Hyljätty.
En voisi kertoa pitkää epätietoisuuttani, joka alati pettävine
toivoineen oli virvatulien kaltainen, jotka ennen kotona liehuvalla
tavalla liitelivät soiden yli, mutta lähestyessä katosivat; samoin
oli toivonikin himmentynyt ja vähitellen muuttunut synkäksi
lakkaamattomaksi pelvoksi. Tahdon sanoa minkälaiseksi pelvoksi. Väliin
oli tapahtunut, että muukalaisia oli kadonnut Lontoossa, kenenkään
tietämättä, minne he olivat joutuneet. Tiesimme pauloja ja pesiä
löytyvän, joihin muukalaisia voi vietellä, ett'ei heitä sittemmin
näkynyt, ei kuulunut. Stefan oli hyvästi puettu, ja herra Moes sanoi
hänen kellonsa ja kelluttimensa, joita en ollut huomannutkaan, olleen
suuresta arvosta. Emme vähintäkään tietäneet, mistä hän oli tullut, tai
minne hän oli hävinnyt. Peljättävä oli kauheaa; sen näin Korinkin
silmistä jo aikaa ennen kuin hän sanaakaan virkkoi. Vaikka murheeni oli
suuri, tunsin kumminkin Stefanin ja minun olevan Jumalan siipein
varjossa; mutta sielläkin on joskus pimeä ja sentähden sitä
kutsutaankin Hänen siipeinsä _varjoksi_. Kaikki on täällä ainoastaan
varjoa. Isämme rakkaus ja huolenpito näyttää joskus varjolta, väliin
hyvinkin pimeältä.
Näinä aikoina oli Kor minulle suureksi avuksi. Hän tunsi kauhean
kaupungin pahimmat pesäpaikat ja alkoi varovasti, vaan tarkasti etsiä
sieltä, usein pyytämättä polisimiesten apua, sillä hän taisi mennä
sinnekin, jonne he eivät uskaltaneet, ja saada tietoja, jotka heille
eivät olleet tarjona. Muistanette, että kaupungin sisus oli Korin
syntymäpaikka, paikka, jossa hän oli kasvanut. Siellä täällä kohtasi
hän kurjia vaimoja ja onnettomia miehiä, jotka olivat vajonneet syvään
viheliäisyyden ja juoppouden suohon, ja jotka vielä muistivat hänen
äitiänsä ja nimittivät häntä hänen entisellä nimellään Korpral Bell.
Kor parka! Hän sai kärsiä melkein yhtä paljon kuin minä.
Ajatelkaapa minlainen murhe minua oli kohdannut! Stefan oli palannut
monen pitkän vuoden kuluttua, mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi ja
sitten oli hän taas kadonnut samaan kamalaan äänettömyyteen ja
pimeyteen kuin ennenkin, vaan joka nyt näytti monta, monta vertaa
entistä pimeämmältä. Entäs Kor sitten, joka meni häntä etsimään noihin
kauheihin synnin ja pahuuden pesiin, jotka Lontoossa ovat niin syvät,
ja joista hän itse oli tullut pelastetuksi, vaan joissa äitinsä oli
hukkaan joutunut. Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli
nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti
synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein
unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä
olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen? Minun
oli ainoastaan varjo, mutta heidän oli synkkä pimeys, joka ikäänkuin
musta ukkosenpilvi peitti Korin sielun.
Vaikk'ei Kor juuri käyttänyt polisimiesten apua, sai hän kuitenkin
tietää polisitutkinnon tapahtuneen siinä kaupungin osassa samana yönä,
jona Stefan katosi, vaan hänestä eivät mitään tietäneet, eivätkä olleet
nähneet ketään hänen kaltaista miestä. Pelkäsin Korin kenties kulkevan
Stefanin ohitse häntä tuntematta, kosk'ei hän milloinkaan ollut häntä
nähnyt, ja kun rouva Moes ja Fede selittivät hänen ulkonäkönsä, en
minäkään siitä olisi häntä tuntenut.
Kevätpäivät pitenivät pitenemistään ja kun vähäiset talousaskareeni
olivat päätetyt, menin usein kävelylle hämärässä, kulkien katu ylös ja
katu alas. Joskus olin näkevinäni vilahduksen Stefanista ja seurasin
häntä, siksi kuin hän näkyvistäni katosi väkijoukkoon, tai jos hänet
saavutin, huomasin erehtyneeni. Koska olin voimakas ikäisekseni ja
tottunut kulkemaan, kuljeskelin usein sinne tänne, ikäänkuin
väkitungokseen eksynyt, alati etsien jotakin, jota en löytänyt.
Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en
ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana,
kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen
miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin
läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa.
Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat
lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin
puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa
liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa
päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi
köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan
kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi
rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta
tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu
päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.
Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan
auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää
pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin
olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa
monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja
kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä
kotiin.
Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista
hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta
ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani
kotona puutarhassa.
En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia
värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla
vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet
alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää
hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja
kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän
yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa,
järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento
olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti
sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät
työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.
Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui
huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi -- -- oliko se
mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja
sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin
kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja
muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana
ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni
aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni
häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli
minulta peitetty.
Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli
tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti
saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa
miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan
ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut
niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli
tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en
ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin
Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan
käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet
kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta
menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin
ja soitin että kartano kaikui.
Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi
selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja
näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita
ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun
tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.
"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen
tulevan."
"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.
"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa
tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät
yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena
pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."
Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en
huolinut.
"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen
kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata
häntä."
"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.
Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla,
käskevällä äänellä:
"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."
Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti.
Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään
huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän
ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret
pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen
edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina
istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi
leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja
kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen
katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun
yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi
ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin,
nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena,
uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta
vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:
"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja
katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi
silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:
"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."
Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi
hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.
"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta,
kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"
"Stefan!" huudahdin.
"Niin", huusi hän, "mikä paha hengetär saattoi sinut tänne juuri tällä
hetkellä? Ennen maksaisin monta tuhatta puntaa kuin soisin jonkun
täällä näkevän tai tuntevan sinun!"
"Oletko salannut itsesi minulta, Stefan?" kysyin, ja tuntui kuin
sydämmeni olisi ollut pakahtumaisillaan.
"Salannut itseni sinulta", kertoi hän. "No, niin, en ollut juuri
halukaskaan ilmoittamaan itseäni sinulle. Luuletko tuottavasi kunniaa
minulle tai semmoiselle perheelle kuin minun on? Olin hölmö kun
ilmoitin itseni sinulle; vaan tunsin hyväntahtoisuutta kohtaasi. Annan
sinulla niin paljon rahaa kuin tahdot, kun vaan syrjässä pysyt. En
tahdo olla tyly sinulle; mutta sinä pakoitat minua."
"Minäkö?" sanoin.
"Niin", pitkitti hän; "mintähden etsit minua täällä? Aioin tulla
tervehtimään sinua, niin usein kuin aikani olisi myöntänyt, ja antaa
sinulle mitä olisit tarvinnut. Mitähän vaimoni ja lapseni ajattelisivat
jos sinut näkisivät ja kuulisivat sinun nimittävän minua veljeksi,
vaimoni, lady Pembridgen serkku! Ei, se ei käy laatuun. Olet ainoastaan
sisar-puoleni. En voi, enkä tahdo antaa sinun tunkeutua päälleni!"
Ajatelkaa kuinka kauheita sanoja nämä Stefanilta olivat! Hämmästyneenä
ja kivettyneenä seisoin hänen edessänsä, katsoen hänen rakkaasen
muotoonsa, ja joka sana lankesi päälleni lyönnin tavalla, ikäänkuin hän
olisi tahtonut musertaa sydämmeni. Kerran ojensin käteni, juurikuin se
olisi voinut poistaa niitä; mutta se oli hermoton käteni ja putosi
voimatonna alas.
"Stefan!" huudahdin ja oma valittava ääneni kuului niinkuin se olisi
ollut jonkun, joka on kuolemaisillaan; "Stefan! oma poikani Stefan!"
"Vaiti!" sanoi hän pannen kätensä suulleni, "vaiti! Sano heti
tarvitsetko rahaa ja mene tiehesi. Päivälliskello soipi jo. Margery,
sinun täytyy paikalla mennä, eikä koskaan enää takaisin tuloa
ajatellakaan."
"Eikö koskaan tulla takaisin, Stefan?" sanoin.
"Ei, sanon sinulle!" vastasi hän kiivaasti. "Jos tahdon tavata sinua,
niin tulen luoksesi. Nyt tulee sinun mennä."
Haperoin ovea kohti, sillä hän oli pannut kätensä olkapäälleni,
samoinkuin tytönkin, ajaessaan häntä huoneesta; mutta yht'äkkiä musteni
kaikki ympärilläni niin mustaksi kuin synkin yö ja Stefanin ääni kuului
hyvin, hyvin kaukaa, enkä ymmärtänyt mitä hän sanoi. Tuntui kolkolta ja
kylmältä, ikäänkuin jääkylmä vesi olis päätäni koskettanut. Ainoastaan
se ajatus oli selkeä sielulleni, että olin tullut kuoleman virralle,
johon minun nyt oli astuminen. Jos niin oli, missä oli valo toiselta
rannalta? Oli ainoastaan paksu pimeys ja jääkylmä vesi. Missä oli Veli,
joka edestäni oli antautunut kuolemaan, Herra Kristus? Oliko Hänkin
hyljännyt minut, samoinkuin Stefan.