Hän on kuollut ja elää jälleen.
Seuraava päivä oli Feden lupapäivä, ja iltapäivällä kuljimme yksissä
Westminsterin ja Ludgatemäen välillä olevia häliseviä ja jyriseviä
katuja, jotka saattoivat minua arvelemaan, löytyikö missään enää
hiljaista ja rauhallista tietä. Rouva Moes, joka oli syntynyt
Lontoossa, eikä mielellään kulkenut jalkaisin, ajoi edeltäpäin
yhteisvaunuissa. Enoni kuoltua olivat nämä jokavuotiset kutsut; ja nämä
olivat minulle suuremmasta arvosta kuin muille, koska minua aina
ilahdutti nähdä vanhaa kotiani ja elähdyttää muistoa eno Simisteristä,
joka muuten kenties olisi himmentynyt ja kuihtunut sydämmessäni.
Sitä päivää en koskaan unhota! Sää oli niin kirkas että ahtaimmatkin
kadut näyttivät valoisilta ja sydämmessäni iloitsin nähdessäni sitä
pitkän kolean talven jälkeen. Rouva Moes oli tullut perille vähää ennen
ja tuli nyt emäntänä meitä vastaanottamaan; hänen mielestään oli kaikki
tehtävä "laadun" mukaan, niinkuin hänen oli tapa sanoa. Päässä oli
hänellä parhain huntunsa, joka aina oli vähän kallellaan, ikäänkuin hän
olisi ollut liian murheellinen lukua pitämään, miten se oli, ja
kumminkin oli se aina neulalla kiinni pistetty. Käsissä oli hänellä
mustat silkki-käsineet; hän oli näet hyvää sukua, koska iso-isänsä oli
ollut pappi ja miehensä kirjoittaja Lontoon pankissa. Siitäpä syystä
almujenkin vastaanotto oli hänestä paljon vaikeampi ja nöyryyttävämpi
kuin minusta. Usein puhui hän tästä ja vuodatti kyyneleitä siitä, kun
oli kadottanut asemansa seura-elämässä. Tämäkin oli syy, miksi Korin
suhteen epäilin. Vaikka Fede pitäisikin hänestä, tulisi vaikeaksi saada
rouva Moes suostumaan, sillä hän muistutti usein Fedeä, ett'ei hän
rahvaasen kuulunut, ja varoitti häntä kansaan sekauntumasta. Kuinka hän
siis koskaan suostuisi Korin ja Feden naimiseen?
Katsella Fedeä kun hän valmisti teetä, oli mitä hauskinta nähdä voi.
Hän ei antanut minun ryhtyä mihinkään, ei edes leivän paistamiseenkaan.
Ensin kohotti hän uutta hamettaan ja kiinnitti sen neuloilla, jotta
tumman punainen alushameensa näkyi, kuin myös pienet sievät jalkansa,
jotka liikkuivat niin sukkelaan hänen tarjotinta, kuppia, lusikoita ja
veitsiä esiin ottaessa. Silloin tällöin pysähtyi hän vakaan näköisenä
ja katseli miettiväisesti pöytää, juurikuin teepöydän kattaminen olisi
ollut vaikeampaa kuin soitantokappaleen soittaminen. Oikein oli hauska
nähdä, miten hän asetti vanhan, mustan teekattilan kalterin
yläpuolelle, yhtä huolellisesti kuin se olisi ollut kirkkaimmasta
kuparista, ja sitten siirsi punaisia hiiliä sen alle, saadakseen sen
suhisemaan ennen kiehumista, sillä häntä miellytti kuulla teekattilan
"laulavan". Vaikka meitä, herra Moes lukuun otettuna, oli ainoastaan
neljä henkeä, luki hän kahdesti sormillaan ennenkuin lusikalla mittasi
teetä teerasiasta vanhaan kivikuppiin; sitten puuhasi hän aika lailla
saadakseen vettä kiehumaan, vaikka höyry jo hetken aikaa oli noussut
piipusta kattilan kannen alta. Suurimmalla tarkkuudella pani hän sitten
voita, leikkasi leipää ja järjesti palaset lautaselle aivan kuin mallin
mukaan.
Feden näin askaroidessa kuului askelia portailta, hitaisia, epävakaisia
kuin oudon, joka pimeässä haperoipi. Ajattelin Koria; vaan hän ei tähän
aikaan voinut tulla, ja paitsi sitä tunsi hän portaat yhtä hyvin kuin
herra Moes ja minä, jotka unessakin kompastumatta olisimme voineet
kulkea niitä ylös ja alas. Ne olivat pimeät ja mutkaiset, eikä yksikään
porras ollut suorassa ja useammat niin huonot, että notkistuivat
jalkain alla; valokin tuli sinne keittiön ovessa olevasta ruudusta.
askelten lähetessä ylimmäisiä portaita, katsoimme oven ruutuun, jossa
näimme miehenpuolen himmeät, tummat kasvot -- ainoastaan himmeät,
tummat kasvon-piirteet ja nekin oudon miehen.
Ja kumminkin sykki sydämmeni yhtä levottomasti, kuin lintu
räpisteleiksen käsien välissä, sitä lentoon päästettäessä vapauteen ja
auringon valoon. Hengitykseni kävi nopeaksi ja silmiäni huikaisi; olin
kuin paikkaan kiinnitetty, enkä voinut enemmän liikkua kuin puhuakaan.
Rouva Moes nousi puoleksi istuimeltaan, vaan vajosi takaisin ylhäisten
näköisenä ja pani kätensä ristiin. Fede seisoi liikkumatonna
käärittyine hameineen, tukka taapäin silitetty hänen punottavilta
poskiltaan, ja tuijotti tummaan, ruudun läpi näkyvään muotoon. Hänen
juuri sen verran toinnuttuaan, että voi ottaa askeleen eteen päin,
avautui ovi ja vieras astui sisään.
Hän oli tuntematon, pitkä, roteva keski-ikäinen herrasmies; partansa
oli pitkä samoinkuin tukkansakin ja peitti osan hänen muodostaan. Mutta
hänen silmissänsä oli valo, joka muistutti sitä päivän valoa, joka
ennen nuorena tyttönä ollessani loisti kirkkaampana, suloisempana ja
loistavampana kuin nyt. Katsottuani kerran hänen silmiinsä en enää
nähnyt mitään, sillä tuossa paikassa muistui mieleeni vanha kotini,
kukkaset puutarhassa ja taivaan kirkkaus kukkulan takana. Vavisten
nousin paikaltani. Vieras kääntyi toisesta toiseen ja sanoi sitten
epäilevällä, ehkäpä epätoivoisella, äänellä: "Herra Moes sanoi sisareni
Margeryn olevan täällä."
Tämä oli kylliksi. En voinut paikaltani liikahtaa, mutta ojensin käteni
häntä vastaan huutaen: "Stefan! Stefan!" ja samassa silmänräpäyksessä
tunsin hänen käsivartensa ympärilläni ja hengityksensä poskillani.
Hetki oli tuskallinen, sillä huone näytti pyörivän ympärilläni ja
Stefaniin nojautuen huusin ääneen. En tahtonut kuulla, enkä nähdä muita
kuin Stefania, omaa poikaani Stewieä! Kaikki olikin niin kummallista!
Päivä oli kulunut samoinkuin muutkin, enkä vähintäkään aavistanut hänen
tulevan, vaikka hän läheni lähenemistään, melkein kuin se, joka
haudastansa palajaa. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli luonani,
vaikka pidin kiinni hänen kädestänsä ja himmentyneillä silmillä
katselin hänen muotoansa. Hän oli hyvin muuttunut ja kuitenkin sama
kuin ennen; niin tulemme mekin olemaan seisoessamme Jumalan kasvoin
edessä. Poikana oli hän matkannut ja miehenä palasi hän ja tämä teki
tulonsa vielä kummemmaksi.
Rouva Moesin ääni saattoi minut jälleen todellisuuteen ja teki päivän
enemmän toisten kaltaiseksi. Hänen äänensä oli lempeä ja valittava ja
muistutti meitä usein, kuinka paljon hän oli kärsinyt kadottaessaan
arvonsa seuraelämässä. "Minua kummastuttaa, Fede kulta", sanoi hän,
"että noin seisoa tuijotat sanaakaan virkkamatta, kun neiti Margeryn
veli on tullut; ja vaikka hänestä niin usein olemme kuulleet
puhuttavan, ei kukaan nyt tervehdi häntä tervetulleeksi. Etkö näe, että
neiti Margery on kovin hämmästynyt esittämään häntä meille? Tuossa nyt
seisoa ällistelet niinkuin et koskaan olisi ihmisten tapoja oppinut.
Tämä on neiti Moes, lankoni tytär, ja minä olen rouva Moes, nyt en enää
paljon tunnettu seura-elämässä, mutta parempina päivinä hyvin
huomattu."
Rouva Moes nousi taas puoleksi istuimeltaan ja teki vähäisen
kumarruksen, mutta Fede tuli punastuen Stefanin luo, otti häntä kädestä
ja hymyili, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä. Kaikki tämä liikutti
minua ja entistä enemmän katsoin Stefaniin.
En ollenkaan olisi tuntenut häntä! Nyt oli hän oikea herrasmies, ja
satoja kertoja olisin voinut kulkea ohitsensa, häntä tuntematta; ja
vaikkapa muisto hänestä olisi vilahtanut sydämmeni läpi, samoinkuin
tuulenpuuska, joka ohitsemme kiitää myötänsä tuoden kukkaisten lemua,
en sittenkään olisi voinut aavistaa tätä uljasta muukalaista
kadonneeksi veljekseni. Tätä ajatellessani en voinut olla
huokailematta; vaan katsellessani häntä miellyin häneen ja ylpeilin
hänestä, vieläpä enemmän kuin hänen poikana ollessaan. Koettelin
muistaa, kuinka vanha hän oli, mutta sitä en voinut; ajattelin vaan
että hän oli luonani.
"Stefan", virkoin ilosta huoaten, "nyt et enää ole poika!"
"En, Margery", vastasi hän hymyillen vanhalla tavallaan. "Nyt olen
vanha nainut mies ja minulla on tytär, joka on tuon nuoren neidin
ikäinen."
"Tytär!" toistin, "Stefan nainut!"
Tämä näytti tekevän melkoisen muutoksen; Stefan palasi, mutta ei enään
yksinään niinkuin lähtiessään!
"Niin", sanoi hän, "minulla on vaimo ja neljä lasta; he eivät vielä ole
Lontoossa. Minä tulin maitse ja he seuraavat meritse."
En käsittänyt, miten hän maitse oli tullut, sillä olin aina luullut,
että Australiasta tulevilla oli pitkä merimatka tehtävä. Tätä en nyt
huolinut miettiä, olihan minulla hyvää aikaa ensi kerran kysyä sitä
Stefanilta.
"Oletko hyvästi menestynyt?" kysyin. "Oletko matkaasi tyytyväinen?"
"Olen kyllä", sanoi hän, "minun on hyvästi onnistunut; vaan vaimoa ja
lapsia ei tyhjällä elätetä, Margery."
Hän katsahti rouva Moesiin ja Fedeen päin, ikäänkuin hän ei heidän
läsnä ollessa olisi tahtonut puhua yksityisistä asioistansa.
Tee oli valmista ja Fede liikkui pöydän luona ujon ja levottoman
näköisenä. Herra Moes astui puodista sisään ja tuli Stefania
tervehtimään, ystävällisesti puristaen hänen kättänsä.
"Kuinka kummallista että juuri täällä kohtasitte toisianne!" huudahti
hän. "Täällä, enonne Simisterin vanhassa kodissa! No, terve tultuanne,
herraseni, takaisin vanhaan Englantiin, ja terve tultuanne
yksinkertaiseen majaani. Toivon, että juotte teetä kanssamme!"
"Jää tänne, Stefan!" sanoin painaen kasvojani hänen kättänsä vasten ja
suudellen sitä.
"Kello kahdeksaan voin viipyä", vastasi hän kelloonsa katsoen, "ja
mielelläni juon kupin teetä."
Sitten istautui hän pöytään vierelleni. Jok'ainoa liikuntonsa ja
sanansa johdatti mieleeni jotakin hänen entisistä tavoistaan -- jonkun
silmän-, suun- tahi käden-liikunnon -- joka muistutti Stefan pojasta.
"Vai on eno Simister kuollut!" sanoi Stefan.
"Niin", sanoi herra Moes, "hän kuoli kymmenen tai yksitoista vuotta
sitten. Kaiken omaisuutensa jätti hän Margerylle, liikkeen ja kaikki;
hän tuli näet ainoaksi perilliseksi."
Tämä oli vanhaa leikkipuhetta, jota herra Moesin oli tapa kertoa
kullekin vieraalle. Hän sanoi sen sointuvan niin hyvästi ja saattavan
heitä minua enemmän huomaamaan; mutta ei kukaan, joka näki vanhan,
mustan, kuluneen mekkoni, voinut luulla minua perinnön-omistajaksi.
"Miksikä minulle et koskaan kirjoittanut?" kysyin, sillä nyt oli iloni
jo tyyntynyt voidakseni muistaa haikeaa murhetta, joka näinä vuosina
oli vaivannut minua.
"Miksi minulle et koskaan kirjoittanut?" kertoi hän. "Viimmeisessä
kirjeessäsi, jonka sain, kirjoitit tulevasi tänne asumaan eno
Simisterin luo, enkä sen enempää ole sinusta kuullut. Sentähden tulin
täältä sinua kyselemään. Oi, Margery, aika on meidät molemmat
muuttanut!"
"Toivon, että olisin tietänyt sen", sanoin. "Olisin ollut onnellisempi
tietäessäni sinun elävän ja menestyvän."
"Oletko ollut onnellinen näinä vuosina?" kysyi hän.
"Olen", vastasin, "onnellisempi kuin kotoa lähtiessäni luulinkaan!
Täällä olen löytänyt ystäviä, hyviä ystäviä, minulla on rauhallinen
koti, hyvä terveys ja nautin määrätöntä siunausta. Tarvitsin ainoastaan
saada tietoja sinusta, ollakseni onnellisempi kuin kertoakaan voin."
"Margery on aina onnellinen", sanoi Fede, "ja koettelee saattaa
toisiakin onnellisiksi."
"Samoinkuin entinen Margery kotona", sanoi Stefan ja katsoi minuun
kauniilla silmillään siksi kuin sydämmeni ilosta sykki.
"En tiedä, kuka anteliaisuudessa olisi hänen kaltaisensa", sanoi Fede.
"Hän voisi olla hyvinkin rikas, mutta hän ei taida säästää mitään
itseänsä varten."
Tiesin, mitä Fede tarkoitti, enkä voinut olla hymyilemättä. Enoni
kuoltua panin vähäisen summan pankkiin, joka sittemmin tuli hyvään
tarpeesen Korin menoja suorittaessa. Kor oli lukenut ja säästänyt,
useinpa nälkääkin nähnyt, voidakseen suorittaa tutkinnoita, joita
lääkäriltä vaadittiin, ja nyt oli hän onnistumaisillaan. Olisiko kukaan
vaimo, joka Korin tunsi, pitänyt rahansa käyttämättä, silloin kuin ne
hänelle olivat niin suureksi hyödyksi?
"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan
rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka,
heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen
teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin
palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa
kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia
olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun
kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen
veljen kuullen."
Fede punastui tukan rajaan saakka, -- rouva Moes nyykytti hiljaa
päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.
"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin
isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.
"Niin, jätti", vastasin.
Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo
näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa
Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi
kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.
Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli
vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä
ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan
palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin
kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää,
keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon
räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on
tuskansa samoinkuin murheellakin.