Iloinen Pitkäperjantai.
Stefan oli poissa. Pyhän Paavalin tuomiokirkon suuri kello, joka kaikuu
niin juhlallisesti, löi jotakin, vaan mitä, sitä en tiedä, sillä tänä
iltana en ajasta lukua pitänyt. Fede istautui Stefanin sijalle, pani
käsivartensa ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäälleni. Paljon emme
puhuneet, olin näet liian onnellinen mitään virkkamaan, eikä Fede
tahtonut äänettömyyttäni häiritä. Hänen hiljaiset hyväilemisensä
osoittivat kylliksi hänen osan-ottavaisuuttansa. Se oli onnellinen
hiljaisuus, enkä tiedä kuinka kauan se olisi kestänyt, ell'ei rouva
Moes olisi korottanut valittavaa ääntänsä.
"Herra Bede on vienyt myötänsä kaiken ilon", sanoi hän, "kosk'ei kukaan
sanaakaan virka, ei hyvää eikä pahaa. Näin suuren onnen kohdatessa
pitäisi kuitenkin olla jotakin sanottavaa, ja osoittaa kiitollisuutta
Luojalle. Eikä tämmöinen onni kohdannut edes minua, vaikka raamatussa
löytyy niin monta lupausta leskille, vaan ei ainoatakaan vanhoille
piioille!"
"Mutta minä olen kiitollinen", sanoin, "vaikk'en tiedä, miten Jumalaa
kiittäisin. En löydä sanoja kiittää Häntä; minusta on kuin Hän olisi
antanut liian paljon. Luulen Hänen pitävän iloni kiitoksena."
Niin tunsin sen silloin sydämmessäni ja uskon sen vieläkin; sillä mikä
äitiä enemmän tyydyttää kuin nähdä pienen lapsensa iloitsevan lahjasta,
jonka hän on hänelle antanut, vaikk'ei lapsi voisikaan sanoilla kiittää
äitiänsä, vaan ainoastaan suudella häntä ennenkuin juoksee pois
leikittelemään uuden lelunsa kanssa. Olin niin iloinen, ett'en taitanut
siitä puhua edes Hänellekään, joka oli johdattanut Stefanin luokseni;
vaan en pelännyt, ett'ei Hän minua ymmärtäisi.
Tämän lausuttuani kuulimme alimmaisten porrasten ruskavan miehen
jalkain alla; askeleet lähenivät kiiruhtain, aivan eri tavalla kuin
Stefanin. Fede nosti päänsä olaltani ja istui suorana istuimellaan,
sillä kumpikin tiesimme kuka tuli. Hetkisen näkyi Korin muoto
tirkistävän oven ruudusta, halukkaasti, miltei nälkäisesti, niinkuin
siihen aikaan, jolloin hän seisoi tirkistellen leivoksia leipojan
ikkunassa. Ihminen ei isoo eikä janoo ainoastaan leipää, rakkaus on
sielulle yhtä tarpeellinen kuin ravinto ruumiille.
"Oi, Kor!" huudahti Fede, hänen ovea avatessa; "Margeryn veli on
tullut!"
Olisitte nähneet Korin muodon! Minusta se sanoi enemmän kuin toisten
ihmisten kieli. Aina se kuvasi jotakin niistä tunteista, jotka
hänen sielussansa vallitsivat, samoinkuin puoleksi läpikuultavat
ikkunan-ruudut, joiden läpi näkee kuinka paljon valoa tai pimeyttä
niiden sisäpuolella löytyy. Nyt näkyi hän ensin hämmästyvän, mutta
sitten kirkastui koko hänen muotonsa sanomattomasta ilosta ja hän
kiiruhti luokseni ikäänkuin ei hän Fedeäkään olisi nähnyt.
"En koskaan elämässäni ole ollut niin iloinen!" huudahti hän
sydämmellisellä äänellä; "sepä oli parhain uutinen, minkä milloinkaan
olen kuullut! Kertokaa minulle kaikki, neiti Margery."
Ääneni vapisi ett'en voinut sitä tehdä. Oli hauska kuulla Feden
kertovan illan kummallista tapahtumaa ja nähdä Korin kuuntelevan sitä
ilosta sädehtivin silmin.
"Ja missä hän asuu?" kysyi Kor.
Tämä kysymys saattoi meidät kaikki hämille. Olimme niin paljon
puhelleet muista asioista ja viimmein oli hän lähtenyt niin pian,
ett'en ajatellutkaan sitä kysyä, eikä hänkään muistanut sanoa. Pienestä
yliskamaristani Westminsterissä en myöskään ollut hänelle kertonut.
Ensin tulin levottomaksi, vaan mitäs levottomuuteni hyödytti? Hän tiesi
kyllä mistä saisi tietoja minusta ja herra Moes lupasi olla kotona
seuraavana päivänä, vaikka se oli Pitkäperjantai, siksikuin Stefan oli
käynyt siellä asuntoani kysymässä.
Hauska oli tänä iltana kulkea kotiin Feden ja Korin seurassa. Toivoin
että kaikki ihmiset, jotka kohtasimme, voisivat iloita kanssani
niinkuin Kor, joka näytti iloisemmalta kuin milloinkaan ennen. Koko
kaupunki oli minusta muuttunut; ei löytynyt enää niin paljon huolta,
vaivaa ja köyhyyttä; kartanot näyttivät suuremmilta himmeässä valossa,
ja varjot peittivät katujen saastaisuuden. Taivas oli melkein selkeä ja
täysikuu valaisi meitä, ikäänkuin tietäen, kuinka onnellisia olimme.
Seuraavana aamuna nousin päivän koittaessa, puhdistin ja siistin
huoneeni, että kaikki ennen Stefanin tuloa näyttäisi niin siistiltä ja
sievältä kuin mahdollista. Vihdoin olivat pienimmätkin sopet vähäisessä
majassani järjestetyt mieleni mukaan. Luulen sen vähitellen muuttuneen
kaltaisekseni; ja todellakin, jos Herra Kristus näkee sen maksavan
vaivaa valmistaa meille sijaa isänsä huoneessa, niin kannattaa
meidänkin järjestää kotimme meille soveliaaksi asunnoksi, niin kauan
kuin Hän antaa meidän viipyä täällä. Kotimme on kuin pieni maailma,
jossa meidän tulee vaikuttaa, niinkuin Jumalakin vaikutti siksikuin Hän
katsoi kaikki, mitä Hän tehnyt oli, ja katso ne olivat sangen hyvät.
Työni päätettyä näytti minusta pieni huoneeni sangen hyvältä Stefanille
sisään astuttavaksi.
Paljon oli minulla häneltä kyseltävää; ensin tahdoin kuulla hänen
vaimostaan ja lapsistaan, veljeni pojista ja tyttäristä, joita jo
ennakolta rakastin. Tiesin ett'ei hän varhain voinut tulla luokseni,
koska hänen ensin tuli mennä herra Moesin luo asunpaikkaani
tiedustelemaan. Kun sitten kirkonkellot toinen toisensa jälkeen
alkoivat soida ja Abbey kellon syvä-ääniset läppäykset kumisivat
hiljaisessa aamu-ilmassa, odotin häntä pieni oveni raollaan, voidakseni
heti, hänen astuttuansa alimmaiselle portaalle, kiiruhtaa häntä
vastaan. Hetken kuluttua kuulin askeleita; vaan se oli Fede, joka hyvin
hiljaa astui portaita ylös ja tirkisti hymyillen ovesta.
"Tule sisälle, Fede", sanoin; "täällä ei vielä ole ketään."
"Margery", vastasi hän pannen käsivartensa kaulani ympäri, "rakas,
vanha Margery! Olen melkein mieletön ilosta."
Hän toi kimpun lemuavia orvokkia, melkein yhtä suloisia kuin ne valkeat
orvokit, joita Kondoverin tien varrella kasvoi. Hupaista oli nähdä
hänen asettavan niitä yksittäin ja hyvin varovaisesti vesi-astiaan.
Orvokkien lemutessa tunsin itseni niin nuoreksi, että kelpasin
seurustelemaan vaikka hilpeän Fedenkin kanssa, ja vaikea oli uskoa,
että Stefan jo oli keski-ikäinen mies ja minä itse vanha, harmaapäinen
eukko.
"Menetkö tänään kirkkoon?" kysyi hän asetettuansa orvokit takan luona
olevalle hyllylle.
"En uskalla", vastasin, "kenties hän tulisi poissa ollessani. Olen
liian onnellinen voidakseni minnekään mennä, ja jos Stefan ei tule,
olen mieluisemmin yksinäni Jumalan kanssa."
Sitten johtui mieleeni: tunsiko Herra Jesus itsensä koskaan niin
onnelliseksi täällä maan päällä ollessaan? Vaan muistin, kuinka hän
sanoi paimenesta, joka löysi kadonneen lampaansa, että hän kantoi sen
kotiinsa ja kutsui ystävänsä ja naapurinsa iloitsemaan kanssansa.
Syntyyhän taivaassa ilo, ei ainoastaan monesta, vaan yhdestä
syntisestä, joka itsensä parantaa. Tämä oli Herramme ilo ja sen jätti
Hän meille. Minäkin iloitsin kadonneesta veljestäni, joka oli tullut;
vaan hän ei palannut tuhlaaja-poikana, ryysyisenä ja puutteen alaisena
minulta apua pyytämään ja kumminkaan ei iloni olisi ollut paljon
vähempi, jos hän semmoisena olisi palannut.
Sill'aikaa asetti Fede hienoilla sormillaan päähineeni suoraan,
kiinnitti kaulukseni neuloilla ja silitti tukkani. Sitten suuteli hän
minua uudestaan.
"Sinä olet herttaisin eukko koko Lontoossa ja veljesi on ylpeilevä
sinusta niinkuin minäkin."
Minua miellytti kuulla lapsen tällä lailla puhuvan, vaikk'en sitä
uskonut enemmän kuin äiti uskoo lapsensa lörpötyksiä. Feden poismentyä
kului hetki hetkeltä hiljaa, vaan suloisesti. Olin yksin Jumalan
kanssa. Stefan ei tullutkaan; mutta hän oli samassa kaupungissa kuin
minä ja tämä ajatus tuotti jo iloa. Minusta oli kuin olisimme suojassa
saman siiven alla, ja Stefan minä hetkenä hyvänsä voisi lähestyä minua.
Kuinka suuri on hyvyytesi, Jumala, kun ihmisten lapsille suot turvan
siipeis varjossa! Eikö Stefan ennen ollut toisen siiven alla? Ja nyt
oli hän täällä läheisyydessäni ja ennen pitkää olin kuuleva hänen
äänensä ja näkevä hänen muotonsa.
Päivä kului Stefania odottaessa, tirkistellen ja kuunnellen häntä.
Kahdesti tai kolmasti tuli Fede luokseni, rauhatonna ja levotonna
niinkuin nuoret ainakin, tiedustelemaan, oliko Stefan tullut.
Iltapuoleen tuli Korikin hiipien portaita ylös ja seisoi hetkisen oven
ulkopuolella, kuunnellakseen, olinko yksin, ennenkuin hän sisään astui.
Kun jo kävi liian myöhäiseksi tänä iltana odottaa Stefania, suljin
oveni ja menin levolle. Kuunvalo lankesi huoneeseni ja esti minun
nukkumasta; mutta alati oli minulla sama rauhallinen tunto siitä, että
Stefan ja minä olimme Jumalan siipein suojassa ja varjossa.
Seuraavanakaan päivänä ei Stefania näkynyt. Fede meni
Pyhissävaeltajain-kadulle kuulustelemaan, oliko hän siellä käynyt.
Vaikka herra Moes oli ollut kotona koko päivän, ei hän kuitenkaan ollut
häntä nähnyt. Sunnuntainkin olin kotona, vaikka mielelläni olisin
kirkkoon mennyt; pelkäsin jonkun sanoman sill'aikaa tulevan Stefanilta
ja kaikki ovet olisivat suljetut, sillä rouva Brown oli mennyt maalle
tyttärensä luo pääsiäistä viettämään ja jättänyt minulle kaikki
asiatoimihuoneiden avaimet. Päivä oli pitkä ja rauhaton, vaikka Herra
sinä päivänä nousi ylös kuolleista ja ensimmäiset sanansa olivat:
"Vaimo, miksi itket?" Herra tiesi vaimoilla olevan paljon itkettävää,
ja jos kyyneleeni sinä päivänä vuotivat, sanoi Hän hyvin hellästi, vaan
ei nuhdellen: "Vaimo, miksi itket?" Ja minä vastasin: "Herra, sinä
tiedät kaikki, tiedät myös sen!"