Kelloseppä ja filosofi.
Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas
suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas
näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin
näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin
kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle
kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi
emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin
pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua
peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.
En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska
ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei
minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin
puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä
katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja
melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla
kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut
löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan
tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin
kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen
kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut
käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan.
Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin
itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin
olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut
kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä
eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi
korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi
taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta
ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En
missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin,
näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä.
Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä
katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät
suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin.
Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta
yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että
hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan
säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja
katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita
myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä
ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs
nainen ja hymyilee meille."
"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä
Pyhissävaeltajain-katu on?"
"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen,
jolla on silmät päässä, tietää missä se on."
"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."
Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja
seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli
ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet
vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin
suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut
herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen,
joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti
takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin
juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.
"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden
huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä,
että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli
kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein
koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä.
Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja
voin taaskin kuulla oman ääneni.
"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"
"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.
Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli
kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein
kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.
"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on
Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva
pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."
"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla
toinenkin nimi?"
"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on
oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."
Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet
jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.
"Mitä etsitte?" kysyi hän.
"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.
"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni
lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen
saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä
lähellä."
Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain
jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän
myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen
ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta
ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin
liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa.
Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä
yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän
piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta
sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto,
Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.
"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla
olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."
Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja
nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut
sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös
minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja
omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten
silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin
kummaa.
"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.
"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade,
isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."
Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja
katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta
tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.
"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi
kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon
vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat
hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn
liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään
vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin
olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin
paljon pitävät."
Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni
oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.
"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi.
Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa
sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska
olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."
Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui
minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani
voinut liikahtaa.
"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär,
Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän
itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja
omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon
sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään
sukulaisistani."
Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni
kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan
häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin
suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta
hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni
yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja
ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa,
joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.
Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti,
pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea
vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen
minulle.
"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan
jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa,
joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit
jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan
olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka
hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi
kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi
hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma
on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin
katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti.
Minä inhoon myödä kelloja naisille."
Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin
yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä;
myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno
Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla
päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.
Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan
minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui
hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille
ryysyisille pojille pitkin katuja.
Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen
minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan
Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta
totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä
puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin.
Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja,
ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää
filosofillisia mielipiteitään.