Kuoleman ota.
Arvelin tätä kuoleman odaksi. Kuitenkaan en kuollut, vaikk'en mitään
tuntenut, tietänyt, enkä ymmärtänyt. Vihdoin taisin hiukan avata
raskaita, kolottavia silmiäni ja näin olevani samassa huoneessa kuin
ennenkin, vaan Stefan oli poissa. Keski-ikäinen vaimo seisoi
vieressäni, hautoen otsaani ja kostuttaen huuliani, ja lapsi, jonka
ennen olin nähnyt, seisoi edessäni levottomasti katsellen minua. Tunsin
ruumiini värisevän ja kuulin valittavan äänen, vaikk'en sitä omakseni
tuntenut. Vihdoin taisin puhua ja kuiskasin: "missä olen?"
"Olette luonamme", sanoi tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa.
"Elkää peljätkö vaimo rukka; olemme hyvin hyviä teille."
Äänensä oli niin raitis, nuori ja säälivä, niin lapsellinen ja
suloinen, että se oikein herätti minut ja saattoi minut tarkasti
katselemaan pientä sääliväistä muotoa.
"Kuka olet, suloinen lapsi?" kysyin jälleen kuiskaten.
"Maggie Bede", vastasi hän, "ja te olette isäni kartanossa. Olemme
kaikki tulleet Australiasta ja asumme täällä, Lontoosen tultuamme."
Vasten tahtoani sulkeutuivat silmäni ja pääni vajosi uupuneena alas.
Kaikki kauheat, katkerat sanat, jotka Stefan oli puhunut, tulivat
yksittäin, verkalleen, vaan järkähtämättä takaisin; ja kummallinen
läpitunkeva tuska, joka ei lakannut, pakotti sydäntäni. Hiukan
huojennusta tuottivat minulle kyyneleet, jotka suljettuin silmäluomieni
alta alkoivat hiljalleen vuotaa poskilleni.
"Vaimo raukka, elkää itkekö", sanoi lapsi epävakaisella äänellä;
"tahdomme olla hyvin hyviä teille. Tuossa tuopi Mary teille viiniä. Oi,
elkää itkekö!"
"Virkistytte, kun juotte tästä", sanoi vaimo, pannen lasin huulilleni;
mutta sitä en voinut juoda, vaikka kieleni oli kuiva ja kulkkuani
poltti. Minusta näytti liian suurelta pilkan teolta, että juottaisivat
minulle Stefanin viiniä, kun hän itse oli hyljännyt minut. Muistin
virren sanat: "Ja he antoivat minulle etikkaa juoda suuressa
janossani", ja työnsin pois vaimon käden.
"Se tukehduttaisi minut", sanoin. "Tarvitsen ainoastaan levähtää,
virkistyäkseni sen verran, että voin mennä pois."
Taistelin kovasti murheeni kovuutta ja katkeruutta vastaan, vaan en
voinut heti tointua kolahduksesta, jonka olin saanut. Stefan oli
aikomuksella hyljännyt minut, ei kerran, vaan kahdesti. Myötäkäymisensä
aikana Australiassa oli hän tahallansa ollut kirjoittamatta ja jättänyt
minut saaliiksi kaikenmoiselle pelvolle ja tuskalle hänen henkensä
tähden; ja nyt oli hän suorastaan sysännyt pois minut, nuhteilla, jotka
sydäntäni särkivät. Läheisestä huoneesta kuulin hänen ystäviensä
iloisia ääniä; hän iloitsi, vaikka tiesi, että minä olin köyhä,
yksinäinen ja murheellinen. Tämä oli tuskallinen hetki elämässäni.
"Nyt jaksan mennä", sanoin hetken kukuttua; "jo on aika joutua kotiin."
"Tahdotteko jättää nimenne ja asunto-osoitteenne herra Bedelle?" kysyi
lastenhoitaja, katsellen minua uteliaasti.
"Hän tietää ne jo", vastasin; "vaan sanokaa hänelle, etten koskaan
unhota, mitä hän minulle sanoi ja että tahdon noudattaa hänen
tahtoansa."
"Tuletteko tervehtimään häntä?" kysyi lapsi kyynelsilmin ja vapisevin
huulin.
"En koskaan!" huudahdin. "Muistakaa sanoa hänelle se. En koskaan enää
vaivaa häntä; tahdon rukoilla Jumalaa siunaamaan häntä ja hänen
lapsiansa. Muistakaa sanoa sekin hänelle."
"Tuskinpa vielä voitte mennä", sanoi lastenhoitaja.
"Kyllä voin", vastasin. "Virkeään ilmaan tultuani, tunnen itseni
kenties paremmaksi; täällä tukehdun; mieluisemmin menen nyt."
Koettelin sitoa hattua päähäni, vaan en voinut; hoitaja teki sen, tyttö
sillä välin katseli minua kummeksivin, vaan lempein silmin. Sitten
juoksi hän pöydän luo, otti kirjan, jota sisääntulossani oli lukenut,
ja pisti sen käteeni.
"En vielä ole ennättänyt lukea sitä loppuun", sanoi hän; "vaan se on
kaunis kirja ja siinä on niin kauniita tarinoita. Olen varma, että sitä
mielellänne luette kotiin tultuanne. Isä käskee meidän aina olla hyviä
köyhille."
Hän kurotti kaunista päätänsä ikäänkuin luullen minun suutelevan häntä
kiitokseksi, mutta hoitaja veti hänet kiivaasti takaisin, vihaisesti
katsoen häneen. Kumminkin kuuluivat Stefanin lapset heimolaisuuden
kautta minulle, ja, huolimatta vihastani häneen, tunsin, kuinka
likeistä sukua tuo pieni tyttö oli minulle. Olin enemmän suutuksissa
kuin koskaan ennen elämässäni. Horjuen hiivin eteishuoneen läpi ja näin
ruokahuoneesta vilahduksen Stefanista seuroineen, sitten avattiin ja
suljettiin eteishuoneen ovi, ja nyt seisoin yksinäni kadulla.
Ensin en voinut liikkua, vaan pysähdyin porttikäytävään, nojautuen
pylvästä vasten. Kuinka monta, monta vuotta vanhemmaksi tunsin itseni
nyt, kun muutama hetki sitten astuessani tuon kynnyksen yli! Silloin en
vielä ollut niin vanha, kykenemätön vaimo; vaan kohtaus ja pyörtyminen
-- ainoa kerta kun ijässäni olin pyörtynyt -- näkyi sattuneen elämäni
ja voimani ytimeen ja juureen. Nyt olin todellakin vanha, heikko ja
ijällinen vaimo-raukka.
Samalla kuin tunsin yht'äkkiä vanhaksi tulleeni, heräsi kova ikävä
nähdä entistä kotiani Kondoverissa. Puut vastapäätä olevassa puistossa
saattoivat minua ikävällä muistamaan kotini ympärillä olevia metsiä,
raitista ilmaa, lintujen iloista viserrystä päivällä, kuin myös sitä
syvää hiljaisuutta, joka siellä iltasilla vallitsi. Arvelin, muisteliko
Herra Kristus hetkistäkään ikävällä äitinsä yksinkertaista kotia ja
Natsarethin ympärillä olevia rauhallisia kunnahia silloin kun Hän
hälisevän kansan ahdistamana astui Jerusalemin katuja eteenpäin.
"Kuulkaa! teidän tulee mennä täältä", sanoi eräs polisipalvelija, joka
näki minun siinä seisovan; ponnistin kaikki voimani ja lähdin kulkemaan
vähäiseen kotiini. Nyt en enää tarvinnut etsiä Stefania, enkä olla
levoton hänestä! Matka oli pitkä ja vaivaloinen, ja Lontoon hälinä ja
melu näkyi ikäänkuin tulvailevan vastaani. Kuinka kovilta katukivet
tuntuivat jalkojeni alla, ja miten lyhtyjen valo liikkui silmieni
edessä! Säälin itseäni, yksinäinen, turvaton vaimo kuin olin. Yksin
jätetty tähän suureen kaupunkiin, heikko ja köyhä; hyljätty ja kovalla
tavalla sysätty pois vanhoilla päivilläni, ja sen oli ainoa veljeni
tehnyt. Toivoin voivani ryömiä kotiin, ei Westminsteriin, vaan
rakkaasen vanhaan kotiini, jossa Stefan oli ollut poikana. Kerran sinne
päästyäni voin hyvin kyllä kuolla.
"Onko hän ainoa veljesi?" kuiskasi vieno ääni sydämmessäni; "onko
Stefan ainoa veljesi?"
Kauhistus oli synkkänä pimeytenä alkanut laskeutua sielulleni,
samoinkuin hirmuiset ukkosen pilvet, jotka toisinaan kotona kohosivat
kukkulalle, muuttaen sen viheriäiset ja valoisat rinteet kuihtuneiksi
ja harmaiksi, ikäänkuin ne yht'äkkiä olisivat ijällisiksi tulleet.
Ei! vielä oli toinen veli, Jumalan poika, joka kaikessa oli
kaltaisemme, joka oli kärsinyt kuin me. "Ei ole opetuslapsi
opettajaansa parempi; mutta jokainen on täydellinen, koska hän on
niinkuin hänen mestarinsa." Olin yksin. Mestari oli sanonut: "Katso
aika tulee, ja on jo tullut, että te jätätte minut yksin." Olin
hyljätty. "Kaikki opetuslapset antoivat Hänen ylön ja pakenivat."
Veljeni oli hyljännyt minut. "Hänenkään veljensä eivät Häntä uskoneet."
Olin suuressa ahdistuksessa ja vaivassa. "Hän oli rangaistu ja
vaivattu, täynnä kipua ja tuskaa." Minä olin köyhä, yksinäinen vaimo.
"Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun Hän olisi päänsä kallistanut".
"Iloitkaatte, jos tulette osalliseksi Kristuksen kärsimisestä", sanoo
raamattu. Tämähän on kovaa puhetta. Olin sanonut tahtovani elää
niinkuin Kristus oli elänyt, sen mukaan kuin köyhä, oppimaton, syntinen
vaimo sitä voi tehdä, ja seurata Häntä askel askeleelta, niin likellä
kuin mahdollista, sillä tiellä, jolla Hän oli kulkenut. Mutta tämmöistä
murhetta en koskaan ollut ajatellutkaan! Sen mukaan kuin olin voinut,
olin Stefania rakastanut, niinkuin Kristus veljiänsä rakasti; nyt olin
tullut oman veljeni luo, vaan hän ei huolinut minusta; hän oli
hyljännyt ja kieltänyt minut, hävennyt tunnustaa minua sisareksensa,
eikä enää tahtonut minua nähdäkään. Olin saanut tuntea jotakin
Kristuksen kärsimisestä. Kun omasta murheestani ja tuskastani katsoin
Häneen, olin näkevinäni äärettömän rakkauden ja Hänen lävistetyn
sydämmensä pohjassa sanat: "Kaiken tämän kärsin edestäsi Margery."
Kotiin tultuani olin menehtymäisilläni. En tahtonut sytyttää kynttilää
pimeässä huoneessani, vaan lyhdyn liekkuva valo lankesi kadulta sisään.
Istahdin vuoteen reunalle ja ajattelin: "Oi, Stefanin julmuutta ja
kiittämättömyyttä! Oi, Herrani Kristuksen sanomatonta lempeyttä! Voinko
kärsiä tulla ylenkatsotuksi, hyljätyksi, ja tietää Stefanin salanneen
itsensä minulta? Ajattelin, mitä hänen edestänsä olin tehnyt, miten
olin rakastanut ja huolinut häntä. Kuinka voin hänelle anteeksi antaa?
Vaan, tuossa rippui Herrani ristillä, hyljättynä ja petettynä.
Ainoastaan opetuslapsensa Johannes ja muutamia vaimoja oli Hänen
luonansa, kaikista niistä, joita Hän rakasti, mutta suuri joukko kansaa
seisoi pilkaten Häntä, vaikka tiesivät, ett'ei Hän mitään pahaa ollut
tehnyt. Mitä oli Herrani ja Mestarini sanonut, kun Hänen silmänsä tätä
nähdessään kuolemaan ummistuivat? 'Isä anna heille anteeksi, sillä
eivät he tiedä, mitä tekevät.'"