Beden testamenttivarasto.
Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme
vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja
kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo
useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon
hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos
tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot
työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan
hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.
"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä
päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten
olisi kuullut sitä.
"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea
missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."
"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.
Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan
aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille.
Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan
viipyä.
"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja
tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa
sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa,
ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua;
mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä
kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä
tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika
ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"
"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.
"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi
varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään.
Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."
"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.
"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana
aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.
"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän;
"työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita
sukulaisia?"
Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin
vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin
luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin
eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein
luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni
jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä
koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.
"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta
kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä
viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on
hän Margerylle niinkuin kuollut."
Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa.
Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja
milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.
"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen
selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri
sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja
te olette seuran jäsen."
"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.
"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen
esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin!
nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa.
Lienette samaa sukua kuin perustaja?"
"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut
maalla, kaukana Lontoosta."
"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä
varten", sanoi eno.
"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte
minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä
opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa
noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy,
otan hänet avukseni sairashuoneesen."
"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn.
Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja
puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti
häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle
siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn
poika."
"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden
testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.
"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut
armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut
ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä
kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan
toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä
hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa.
Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka,
jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee,
paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine.
Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria
miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan,
tohtori?"
"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.
"Siitä en olisi millänikään, jos siellä olisi muutamia senkaltaisia
vaimoja kuin Margery", sanoi eno heikolla äänellä ja nojasi väsyneenä
päätään istuimen takalautaa vasten. Tohtori katsahti häneen
epäilevästi, koetti hänen valtasuontansa ja kääntyi hänestä vakaan
näköisenä.
Tunsin itseni kummallisesti liikutetuksi, enkä voinut sanaakaan
virkkaa, vaikka hän puhutteli minua, ikäänkuin olisi kysymykseen
vastannut.
"Niin", sanoi hän, "parasta on, että hän pääsee levolle, minä lähetän
Korin, joka voipi olla hänen luonaan koko yön. Muistakaa, ett'ette saa
valvoa, yksi on kylliksi ja tarvitsette päivällä hoitaa häntä."
Puolen tunnin kuluttua tuli Kor, joka nyt oli pitkä kaunis-vartaloinen
nuorukainen, ja kirkkaista sinisistä silmistään loisti miehuus ja
jalous. Hän oli puettu yksinkertaiseen palvelijapukuun, ja kantoi
kainalossaan kolme suurta kirjaa tohtorin kirjakaapista. Ensin kohotti
hän etusormen otsalleen, jonkunmoiseksi tervehdykseksi, tuli sitten
luokseni, otti minua kädestä ja kumartui ikäänkuin suudellakseen sitä.
"Neiti Margery", sanoi hän, "tohtori on luvannut, että teidän levätessä
saan valvoa entisen isäntäni luona. Pysyäkseni valveilla on hän
lainannut muutamia kirjoja, semmoisia, joissa on kummallisia ja kauhean
pitkiä sanoja. Hän sanoo minunkin aikaa myöten tulevan tohtoriksi.
Tokkos se lystiä olisi?"
Hän ei ollut vielä heittänyt pois entistä poikamaista puhetapaansa,
mutta, kun tahtoi, taisi hän puhua entistä paremmin. Nyt huomasi hän
hairahtuneensa ja punastui; sitten hymyili hän itsekseen ja seurasi
minua eno Simisterin huoneesen. Näin hänen istautuvan kirjainsa ääreen;
vuoteen uutimet olivat alaslasketut varjelemaan enon silmiä kynttilän
valolta, jonka ääressä Kor istui. Siinä oli nyt uutimien toisella
puolella terve, vilkas ja nuori muoto, ja toisella vanha, kuihtunut ja
ryppyinen. Vanhukselta oli toivo kadonnut ja elämän ilo poissa; nyt
olivat ne hänelle jälleen annettavat ja ijäti kukoistavat. Olen
jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä
näyttävät nuoremmilta.
Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin
kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului
kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni
kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle
olemaan hiljaa. Sitten kuiskasi hän: "Jumala siunatkoon sinua Margery!"
-- ja niin olin taas yksin.
Kaikki ihmiset olivat hyviä minulle; mutta Kor oli parhain apuni. Hän
ja tohtori ottivat kaiken vaivan ja huolenpidon ja kumpikin saattoi eno
Simisteriä hautaan. Muutamia viikkoja olin vielä yksinäni hiljaisessa
kodissa. Herra Moes, joka muutamia kuukausia oli ollut sällinä
luonamme, otti työhuoneen semmoisena kuin se oli, toivoen parantavansa
liikettä, vaan ei vielä voinut muuttaa taloon. Hänen luonaan asui
setänsä vaimo, rouva Moes, joka oli leski, ja hänen lankonsa tytär
Fede. Hän epäili antaa heidän muuttaa niin pieniin huoneisin, jotka
tuskin olivat riittävät enolle ja minulle. Muutaman viikon kuluttua
pääsi rouva Moes erääsen Westminsterissä olevaan holhouslaitokseen;
hyvin iloinen oli hän saada muuttaa sinne ja sen kautta vapauttaa
miehensä veljenpojan ylläpidon velvollisuuksista. Juuri samaan aikaan
tuli tohtori Klarke -- niin hyvästi ovat Jumalan teot yhteen sovitetut
-- eräänä iltana luokseni tuoden hyviä uutisia.
"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden
testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja
nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille,
ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan
että se on niin vähäinen."
"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja
Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut
olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."
Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja
tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni.
Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia
arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan
lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala
ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.
"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi
killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en
ymmärrä."
"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin
minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen
kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on
minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän
liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."
Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä.
Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen
Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja
pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi
huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa
penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle
liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan
kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut;
kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja
talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä,
Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan
kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja
varas.