Muukalainen vieraassa paikkakunnassa.
Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal
katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka
minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat
miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan
eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä
päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni
kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi
maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa
niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi
penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle
rautatielle.
Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja
pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea
polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat
tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja
sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää
hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä
oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli
siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja
nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui
tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa
kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja
joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin
hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne
palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua
estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan
heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin
maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.
Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen
vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn
kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena
niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme
näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei
mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi,
jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti
väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset
toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni
niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.
Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen
sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä
rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle
laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin.
Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin,
miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja
tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä
tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi
päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin
kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa
juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein
yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua
puhuttelemaan.
"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.
"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta
ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin
kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."
"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan
valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."
Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra
rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan
virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin
erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella
jalalla astimelle.
"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan
vähävarainen arentimiehen tytär."
"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin
toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"
"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei
ole kovin kallis."
"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että
säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut
mukanaan.
Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari
tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin?
Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut
meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä
auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine
kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja
pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei
muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä!
Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut
paljasjalkaisia lapsia näkeväni.
Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi
laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua
ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin
kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät,
että olin ainoastaan Margery Beade!
Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita
ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli
koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla,
melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka
söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut
aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea
tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä
kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen
ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle
naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä
haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja
osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa
paljon."
Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut
yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat
astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän,
huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut
muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi
yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja
tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli
vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin
muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen,
valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona
ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja
puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.
"Rouva on maalta", sanoi hän.
"Niin", vastasin.
"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.
"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.
"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen
totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette
nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."
"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että
suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."
Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden
osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen
rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en
ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti
hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka
kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja
suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen,
että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat
muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja
levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni,
joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja
lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja
elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa,
jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja
muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat
olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin
ne jättänyt.
Levolle pantuani kuulin kartanossa vielä kauan hälinää, joka piti minua
valveilla. Jostakin läheisyydestä kuulin astiain pesemisen kalsketta,
josta ei näyttänyt loppua tulevan ja kolinaa veitsistä ja ottimista,
joita yksittäin heitettiin laatikkoon, siksi kuin niitä tuntui olevan
tuhansittain. Aamupuolella vallitsi kuoleman hiljaisuus ja silloin
nukuin vähän; vaan niin pian kuin auringon ensimmäinen säde pilkisti
sisään, nousin ja katsoin ikkunasta ulos. Ikkuna oli katolle päin ja
niin kauas kuin silmä kantoi näin ainoastaan savusta ja liasta
mustuneita kattoja ja takantorvia. Tämä oli ääretön ala taloja, suuri
kaupunki, jonka läpi minun yksin tuli matkustaa, kotopaikkaa
löytämättä.