Pyhän Paavalin tuomiokirkko.
Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän
kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä
pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin
sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi
tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että
voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin,
työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen
köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut
vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa
huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän?
Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia,
tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi
minulle.
Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä,
enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka
muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen
ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni
päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä
kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla
kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat
katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja
rikkauden takana.
Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin
lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla
oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut
antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja
horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi
auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni
surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja
saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi
unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he
kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan,
mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä
olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret
ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.
Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä
neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno
Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika,
joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja
laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten
vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä
surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa
makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli
melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin
hänelle opettaa.
Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan
ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät
kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta
kului -- kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut -- ja
monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä
levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati
salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin
ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen
arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä,
sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.
Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon,
joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha
vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla,
ympäröitynä kaupungin hälinältä -- joka oli niin yhdenlainen kuin
mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä -- kävelin verkalleen
käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi
ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo,
joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat
ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on
kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä
viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä
kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa.
Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä
meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille
silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä
himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa,
mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki
levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa
seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin,
myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi
tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat
siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren
kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös
haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu
on oleva heidän päänsä yli.
Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle.
Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa
jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin
hänet alakuloisena -- niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä
voipi olla -- en voinut olla sitä huomaamatta.
"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.
"Ei, mutta äitini -- --", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että
sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut
pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että
kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai
ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"
En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä.
Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin
luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani
heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa
asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät
maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä
Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki
olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa
olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa
minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin
koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne
poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös,
joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi,
kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei
ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten
suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon
toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti
sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin
ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha
kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen
katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä.
Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun
eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.
"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen
minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.
"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin
sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän,
otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta
ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä
minusta.
"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"
Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin
vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli
se polttava kuin tuli.
"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt
katse silmissään.
"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.
"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman
tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."
Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee
peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin
äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla
sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:
"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."
Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä
rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja
kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt
hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä
itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi
ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle
vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".
Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan
kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän
käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella
äänellä:
"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"
Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät,
valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli
tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja
rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.
Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden
päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin
hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin
Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata
seuraavana päivänä.
Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat
punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin,
kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle
olin valmistanut kupin kahvia.
"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän
käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi
näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi
äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän
tarkoitti, mutta niin hän sanoi."
Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta
antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen
oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle
kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä
loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin
silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska
oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet
palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.