Kor ja Fede.
Kotini Westmmisterissä oli siellä olevan hiljaisimman kadun varrella.
Se oli kartanon takapuolella oleva yliskamari; kartanon muut kerrokset
käytettiin asian-toimikamareiksi. Rouva Brown, jolle kuului huoneiden
puhdistaminen, sai käyttää ylikerroksen ja asui itse kartanon
etupuolella olevissa huoneissa, ja minä maksoin hänelle killingin ja
neljä äyriä viikosta huoneestani. Huonekalut, jotka eno Simisteriltä
sain, olivat riittävät minulle. Pieni vuode, jonka eno monta, monta
vuotta sitten oli ostanut Stefanille, pieni tamminen pöytä,
samanlainen kuin äitini omistama, kolmikulmainen nojatuoli kuin myös
monta muuta esinettä, joita joko tarvitsin tai muistoina säilytin,
antoivat huoneelleni siistin ja mukavan näön. Kor puhdisti seinät ja
maalasi katon rajaan, leikatun paperikaavan mukaan, kauniin, kukilla ja
lehdillä koristetun reunuksen. Hän teki myös kasvia varten ikkunan
ulkopuolelle sopivan laatikon, jossa kukkaseni aamuin illoin saivat
auringon valoa. Tämä huone oli paljon valoisampi ja iloisempi, kuin
pieni ahdas kotimme Pyhissävaeltajain-kadun varrella. Korkealla
olevasta ikkunastani näin Abbey kirkon, Parlamenttikartanon kuin myös
siellä täällä kimaltelevia jokia, ja katseltavana minulla oli avara
taivas-ala, joka yhäti vaihteli; milloin se oli sininen, milloin
ihanain pilvien seppelöimänä, milloin taas harmaa ja synkkä. Kumminkaan
ei taivas koskaan vaihtele, vaan on alati puhdas, kirkas ja valoisa,
ainoastaan maastamme nousevat pilvet, väliin paksut ja synkät, väliin
taivaankaareen vivahtelevat, himmentävät sen silmiltämme.
Muutamia katuja kodistani oli holhouslaitos, jossa rouva Moes ja Fede
asuivat. Heidänkin asuntonsa oli hyvin hauska, vaikk'en siitä niin
paljon pitänyt kuin omastani laveoine näky-aloineen.
Täällä olimme nyt kaksi vanhaa, avutonta, melkein orpoa
vaimoa, voimitta työntekoon, ja olisimme ystävillemme joutuneet
rasitukseksi, tai vanhoilla päivillämme johonkin työhuoneesen, heidän
huolenpidottansa, jotka nyt kävelevät kultaisen kaupungin kaduilla.
Toisinaan toivoin tuntemattomien ystäviemme -- joiden hyväntahtoisuus
antoi meille asunnon, elätti ja vaatetti meitä -- tietävän, kuinka
eroava nykyinen kohtalomme oli siitä, kuin se heidän huolenpidottansa
ja rakkaudettansa köyhiä kohtaan olisi ollut. Joskus arvelin kenties
kohtaavani heitä ja kuinka iloinen olisin saada kertoa Beden
armeliaisuuslaitoksen perustajalle, mitä hän edestäni oli tehnyt.
Toivoin heidän tietävän, kuinka armeliaisuutensa meni kädestä käteen,
joten suku suvulta Jumalan hyvyys tuli julistetuksi.
Rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa vietin siellä monta hiljaista
vuotta, huomaten, miten Kor ja Fede kasvoivat, samoinkuin ennen
vanhassa kodissani olin huomannut vuonain, vasikkain ja varsain
kasvamista keväillä; vaan nämä kaksi kasvoivat paljon hitaammin, mutta
sitä kauniimpaan kehitykseen. Kummallakin oli halu lukuun ja tietoihin,
juurikuin Stefanillakin; heiltä näet puuttui rahaa huvituksiin,
kauneihin vaatteihin ja monenmoisiin koristuksiin, joita nuoret
tavallisesti rakastavat. Koska siten olivat karkoitetut senkaltaisista
huvituksista, etsivät he jotakin toista, joka tyydyttäisi heitä,
löysivät ja omistivat niitä monenmoisia Jumalan vapaita lahjoja, joita
ympärillämme löytyy jokaiselle tarjona.
Päivä päivältä näytti Kor miehistyvän. Tohtori Klarke otti hänet
apulaisekseen. Hän heitti pois palvelijapukunsa ja luki entistä
innokkaammin, koska isäntänsä oli luvannut kustantaa kaikki, mitä hän
tarvitsisi tohtoriksi tullakseen. Siihen tarvittiin paljon varoja, eikä
Korilla ollut muita ystäviä kuin tohtori Klarke ja minä. Joskus
ihmettelin muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, muistellessani
minkälaisessa tilassa hänet löysin, ryysyisenä, paljasjalkaisena ja
kaikin puolin hoidon puutteessa, niin sanoakseni poislakaistuna lian
kanssa kadulta, ja nyt näin hänet kelpomieheksi tulemassa, joka kenties
kerran oli kuuluva suuren ja rikkaan syntymäkaupunkinsa ylhäisten ja
mahtavien lukuun.
Juurikuin Kor oli valmis, niinkuin tohtori Klarke sanoi, apulaisena
seuraamaan häntä vaivashuoneesen, kohtasi suuri vastoinkäyminen häntä
ja minua. Tohtori Klarke kuoli äkkiä, niin äkkiä ett'ei ehtinyt
allekirjoittaa testamenttiänsä, joka jo monta kuukautta oli ollut
valmis, ja jossa hän Korille oli määrännyt viisisataa puntaa sterlinkiä
hänen oppimääränsä päättämiseksi. Kaikki oli nyt turhaa; Kor oli taas
heitetty maailmaan ja paitsi minua ei hänellä ollut muita ystäviä.
Todellakin "Jumalan tiet eivät ole meidän tiet".
Kor parka! Vielä nytkin vihloo sydäntäni ajatellessani sitä suurta
vastoinkäymistä ja syvää murhetta, jonka isäntänsä kuolema hänelle
saattoi. Kaksi vaikutus-alaa oli Korilla valittavana. Hän oli sorea,
pitkä ja kaunis-vartaloinen nuorukainen ja moni korkeasukuinen perhe
olisi mielellään ottanut hänet palvelijaksi, palvelemaan heitä heidän
komeissa kartanoissaan, ja lakeijaksi heidän puistoissa ajellessaan.
Mutta Kor kammosi työtä, josta ei kenellekään olisi hyötyä, ja tämä oli
hänestä miehuutonta elämää, täynnä mitätöntä työntekoa. Toinenkin
vaikutus-ala oli hänelle tarjona; hän oli oppinut valmistamaan
lääkkeitä ja eräs apteekari tarjoutui ottamaan hänet puotiinsa, mutta
hyvin pienellä palkalla. Useammat ostajat olivat köyhiä ja tulivat
sinne, kun heiltä puuttui varoja lääkärin luo mennä. Tässä oli paljon
työtä ja vähän tuloja, vaan kaikki työ tuli kansalaisten hyödyksi.
Tämän vaikutus-alan valitsi Kor, kun Jumala asetti nämä kaksi tietä
hänen eteensä.
Sen jälkeen tapasin häntä entistä harvemmin, vaan joka kerta huomasin
muutoksen tapahtuneen hänessä. Ajattelemattomasta, itsekkäisestä
nuorukaisesta oli hän tullut hiljaiseksi, vakavaksi mieheksi; hän
turvasi Herraan Kristukseen, joka johdatti häntä hellällä,
näkymättömällä, vaan ei havaitsemattomalla kädellä. Kor oli ottanut
ristin, joka hänen tiellänsä oli, ja seurannut Kristusta, jonka hän
luuli olevan pitkän matkaa, jopa satojakin vuosia edellänsä; mutta
Herra oli kääntynyt takaisin ja kävi nyt hänen rinnallaan, kantaakseen
raskainta osaa hänen rististään. Tämä oli Kor raukalle onnellinen
muutos!
Muistellessani entisiä aikoja, puhelen niistä kenties iloisemmalla ja
kiitollisemmalla mielellä, kuin silloin olisin tehnyt. On samoin kuin
ennen kotona ollessani, jolloin joskus kiipesin vanhalle, yksinäiselle
kukkulalle ja sieltä katselin kiertelevää tietä, joka sinne olin
kulkenut. Silloin näytti tie sileältä, vihreäisine pensas-aitoineen
molemmin puolin ja varjoisine puineen, jotka muodostivat la'en sen yli.
Nyt muistin orvokkia, vuohenkukkia ja sinivuokkoja, joita sen
vierustalla kasvoi, ja ruusupensaiden vihreitä oksia, joita tuuli
tuuditteli, vieläpä rastasten ja hamppulintujen iloista viserrystä;
mutta unhotin tien likaiset ja kiviset paikat, pistävät sääkset ja
orjantappurapensaat, joihin vaatteeni tarttuivat. Kenties päivän
vähäiset huolet silloin tällöin kiusasivat mieltäni ja saattoivat minut
tylyksi taivaalliselle Isälleni; mutta hän oli aina yhtä kärsivällinen
kuin äiti, joka kantaa pienen lapsensa kivisten ja likaisten paikkojen
yli, ja suutelee orjantappurapiikkien tekemiä naarmoja hänen pienessä
kädessään. Luulen sekä lapsen että äidin silloin enemmän rakastavan
toisiaan kuin jos he vaunuissa verkalleen olisivat ajaneet tietä
eteenpäin.
Kor oli neljänkolmatta vuotias ja Fede seitsemäntoista. Rusottavine
poskineen, jotka muistuttivat vaaleammista ruusuista vanhassa
puutarhassani, oli Fede niin kaunis tyttö kuin joku toinenkin
Lontoossa. Hänen katseensa ilahdutti jo minua. Usein tuli hän hauskaan
huoneeseni, käyskenteli kanssani, ja oli melkein kuin oma lapseni.
Sieltä ja täältä oli hän kerännyt koko joukon oppia. Kor opetti häntä
latinaa ja opettaja kansakoulussa soitantoa ja ranskankieltä. Lapsi oli
hyvin halukas oppimaan, mutta tultuaan seitsemäntoista-vuotiaaksi
tahtoi hän elättää itseänsä, ett'ei tädillensä ja serkullensa enää
olisi rasitukseksi. Hyvin onnellinen oli hän saatuansa opettajattaren
paikan, opettaa viittä lasta, korjata heidän vaatteitaan, käyskennellä
heidän kanssaan, ja olla luonansa yhdeksästä aamulla kuuteen illalla,
josta viikottain maksettiin kymmenen killinkiä, paitsi lupa-ajoilta.
Oliko tämä hyvästi maksettu? Siitä emme huolineet, iloitsimme vaan kun
Fede voi ansaita leipänsä. Nyt olivat hän ja tätinsä rikkaita. Heillä
oli kuusitoista killinkiä viikossa ja vapaa asunto.