Pääsiäis-täysikuu.
Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka
muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin
sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä
kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima
hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla,
köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes
lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin
lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi
kadulta.
Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin
tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen
vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai
astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden
liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä.
Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin
valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin
suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen
viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät
jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor
parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen
karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti
nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia
kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen
ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä
ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.
Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään
tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja
moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut
mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä
kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului,
osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi
tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa.
Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän
poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor
raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi
tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka
elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.
"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä,
"olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."
Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli
vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä
muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä
punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän
osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa
kirkkaissa silmissänsä.
"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.
"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat
lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin,
jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on
kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."
"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et
häntä minuun vaihtaisi."
Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi
hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede
ei tullutkaan.
"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta
voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? -- ei ainakaan semmoisen, jonka
maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te
olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."
Hänen äänensä oli murheellinen; samassa johtui mieleeni ilta ennen
Stefanin lähtöä, jolloin isäni hänestä sanoi melkein samat sanat.
Stefan parka oli tullut ylennetyksi siitä säädystä. jossa hän oli
syntynyt, matkannut pois ja joutunut hukkaan. Minutta olisi hän
pysähtynyt kotiin, elänyt ja ahkeroinut niinkuin esi-isänsä ennen
häntä. Tämä oli elämäni ainoa murhe ja epäilys. Olinko tehnyt väärin
Stefanille? Olinko tehnyt samoin Korille?
"Olisiko minun tullut jättää sinut sinne, josta sinut löysin? Oletko
vähemmän onnellinen, vähemmän hyödyllinen nykyisessä olossasi?" kysyin.
Hän laskeutui polvilleen ja kätki päänsä syliini. Panin molemmat käteni
hänen päänsä päälle rukoillen Jumalaa siunaamaan häntä. Ääneen en
voinut puhua, sillä sydämmeni oli täysi muistaessani Stefania --
poikaani, joka matkasi meren taa ja oli ijäksi päiväksi hukassa.
"Neiti Margery!" sanoi Kor vihdoin, "rakastan Fedeä!"
"Sen kyllä tiesin, Kor raukka", vastasin; hän kohotti päätään
katsoakseen minuun ja muotonsa kuvasi intoa, levottomuutta ja odotusta.
Hän luuli minulla olevan enemmänkin sanomista; mutta minulla ei ollut.
Muotoni lienee kuitenkin sanonut enemmän kuin suuni olisi voinut; sillä
hän tuli levottomaksi minun tähteni.
"Te voitte pahoin, neiti Margery", sanoi hän, "ja tässä olen vaivannut
teitä turhanpäiväisillä; miten voin teitä auttaa? Istukaa paikallanne
siksi kun teille teetä valmistan."
"Ei, ei, Kor", vastasin, "ajattelin vaan Stefan raukkaa, joka
Australiassa hävisi. Kerroit Fedeä rakastavasi. Sen olen jo monta
kuukautta tietänyt."
"Tietääkö Fedekin sen?" kysyi hän kiivaasti. "Onko hän koskaan minua
rakastava? Tietääkö hän, kuka olen, tietääkö hän, ett'ei minulla ole
edes nimeäkään hänelle tarjota? Onko hän koskaan kuullut teidän
nimittävän minua Korpraliksi?"
"Olenko sinua koskaan niin nimittänyt Kor?" kysyin.
"Ette", sanoi hän; "mutta kuulkaa nyt, neiti Margery, tunnustan teidän
avullanne olevani, mikä olen; kaikesta olemisestani tulee minun teitä
kiittää, ja siitä olen iloinen. Jos kerran saan tuntea, mitä kelpo
vaimon rakkaus on, niin olen joka päivä kiittävä Jumalaa siitä, että
hän johdatti teidät luokseni. Ei, teidän ei olisi tullut jättää minua
siihen josta minut löysitte. Olen sekä onnellinen että hyödyllinen
ihminen, tällä erää en kenties aivan onnellinen; mutta olen kyllä
tuleva onnelliseksi, kun vaan voin Feden unhottaa, jos hän ei minusta
huolisi. Te olette aina oleva yhtä hellä minulle, ettekä koskaan
vaihetteleva Kor Bell raukkaa kohtaan."
"En koskaan!" vastasin.
Samassa kuului iloinen nauru, ja ovessa, joka oli mennyt raolleen,
näimme Feden tirkistävän, yhtä suloisen näköisenä kuin ennenkin. Kor
punastui ja silmänsä loistivat kuin lähteen pinta, jota auringon säteet
valaisevat; hän kavahti ylös istualtaan, mutta oli liian ujo menemään
ovea avaamaan.
"Puhuitte salaisuuksia", sanoi Fede hieman nyreissään, paikaltaan
liikahtamatta. "Sanon asiani ja juoksen tieheni."
"Ei, ei", sanoi Kor vähän peljästyneellä äänellä. "Minä lähden heti ja
sitten saatte olla yksin neiti Margeryn kanssa; käykää nyt vaan
sisään!"
"En voi tulla", vastasi hän näsäkkäästi. "Herra Russel odottaa kadulla
ja minun tulee joutua. Margery, serkku Moes toivoo, että huomenna tulet
tätini ja minun kanssa enosi vanhaan kotiin teetä juomaan. Lupasin jo
puolestani, sillä tiesin, että tulet, koska on ensimmäinen päivä
pääsiäis-luvastani. Ja nyt, hyvää yötä, Margery hyvä! Hyvää yötä, herra
Bell!"
Ennenkuin kumpanenkaan meistä ennätti vastata oli hän jo poissa ja
ainoastaan jalkainsa kopse kuului, hänen portaita alas juostessaan.
Herra Russel oli apulais-opettaja ja kunnon nuori mies, joka voi naida
minä päivänä hyvänsä. Korin kasvot vaalenivat ja hän kävi vakaaksi,
eikä enää Feden nimeä maininnut. Poiskaan hän ei enää kiirehtinyt
niinkuin Fedelle oli sanonut. Vielä hämäränkin tultua istuimme kauan
puhellen pienessä huoneessani, vaan en sytyttänyt kynttilää, enkä
laskenut alas ikkunan uutimia, sillä kuunvalo lankesi sisään. Oli
melkein täysikuu ja ehtootähti loisti sen yläpuolella yhtä
ystävällisesti kuin konsanaan ennen vanhassa kodissani. Huomispäivä
oli, niinkuin Fede sanoi, ensimmäinen päivä hänen pääsiäisluvastaan ja
Pitkänperjantain aatto. Feden pääsiäislupa kesti viikon, jolta ajalta
hän ei palkkaa saanut. Usein ajattelin kuinka paljon hän olisi voinut
nauttia, jos ei hänen viikkopalkkaansa olisi pidätetty. Kymmenen
killinkiä oli niin vähän heille, mutta niin paljon hänelle.
Ajatellen Fedeä tarjoutui Kor seuraamaan minua Abbey kirkkoon
Pitkäperjantain aamuna. Sitten jätti hän minut, puristaen kättäni
jäähyväiseksi. Portailla huusin hänelle ja pyysin häntä huomisiltana
tulemaan herraa Moesin luo, Fedeä ja minua kotiin saattamaan, jos
aikansa myöntäisi. Hänen äänensä kuului iloiselta vastatessaan: "kyllä
tulen, neiti Margery!"
Sitten seisoin suljetun ikkunan ääressä katsellen ulos; olin näet liian
vanha avaamaan sitä, niinkuin nuorena ollessani olin tehnyt, vaikka
minua yhtä paljon kuin ennenkin miellytti katsella kirkasta, valoisaa
kuuta ja pientä uskollista tähteä, joka sen vierellä loisti.
Vaikka ruumiini oli heikkountunut -- tuskat ja vaivat, joita ennen en
ajatellutkaan -- tulleet, oli sydämmeni enemmän kuin milloinkaan täynnä
rakkautta, Jumalan ihaniin tekoihin, joita hänellä kaikkialla on
lapsillensa näytettävänä. Ajattelin kuinka sama kirkas kuu oli
vuosisatoja sitten, Gethsemanessa olevien tuuheiden öljypuiden välitse,
katsellut Häntä, Herraani ja Mestariani, joka hyljättiin, kiellettiin,
petettiin ja ristiinnaulittiin! Miten voikaan minun köyhyyttäni ja
yksinäisyyttäni verrata Hänen köyhyyteensä ja yksinäisyyteensä? Eikö
Hän antanut minulle ystäviä. Vaikka hänen omat opetuslapsensa
pakenivat? Kuka minut oli hyljännyt tai kieltänyt? Missä olikaan
risiini? Vastauksen näihin kysymyksiin luki Kristus sydämmeni
rakkaudessa ja kiitollisuudessa, joka hänen silmillensä oli avoin.
Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja
ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin
kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit
nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän
tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo
ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka
vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen
kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä
oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan
häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran
levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä
käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet
löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa
hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla
huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa
siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta
kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän
nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää
nukkuva.
Muistin tämän myös olleen Herrani viimmeisen unen; viimmeisen yön,
jolloin Hän väsyneenä laskihe vuoteelleen, ummisti tuskasta ja vaivasta
väsyneet silmänsä. Päivä täynnä huolta ja murhetta ja yö tuskallista
valvontaa oli seuraava -- Hän tiesi sen jo ennakolta, näki sen selvästi
ja visusti; mutta totisesti nukkui Hän sinä yönä, sillä Jumala antaa
niille unta, joita Hän rakastaa. Siitä ajasta on hiljainen, suloinen
kuunvalo, samoinkuin Jumalan rakkaus, tulvaillut kaikille sekä hyville
että pahoille.
Kun ikkunasta käännyin takkaan päin, jossa valkea oli palanut ja
ainoastaan kourallinen tuhkaa oli jäljellä, heräsi muisto Stefanista
uudestaan, niinkuin se jo kerran samana iltana Korin kanssa
puhellessani oli herännyt. Mikä minut tänä iltana pani Stefania
ikävöimään?