallista ole."
"Se on kylliksi vaarallista", sanoi Kor huolestuneena. "Tiedän kyllä
miten asian laita on; te huolitte itsenne kuoliaaksi veljenne tähden,
enkä minä voi hankkia tietoja hänestä."
Hän saattoi minut istumaan ja minä peitin kasvoni käsilläni sanaakaan
virkkamatta. Äänettömyys vallitsi hetken, sillä oli niin harvinaista
nähdä minulta puuttuvan valtaa itseni yli, ett'eivät ensin muuta
voineet kuin katsoa minuun ja toisiinsa.
"Fede hyvä", sanoi rouva Moes, "sinä minua todellakin kummastutat,
onhan tuolla lautakolla aina hajusuolaa, joka on kylliksi väkevää
virkistämään neiti Margeryä, jos et, herttaiseni, päättömäksi olisi
mennyt. Sunnuntaina haistaessani sitä kirkossa nousivat kyyneleet
silmiini ja pappi luuli kyllä saarnansa liikuttavan minua, mutta siinä
hän erehtyi, sillä en niinkään helposti tule liikutetuksi."
"Tunnen itseni jo terveemmäksi, rouva Moes", sanoin. "Jättäkää minut
yksin, lapseni, niin kyllä virkistyn siksi kuin teetä juodaan. Se on
vaan kevätilma, joka raukaisee minua."
Kor pudisti päätään mitään virkkamatta, istautui viereeni ja koetteli
valtasuontani. Pieni huone näytti minusta aivan uudelta, ikäänkuin en
sitä koskaan ennen olisi nähnyt. Se oli täpö täynnä jäännöksiä rouva
Moesin paremmista päivistä. Seinille oli ripustettu hänen
ystäviensä muotokuvia, jotka olivat leikatut mustasta paperista ja
sitkustetut valkealle. Hänen oma öljymaalilla maalattu kuvansa täytti
suuren osan ikkunan vieressä olevasta seinästä. Pienellä ompelupöydällä
oli vakkanen ja pari korvattomia kiinalais-kuppia. Ei ollut
epäilemistäkään, ett'eivät ne muinoin olisi kuuluneet korkeasukuiselle
perheelle, vaikka rouva Moes nyt oli holhouskartanossa. Ajattelin, mitä
hän sanoisi Kor raukasta, jos Fede tyytyisi tulemaan hänen vaimokseen.
Fede seisoi pöydän luona ja silitti voileipiä. Kor unohutti minut
katsoakseen häneen samoin kuin minä katselin häntä sinä päivänä, jona
Stefan niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mintähden oli hän tullut, kun
hän ei minusta sen enempää huolinut? Vuosikausia olisi hän voinut elää
Lontoossa minuun yhtymättä; en näet olisi tuntenut häntä, jos vaan sen
ainoan kerran olisin nähnyt hänet ikkunan läpi.
"On niin harvinaista että meillä on miesvieras", sanoi rouva Moes
hymyillen suloisimmalla tavallaan, kun tee oli valmista, "että meidän,
Fede herttaiseni, nyt tulee kursailla parhaimman jälkeen, eikä
kiistellä hänestä. Hänen tulisi luonnollisesti istua minun vieressäni,
joka olen emäntä, vaan koska sinun tulee tarjota teetä, täytynee hänen
istua sinun rinnallasi, voidakseen auttaa sinua; antanen hänen itsensä
valita."
Sanaakaan virkkamatta asetti Kor istuimensa Feden viereen, joka syvästi
punehtuen kasteli kuppien alareunoja vähässä vedessä, joka hänellä oli
kulhossa. Kuulin Korin kysyvän mintähden hän niin teki ja hänen
vastaavan veden olevan liian kuumaa. Tänä iltana näytti Fede'kin olevan
heikkohermoinen, enkä minä voinut pitää kättäni vakavana kohottaessani
kuppia huulilleni.
"Mutta, Fede herttaiseni!" huudahti rouva Moes, "miksi punottavat
poskesi tänään niin? Oletko aivan terve? Kunhan sinulla vaan ei olisi
kuume tai tuhkarokko, tai jotakin semmoista kuin setäraukallasi oli,
joka kuoli heikkoudesta aivuissa, istuessa rahastossa numeroineen ja
laskentolukuineen, jotka nousivat satoihin, jopa tuhansiinkin puntiin.
Minun täytynee kysyä herra Belliltä mitä hän sinusta ajattelee."
Lapsi punehtui punehtumistaan rouva Moesin puhuessa, vaan Kor ei
katsonut häneen. Toivoin hänen sitä tekevän, sillä en koskaan ollut
Fedeä kauniimpana nähnyt.
"Minulla on uutisia kerrottavana teille, neiti Margery", sanoi Kor
kääntyen minuun, niin pian kuin rouva Moes oli puhumasta lakannut.
"Hyviäkö uutisia?" kysyin.
"Sitä en vielä tiedä", vastasi hän. "Nyt olen suorittanut viimmeisen
tutkintoni ja taidan toimittaa lääkärin virkaa; vaan minulla ei ole
vaikutus-alaa, eikä vähintäkään toivoa saada sitä. Voin palata entiseen
palvelukseeni Whitechapelissa minä päivänä hyvänsä, ja onhan sielläkin
sisääntulo, vaikka huono; mutta vaikealta tuntuu, kun jo on täyttänyt
kahdeksankolmatta vuotta, eikä ole toivettakaan saada omaa kotia. Ei
niin, että sitä murehtisin, sillä onhan oloni paljoa parempi kuin
toivoakaan voin; olen omasta säädystäni astunut toiseen, paljon
korkeampaan, ja siitä saapi aina kärsiä."
Hän näytti vakaalta ja miettivältä, vaan kirkkaus, jota en kaukaan
aikaan ollut nähnyt, valaisi hänen muotonsa.
"No, niin", pitkitti hän, "tänään sain kirjeen eräältä ystävältä,
nuorelta Williamsilta, joka on ensimmäisenä perämiehenä Newyorkin ja
Liverpoolin väliä kulkevassa höyrylaivassa. Hän sanoo voimansa hankkia
minulle lääkärin-viran samassa laivassa; palkkaedut ovat kuusi
killinkiä päivässä, lukuun ottamatta matkustavaisten lahjoja, jotka
joskus voivat nousta viiteen puntaan matkalta, ja vapaa ylöspito paitsi
maissa ollessa. Siinä voisin kohta säästää rahoja hankkiakseni
itselleni pienen kodin; mutta en voinut päättää ennenkuin sain kuulla
neuvonne, neiti Margery."
"Nepä suuria uutisia olivat, herra Bell!" huudahti rouva Moes,
ennenkuin ennätin sanaakaan virkkaa, "pojalle, joka on kadulta otettu.
Se on todellakin suuri etu sekä teille että neiti Margerylle, kun
tulette oikeaksi tohtoriksi, ettekä tuommoiseksi puoskaroitsijaksi,
jolla on lääkemarjoja, joilla kaikki taudit parannetaan; Fede nyrpistää
vaan nenäänsä niille, eikä salli tuoda vähintäkään rasiaa silmiensä
eteen."
"Vai aiot matkata luotamme Kor?" sanoin jotenkin alakuloisena;
ajatukseni olivat näet kiinnitetyt Stefaniin.
"Luulen, ett'en voikaan jättää teitä, neiti Margery", sanoi hän
silmäten minua kauniilla silmillään. "Jos jotakin tapahtuisi teille
poikessa ollessani, saattaisi se minut murheelliseksi."
"Elä sitä ajattele, Kor", sanoin; "elä sitä ajattele. En kaikesta
maailman hyvästä tahtoisi olla sinulle esteenä ja toivon kohta saavasi
oman kodin."
"Oi, jospa se jo minulla olisi!" huudahti hän syvästi huoaten; "silloin
tulisitte siihen asumaan, neiti Margery, aivan kuin olisitte oma rakas,
hellä äitini, niinkuin minulle aina olettekin ollut."
Fede katsoi häneen ilosta sädehtivin silmin ja Kor hymyili onnellisen
näköisenä.
"Näen sen niin selvästi kuin mahdollista", sanoi hän, "pieni, sievä
koti, hauska ja valoisa, täynnä semmoisia kukkaisia, joita enimmästi
rakastatte ja lapset, jotka ympärillänne leikittelevät ja kutsuvat
teitä tädiksi. Ettekö mielellänne kuulisi heidän kutsuvan teitä
pieneksi tädiksi, neiti Margery?"
En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia -- Stefanin lapsia,
jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat
entistä enemmän.
"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa
teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan
itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin
hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette
olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos
matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."
"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut
kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei
neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia
vanhempi."
"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"
"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti
raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun
keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra
Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."
Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin
me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle
tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan
sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin
hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.
"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede
alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja
tulisin nyt mielelläni kanssasi."
Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka
oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi
siksi kuin hän levolle menisi.
"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."
Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.