Lähtö.
Neljä kuukautta sain vielä asua vanhassa kodissani; isän arenti-aika
kesti näet ristinpäivään saakka ja uusi arentimies oli silloin vasta
paikalle tuleva. Olisin heti voinut lähteä, jos olisin tahtonut, mutta
kuka silloin olisi hoitanut kartanoa ja pitänyt huolta sekä ulko- että
sisä-töistä? Olin iloinen jäämään, vaikka paikka tuntui kolkolta isän
pois mentyä. Olihan siellä Jeremias ja toiset vanhat palvelijat, ja
niin kauan kuin olin siellä voivat he työtä saada, sillä minulla oli
sen verran, että voin maksaa heidän palkkansa.
Etsiessäni vanhan-aikaisesta viettopöydästä, joka oli isäni huoneessa,
löysin hänen testamenttinsa, jonka hän oli kirjoittanut muutamia
viikkoja Stefanin matkattua ja jossa hän minulle oli määrännyt kaikki
jälkeensä jäävän omaisuuden. Pöytää en ollut koskaan ennen avannut,
sillä isä oli aina pitänyt sen lukittuna, ja nyt tunsin itseni koko
ajan vähän peljästyneeksi, että kenties tein jotakin pahaa, josta
tarvitseisin hävetä, jos isäni astuisi sisään ja näkisi minun
liikuttavan papereitansa. Siellä löysin vielä äitini vihkimäsormuksen,
kiehkuran hänen tukastansa, leikattu hänen kuolemansa jälkeen, kuin
myös vanhan raamatun, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu
milloin kukin perheemme jäsen oli syntynyt ja kuollut. Viimmeiseksi oli
kirjoitettu päivä, jona Stefan matkasi; oli kuin isä olisi aavistanut,
että ero Stefanista oli sama kuin kuolema. Muutamia kyyneleitä putosi
lehdelle ja tahrasi sen; vaan isän kuolinpäivän jätin Stefanille
raamattuun kirjoitettavaksi, hänen takaisin tultuaan.
Hautajaiset olivat pienet, koska meillä ei ollut muita sukulaisia kuin
eno Simister enkä ajatellutkaan kutsua häntä hautajaisia varten, niin
pitkän matkan päästä kuin Lontoosta. Saattojoukkoon ei kuulunut muita
kuin pari kolme naapuria Kondoverista, Jeremias ja minä. Hautaamisen
jälkeen palasin Jerryn seurassa peltojen poikki, jossa isä niin monta,
monta kertaa oli kulkenut, että minusta tuntui kuin hän nytkin olisi
siellä, vaikka sumu hänet peitti. Sitten istuin yksin perähuoneessa,
päivä oli näet minusta pyhäpäivää juhlallisempi, ja kirjoitin
Stefanille, kertoen mitä isä ennen kuolemaansa oli puhunut, ja ilmoitin
muutamilla sanoilla löytäneeni isäni testamentin, jossa hän määräsi
minulle kaikki. En pitänyt tarpeellisena huolettaa Stefania
kertomuksella huonosta vuodentulosta ja arennista, joka oli maksamatta.
Kun kaikki ristinpäivän aikaan tulisi myydyksi, jäisi kyllä tarpeeksi
velkojen suorittamiseksi.
Ainoastaan muutamia kirjeitä löytyi isäni viettopöydässä ja niiden
seassa löysin sen ainoan, jonka eno Simister oli kirjoittanut monta
vuotta sitten emintimäni eläessä, jolloin en vielä ottanut osaa
keskusteluihin. Monesti olin kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan
ollut lukenut sitä, isä ei näet suvainnut kenenkään avata
viettopöytäänsä. Kirje kuului näin:
"Rakas herra ja veli!
"Mieleeni johtui, että teillä kenties on poikalapsi, jonka
tahtoisitte asettaa semmoiselle paikalle, jossa hän voisi edistyä.
Jos teillä on semmoinen kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden
välillä, jolla on hyvä terveys ja joka taitaa lukea, kirjoittaa
ja laskea, niin tahdon järkenään ottaa hänet, tehdä hänet
pojakseni ja kasvattaa hänet kulkemaan samaa rataa, jota itsekin
olen kulkenut, ja päälle päätteeksi testamentteerata hänelle
koko maallisen omaisuuteni. Jos teillä ei ole semmoista
poikalasta, ette tarvitse vaivata itseänne vastaamaan minulle.
Minä asun vielä Pyhissävaeltajain-kadulla Ludgatemäessä, jossa
aina olen asunut ja aina tulen asumaan siksi kuin jätän tämän
elämän Pyhissävaeltajain-kadun.
"Kunnioituksella tosi veljenne
Jaakko Simister."
"Kuinka", ajattelin, "onko tämä se kirje, josta isäni niin paljon
puhui?" Se oli kirjoitettu monta vuotta sitten ja tiesin, ett'ei siihen
koskaan vastattu. Eno Simister saattoi olla kuollut ja paitsi sitä
halusi hän ainoastaan poikalasta. Tuskin näytti maksavan vaivaa
kirjoittaa hänelle, vaikka sen kenties vast'edes tekisin, kun
tilaisuutta sattuisi. Tilaisuutta ei sattunut koskaan ja paitsi sitä
oli kirjoittaminen suuri vaiva minulle. Kukaan ei uskone minun omalla
kädelläni kirjoittaneen koko tämän kertomuksen. Ei, istun vaan
kauniissa nojatuolissa, kädet ristissä, ja tarvitsen ainoastaan sanoa
sanat, niin ne kirjoitetaan selvällä kauniilla käsialalla, semmoisella,
jota en koskaan ole voinut kirjoittaa. Jos Fede olisi ollut luonani
vanhassa kodissani, olisi pitkä kirje mennyt eno Simisterille; paitsi
tätä vaikeutta ei ollut aikaakaan kirjoittamiseen.
Vaikka kartano oli tuleva toisen huostaan, ei se estänyt vuonimisen
aikaa tavallisuuden mukaan tulemasta. Pidin yhtä tarkan vaarin kuin
ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan
kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa
samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan.
Tiesin, että minun ristinpäivän aikaan tuli jättää paikka; vaan miksikä
murheellisena ummistaisin silmäni ja sydämmeni luonnolle, kun Jumala
nyt samoin kuin ennenkin antoi lehtien puheta, vuokkojen kukkia,
kiurujen rakentaa pesiä ja eläimien syntyä.
Ristinpäivä tuli ja sen keralla eläinten myyminen -- omat lempilehmäni
ja kanani, jotka tunsivat minut niin hyvin että katsoivat jälkeeni,
ikäänkuin pyytäen minua pitämään huolta vasikoistaan ja pojistaan.
Kaikki, mitä talossa löytyi, myytiin, paitsi äitini merkkaus-vaate
mustassa kehässä, ja isäni muotokuva, joka oli leikattu mustasta
paperista ja sitkustettu valkealle. Nämät pani huutokaupan pitäjä
syrjään, arvottomina ostajille tarjottaviksi. Tämä päivä tuntui vielä
oudommalta kuin isäni hautauspäivä. Tuolla seisoivat naapurit,
puristelivat höyhenpatjoja, kohottelivat liinahursteja päivää vasten,
naputtelivat posliineja, kuullakseen olivatko rikki, ja kävelivät ulos
ja sisään, miten huolivat. Olin kuin unelmassa, josta vasta myymisen
lopetettua heräsin, kun kaikki olivat menneet ja jättäneet minut yksin
tyhjään, tyhjään kotiin. Siellä makasin entisessä huoneessani, josta
oli riistetty kaikki, joka minulle olisi tehnyt sen kodikkaaksi. Oi,
jospa Stefan olisi ollut lähempänä! Heräsin päivän koittaessa, ikkunan
uutimet olivat näet myydyt ja aurinko pisti suoraan silmiini. Nousin
heti vuoteeltani aivan kuin joku olisi kutsunut minua, avasin ikkunan
ja katselin nurmistunutta hedelmätarhaa, jossa lapsena olin
leikitellyt. Siinä seisoin kauan ja katsoin, miten päivän valo eneni,
siksi kuin se valaisi ikkunan alla olevain puiden lehtiä. Aamu-ilman
virkeät tuulahdukset, jotka maallakin ovat niin eroavat puolipäivän
palavasta helteestä, suutelivat kasvojani ja kolottavia silmiäni; ennen
nukkumistani olin näet katkerasti itkenyt. Kohta kuului lintujen
viserrys, ensin hiljaisena liverryksenä, kuin jos eivät mielellään
olisi heränneet pesistänsä, sitten iloisena lauluna, ikäänkuin kaikki
säveleensä olisivat olleet jäätyneet talven pakkasessa ja nyt päässeet
valloillensa. Oma valkea kanani! -- eilen oli se vielä minun -- oli
liikkeellä, ruokaa etsimässä puiden juurella ja kutsui keltaisia
poikiansa. "Kuinka usein en tahtonut kerätä lapsiasi, niinkuin kana
kerää poikansa siipeinsä varjoon!" sanoi Herra Kristus, ja vielä: "Eikö
viisi varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä yksikään ole Jumalan edessä
unhotettu." Aurinko kohosi verkalleen ja ajattelin, kuinka turhaa olisi
koetella estää sen nousua ja kuinka meidän tulee tyytyä siihen, että
päivä paistaa ympärillämme, jos olemme iloisia tai murheellisia. Kuulin
ajajan huutavan hevosillensa ja tarhan oven narisevan saranoillaan,
mutta ei karjan ammuntaa, eikä kanain kaakotusta kuulunut, paitsi
pienen valkean kanani, jonka uusi arentimies oli ostanut. Kaikki
hyvästi tunnetut äänet olivat poissa, eivätkä enää palajaisi korviini,
Stefanin nuori heleä ääni, isäni huuto ja kaikki muut äänet, jotka aamu
aamulta olivat minut herättäneet. Lankesin polvilleni, peitin kasvoni
ikkunan pieltä vasten ja kuuntelin mitään virkkamatta vienoa ääntä,
joka sydämessäni puhui. Siinä ollessani tunsin tämän koettelemuksen
pysyvän muuttumatonna, jos vastaan otin sen nurisemalla tai nöyrällä
mielellä, ja että yhtä vähän voin sitä poistaa, kuin pysähdyttää
nousevaa aurinkoa. Olin kuin maasta juurineen reväisty puu, jonka sija
alkoi täyttyä ja tasoittua. Olin istutettava johonkuhun toiseen osaan
Herran puutarhaa, tai kuihtuva ja kuoleva, jos paikalleni jäin. Päätös
oli tehtävä ja sen tein ennenkuin paikaltani nousin.
Hedelmäpuun lehdet kimaltelivat auringon valossa. Astuin portaita alas
keittiöön, joka oli autio ja tyhjä, ja pitkitin matkaani puutarhaan,
jossa kaikki oli entisellään. Siellä oli muutamia mettiäisiä, jotka
kevätpäivän oikullinen ilma oli vietellyt pesistänsä, ja jotka nyt
huolestuneena lensivät hunajakukkasia etsien. Itätuuli viipyi jossakin
ja länsituuli humisi vienosti puissa. Taivaan sineä kohden kuvautui
kukkula juovineen valkeasta lumesta, jota vielä siellä täällä oli sen
rinteillä; se näytti tavallista jylhemmältä koleassa himmeydessään.
Sinä aamuna katselin sitä kauan. Eikö se ollut minun kaltaiseni?
yksinäinen, kelmeä ja kolkko! Vaan kummallekin nousi aurinko lämpimänä,
voimallisena ja täynnä lohduttavaista eloa.
Istahdin mettiäis-lehtimajan suulle, lähelle mettiäispesiä, joiden
ympäri isäni kuoltua oli sidottu muutamia huoliharsonauhoja, jotka nyt
olivat ruskistuneet ja rippuivat palasina. Kauan en istunut, ennenkuin
kuulin puutarhan veräjän aukeavan ja näin vanhan Jerryn tulla
hoipertelevan käytävää pitkin, puettu valkeaan päällyspaitaan ja päässä
kulunut huopalakki, joka silmillä rippui.
"Tahtoisin puhutella teitä, neiti Margery", sanoi hän. "Mitä nyt aiotte
tehdä, jos kysyä saan?"
"Sitäpä tuskin vielä tiedän", vastasin.
"Ette kai palvelukseen aikone mennä, neiti?" kysyi hän.
"En ainakaan täällä kotipuolella", vastasin, koska palvelukseen
meneminen jo ensi hetkestä oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka Hän
otti päällensä palvelijan muodon.
"Jos täällä kotiseudulla olisitte palvelukseen mennyt", sanoi Jerry,
"olisin ruokapalkalla pyrkinyt samaan paikkaan, ja silloin olisin
voinut tehdä yhtä ja toista säästääkseni teitä, neiti, ja olisihan tuo
teillekin ollut enemmän kodin tapaista. Vaan jos aiotte jättää tämän
seudun, niin ajattelen että menette enonne Simisterin luo, joka asuu
Lontoossa ja jolla on kaikki niin pulskasti, kuten vanhan isännän oli
tapa sanoa. Hän kyllä ihastuisi nähdessään teitä, neiti Margery, sen
voin vakuuttaa. Te ette ole nainen, jolle selkänsä kääntäisi. Kenties
joku Lontoon suurisukuisista naipi teidät. Parempaa eivät koskaan voisi
saada, vaan kyllä huonomman, sen voipi vanha Jerry sanoa heille."
Tämä oli pisin puhe, minkä koskaan olin kuullut Jerryn pitävän. En
voinut hänelle heti antaa vastausta. Olin melkein päättänyt matkata
Lontoosen, vaan tarvitsin ensin miettiä syitä sekä myötä että vastoin.
"Kenties on minulle parasta lähteä täältä", vastasin hetken kuluttua.
"Siellä on eno Simister, joka on ainoa sukulaiseni, paitsi Stefan, joka
on Australiassa. Vaan Lontoosen päästäkseni tarvitsisin koko summan
rahaa, enkä oikein tiedä miten sinne pääsen."
"Kirkkoherra on sanova teille tien", sanoi Jerry, "ja minä ja toiset
olemme koonneet ja tässä on enemmän kuin kaksikymmentä killinkiä teitä
sinne auttamaan. Jumala siunatkoon teitä, neiti Margery! Ottakaa ne
hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä. Te olette
olleet hyvin hyvä meille ja nyt me puolestamme tahtoisimme olla vähän
hyviä."
Tunsin itseni hyvin liikutetuksi, miehet olivat näet ainoastaan köyhiä
työmiehiä, jotka kenties eivät enää saisi työtä. Jeremias pisti hyvästi
käärityn paperipalasen käteeni, vaan minä annoin sen hänelle takaisin.
"Ei, ei, Jerry", sanoin, niin pahassa pulassa en vielä ole. Minulla on
tarpeeksi päästäkseni Lontoosen, jos sinne lähden."
"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä",
kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery.
Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."
Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla
puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän
oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.
Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja
kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa
kysymään, miten Lontoosen tulisin.
Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin
luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme
oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki,
mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää
hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi,
Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"
Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita
majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma
lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.