Vanha kartano Beade.
Vuodet kuluvat, vieden mukanaan kylvö- ja niitto-ajan, kesän ja talven,
Herran lupauksen mukaan. Toinen vuosi oli toisensa kaltainen, myötänsä
tuoden aivan vähän muutoksia, paitsi että isä vanheni ja minä samaten,
luulen ma, vaikk'en sitä huomannut. Levollinen ja rauhallinen aikakausi
oli koittanut minulle; kaikki näkyi entistä levollisemmalta. Vanhat
palvelijat pysähtyivät meille, eivätkä piiatkaan näyttäneet toivovan
muutosta, vaan jäivät paikoilleen vuosi vuodelta, toimittaen työnsä
säännöllisesti ja kunnollisesti. Koululupaakaan ei enää ollut, jolloin
Stefan tuli kotiin ja käveli pelloilla ja niityillä herrasmiehen
näköisenä.
Kahdesti vuodessa tuli kirje Stefanilta, ja ne olivat suuria tapahtumia
meille. Hän oli yhä edelleen kaukaisessa maassa ja oleskeli herra
Garnettin, lakimiehen, luona, joka näkyi pitäneen hänet poikanansa.
Maa, jossa hän oli, oli niin kaukana, ett'en koskaan luullut kirjeiden
tulevan harvaan, olihan näet ihme että ollenkaan tulivat, niin monen
tuhannen peninkulman päästä. Postimies, joka harvoin astui ovestamme
paitsi jouluna, jolloin hän tuli joululahjoja anomaan, toi mukanaan
nämät kalliit kirjeet; ja kun vastuun olin kirjoittanut, seisoin
puutarhan veräjän luona, tirkistäen tielle Kondoveriin päin ja näin
kuinka hän pisti kirjeen laukkuunsa ja vei pois sen. En tietänyt millä
tavoin ja millä neuvoin se Stefanille tuli.
Kerran oli vuoden-sato huono. Peltomme olivat ylängöllä ja kun
vuoden-tulo oli myöhäinen ja talvi aikainen, ei viljamme ennättänyt
kypsyä ennen tuiman syksyhallan tuloa. Muistuu erään leikkuu-ajan
pitkällisen sateen ja sitä seuraavan yö-kylmän jälkeen, jolloin meidän
täytyi virittää tulia pelloille, nähdäksemme työtä tehdä ja
lämmitelläksemme kovassa vilussa. Olen vielä näkevinäni isän taluttavan
juhtiansa kuhilaalta kuhilaalle, ja tulien punaisen valon valaisevan
hänen harmaata päätänsä ja levotonta muotoansa, kuin myös kuihtuneita
viljalyhteitä, jotka kuurasta kimaltelivat. Kolme vuoden-tuloa
perätysten oli hyvin huonoa, eikä karjakaan menestynyt. Vasikat ja
vuonat kuolivat ja vaikea oli kahdesti vuoteen maksaa arentia. Isä oli
vanha ja koettelemukset murtivat hänen voimansa.
"Margery", sanoi hän eräänä iltana kun miehet olivat eläimiä
illastamassa ja me kahden istuimme takan kolkassa, "oletko koskaan
ajatellut mitä on tekeminen, jos tulemme pakoitetuksi jättämään vanhan
kotimme. Tässä olen syntynyt, tässä otin äitisi vaimokseni ja tässä
tuudittelin sinua polvillani. Sydämmeni pakahtuisi, jos täytyisi luopua
tästä paikasta ja istua toisen takan ääressä."
Näin hänen huulensa värisevän ja kätensä vapisevan, kun hän koetteli
sytyttää piippuansa hiilellä liedestä, ja mieleni kävi murheelliseksi
hänen tähtensä.
"Jos se on Jumalan tahto, on se hyödyksemme", vastasin.
"Vaan eihän se voi olla Jumalan tahto", virkkoi hän äreästi, niinkuin
lapsi, joka tarvitsee rauhoittua äitinsä helmassa. "Sen sanon, Margery,
onkohan Kaikkivaltias vihastunut minuun, kosk'ei Hän anna minun kuolla
vanhassa kodissani?"
"Ei, ei, isä", vastasin, "Jumala Kaikkivaltias on rakkaus. Kaikki mitä
Hän tekee on aivan hyvää. Hän ei vihaa ketään meistä."
"Silloin antaa Hän minun kuolla vanhassa kodissani", sanoi isä. "Sen
pidän merkkinä ett'ei Hänellä ole nurjaa mieltä minulle. Mutta,
Margery, kirjoititko Stefanille ja kerroitko hänelle kuinka
vuoden-tulon ja karjan laita on, ja miten huono laidun lypsylehmillä on
ollut?"
"Kirjoitin", vastasin vitkalleen, "viimeisen elonkorjuun jälkeen."
"Eikö hänellä ole ollut aikaa vastata?" kysyi isä; "hänen tulisi
lähettää ne sata puntaa, jotka hänelle annoin. Hän sanoo erinomaittain
hyvästi edistyvänsä, ja nyt on hän lähes kolmenkolmatta vuoden vanha ja
nuori mies, eikä enää poika, niinkuin matkatessaan. Jos maa olisi niin
edullista kuin hän sanoo, olisi hän helposti ansainnut sata puntaa, ja
ne auttaisivat meidät entiseen kuntoomme. Sitten en pelkäisi kuolla
vanhalla paikalla. Luuletko hänen lähettävän ne. Kuinka pian voimme
saada tietoja häneltä?"
Tähän en mitään virkkanut, isäni toivoi näet Stefanin auttavan meitä,
ja minusta oli vaikea kumota tämä toivo.
Uudestaan kysyi isä närkästyneellä äänellä: "Kuinka pian voimme kuulla
hänestä?"
"Olen kuullut hänestä; Stefanin kirje tuli tänään."
"Ja mitä poika kirjoittaa!" huudahti isä vapisevalla äänellä, "onko hän
lähettänyt meille apua?"
Otin kirjeen taskustani ja panin sen pöydälle kynttilän valoon. Tällä
kertaa oli kirje pitkä ja kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka ei
ollenkaan ollut minun ruman, kankean käsialan näköinen, eikä isän, jota
ei kukaan voinut lukea. Lu'in sen harvaan ja selvästi:
"Rakas Margery!
"Ikävät sanomat, jotka viimmeinen kirjeesi sisälti, huolettavat
minua paljon. Jos olisin siellä, auttaisin teitä niin paljon kuin
voisin, vaan ollessani näin kaukana, ja kun en tunne asioitanne,
on minun mahdoton tietää, mikä neuvo parhain olisi. Syyn huonoon
edistymiseenne luulen olevan sen, että koko kartano on rappiolla
ja huonossa kunnossa. Isä on liian vanha miestensä perään
katsomaan; luonanne on yhä edelleen Jeremias ja nuo muut heikot
ja kykenemättömät rengit. En voi käsittää kuinka siten luulette
pääsevänne eteenpäin, ja teidän on iloitseminen, kun voitte
jättää kaikki. Jos täällä olisitte, voisin kyllä auttaa teitä,
vaan siellä ollessanne on se mahdotonta. Sinä viittaat minulla
rahoja olevan, Margery. Minulla ei ole paljon, ei kylliksi
voidakseni ylläpitää joukkoa vanhoja ihmisiä. Minulla on
ainoastaan pohjaraha ja tämä on niin hyvästi käytetty, että
sinä olisit ensimmäinen varoittamaan minua tyhmyydestä hävittämään
sitä. Vaan jos jälleen kirjoitat minulle kuusi kuukautta viljan
korjuun jälkeen ja näytät että välttämättömästi tarvitsette ne
sata puntaa, jotka isä antoi minulle etsiäkseni onneani maailmassa
-- eikä se ollut paljon Margery -- silloin lähetän ne vaikka
kuinkakin tukalaa olisi. Toivon kuitenkin tulevanne toimeen ilman
tätä uhrausta. Koettele nyt rakas Maggie! Pane kaikki voimasi
liikkeelle, sillä tunnethan sananparren: 'Auta itseäsi, niin on
Jumala sinua auttava'. Ja onhan sinulla eno Simister, hänenkin
tulee tehdä jotakin edestänne ja hän on paljon lähempänä kuin
minä. Nyt en jouda kirjoittamaan enempää, koska kirje on
postiin lähetettävä. Jumala siunatkoon teitä!"
Rakas poikanne
Stefan.
"Kaunis kirje, oikein kaunis kirje", sanoi isä, minun sitä kokoon
pannessani, "kelpo poika tuo Stefan."
Hän kuunteli aina mielellään Stefanin kirjeitä luettavan ja tahtoi
kuulla niitä useampia kertoja. Tätä kirjettä en kumminkaan tarvinnut
lukea uudestaan sinä iltana. Siinä oli jotakin, joka jähmetytti minua
ikäänkuin itätuuli jostakin raosta olisi puhaltanut sisään. En voisi
sanoa mikä se oli, sillä olihan tuo älykkäästi Stefanilta, epäillä
lähettää meille rahoja, enkä niitä ollut varmaan pyytänytkään. Vaan
jähmetys, jonka tunsin joka kerran kirjettä lukiessani, saattoi minut
toivomaan, ett'en samana iltana tarvitsisi sitä enää lukea.
"Tuo, jota hän eno Simisteristä kirjoittaa, on kyllä hyvä", virkkoi
isä, asiaa levollisesti mietittyään, "mutta kahteenkymmeneen
ajastaikaan en ole hänestä mitään kuullut; minulla näet ei koskaan ole
ollut niin hyvä kirjoitustaito kuin Stefanilla. Vaan se ei minua
miellytä, että hän sanoo meitä vanhoiksi ja kykenemättömiksi. Kartano
on tosin vanha, ladon katto täynnä reikiä ja kaikki ulkohuoneet
kaatumaisillaan. Vaan, Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, Jerry ja
minä olemme vielä samassa kunnossa kuin ennenkin, yhtä vankkoja ja
reippaita. Huonot vuodet ja vastoinkäymiset karjassa ovat saattaneet
meidät näin rappiolle. Stefan on vielä ainoastaan nuori poika, eikä
ymmärrä asioita. Lukuun ottamatta sitä, jota hän kirjoitti Jerrystä ja
minusta, on se kaunis kirje, Margery; ja se on kaikki sinun tekosi,
tyttöseni."
Isä istui iloiten kirjeestä, ikäänkuin lapsi. Hän näytti niin harmaalta
ja tuhkankarvaiselta himmeässä kynttilän valossa, ja äänensä vapisi kun
hän yhä vaan kiitteli Stefanin kirjettä; minä puolestani ajattelin sitä
enenevällä kylmyyden tunteella.
Kolme viikkoa jaksoi isä vielä toimittaa jokapäiväisiä askareitansa.
Oli marraskuu, ja eräänä sumuisena aamuna meni hän päivän koittaessa
ulos Jerryn kanssa, ja kulkea hoiperteli pelloilla ja niityillä
kylmässä ja kosteudessa. Kuinka vanhoja he todellakin olivat, sitä en
huomannut ennenkuin Stefanin kirje tuli; he olivat niin vähitellen
käyneet harmaiksi ja kyyryisiksi. Heidän kanssaan oli käynyt melkein
samoin kuin yön lähestymisen, jolloin pimeä tulee ennenkuin huomaa
auringon laskeutuneen. Isä oli niin kauan kulkenut mäkeä alas,
ett'en ajatellutkaan kuinka lähellä laksoa hän oli, ja nyt tuntui
minusta ikäänkuin hän kerrallaan olisi sinne vajonnut, kun hän
yht'äkkiä jätti työnsä ja laskihe vanhalle vuoteelle, vaalentuneine
kamlotti-uutimineen, johon isänsä oli kuollut ennen häntä. Tämä
tapahtui kolme viikkoa Stefanin kirjeen tulosta, ja ennenkuin siihen
olin vastannut ja kertonut, kuinka tukalaa meillä oli. Talossa ja
meijerissä oli jouto-aika ja sain siis öin päivin olla isäni luona,
tarvitsematta hetkeksikään jättää häntä yksin. Viimmeisenä päivänä,
isän eläessä, istuin hänen luonansa, matalassa nojatuolissa, pienen
pyöreän pöydän ääressä, jolla yksi ainoa kynttilä paloi -- niin olin
istunut joka ilta emintimäni kuoltua.
"Margery, tyttöseni", sanoi hän minulle, "sinulla on ollut, pelkään mä,
vaivaloinen elämä."
"Ei, isäni", vastasin hymyillen, vaikka kyyneleet nousivat silmiini;
"elämäni on ollut hyvä ja onnellinen."
"Niin, vaan useammat tytöt sanoisivat sitä kurjaksi elämäksi", mutisi
isä; "ei koskaan vähintäkään huvitusta, ei miestä, eikä lapsia. Pelkään
menetelleeni huonosti sinua kohtaan, kun en pitänyt mitään neuvoa, että
olisit saanut oman kodin. Vanhat ovat itsekkäisiä, Maggie; he pitävät
mielellään lapsensa luonaan kuolemaan saakka ja jättävät heidät sitten,
usein niinkuin linnun pojat pesittä. Stefan oli viisas poika ja hänestä
on kyllä huolta pidetty, vaan minne sinä joudut, sitä en ymmärrä."
"Älä minusta huoli, isä", vastasin, "Jumala on kyllä auttava minua."
"Margery", virkkoi hän hetken kuluttua; ja silmänsä loistivat kirkkaana
harmaiden kulmakarvojen alla, "Kaikkivaltias antaa minun kuolla omalle
vuoteelleni. Sinä näet ett'ei hänellä ole vastenmielisyyttä minulle."
"Pelkäsitkö Häntä, isä?" kysyin. "Luulitko Häntä ankaraksi sinulle?"
"Ajattelin Hänen kenties olevan kuin talonhaltija, joka karkoittaisi
minut pois kun aika joutuu, vaikka olen vanha mies. Vaan Hän ei ole
minua hylkäävä. Hän tietää, ett'en hylkäisi vanhaa Jerryä, ja eikö
raamatussa seiso jotakin siitä, että meille tapahtuu samoin kuin muille
teemme?"
"Hän ei koskaan hylkää niitä, jotka Hänen luoksensa tulevat", vastasin;
"ne jotka Jesukseen kääntyvät, eivät suinkaan tule pois ajetuiksi."
"Niin tulen minä", sanoi hän vakaasti, "Hänen kauttansa, joka on hyvä
paimen ja etsii kadonnutta lammas-raukkaa siksi kuin sen löytää. Se on
huomattava, Margery, ett'ei Kaikkivaltias aja lammasta tarhasta, kun
Jesuksella on ollut niin paljon vaivaa saattaa se sinne. Ei, ei,
Hänellä ei ole vastenmielisyyttä meille, vai kuinka?"
"Ei kenellekään", vastasin; enempää en voinut sanoa.
"Jos Hän olisi antanut minun tulla karkoitetuksi vanhasta kodistani ja
kuolla vieraassa paikassa", pitkitti hän, "olisin sen pitänyt merkkinä,
että Hänellä oli vastenmielisyyttä minulle, mutta sinä et saa sitä
pitää semmoisena merkkinä. Vanhan kodin olet kyllä jättävä, vaan ethän
tahdo nurkua Kaikkivaltiaalle?"
Äänensä oli hyvin liikutettu ja hän katsoi levottomasti minuun. Tiesin
ett'ei semmoiset merkit olleet mistään arvosta ja jos isäni olisi
kuollut työhuoneessa vaivasten joukossa, olisi Jumala rakastanut häntä
yhtä paljon ja Jesus valmistanut hänelle yhtä hyvän ja kauniin sijan.
Hän kuoli ristille ryövärien keskelle ja kansa, joka Hänet näki,
pilkkasi Häntä. Kenen kuolemaa taitaa Hänen kuolemaansa verrata?
"Toivon ett'en koskaan napise Jumalalle", vastasin, katsoen häntä
suoraan silmiin. "En pelkää mitään, jota Hän antaa minun tehdä tai
kantaa. Kaikki mitä Hän lähettää on kyllä hyvää. Minua et tarvitse
murehtia, isä, ja ethän Stefanistakaan ole levoton."
"En, en", vastasi hän, "Stefan on saanut osansa, ja hän on vankka
poika; Jumala häntä siunatkoon. Vaan sinä olet heikko, Margery, eikä
sinulle jää mitään, ei niin vähintäkään. En tiedä minne joudut, mutta
Kaikkivaltias tietää sen."
"Niin, Hän sen kyllä tietää", vastasin levollisesti; tämä näet ei
ollenkaan huolettanut minua, ja tahdoin niin mielelläni nähdä isänikin
levollisena.
"Vaan ajattele, jos Hän antaa sinun tulla hyvin köyhäksi ja käydä
kerjäämässä leipääsi", sanoi hän huolestuneena.
"Isä", vastasin, "en koskaan voi tulla Häntä köyhemmäksi, joka sanoi:
'Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan Ihmisen Pojalla
ei ole kuhun hän päänsä kallistaa.'"
"En soisi sinun niinkään köyhäksi tulevan", sanoi hän nyhkyttäen.
"Elkää sitä peljätkö, isä", sanoin iloisesti, "olen voimakas ja ahkera;
vaan jos niinkin tapahtuisi, ei palvelijan sovi vaatia parempaa kuin
Mestarinsa, vai kuinka? Älkää minua murehtiko, eläväthän sekä eno
Simister että Stefan vielä, olkaa siis huoleti minusta, isä."
Monta tuntia ei enää ollutkaan murehtimisen aikaa. Ennen auringon
koittoa oli kuolon kalma jo levinnyt hänen muodollensa. Hän ei enää
puhunut mitään, piti vaan kättänsä kädessäni, siksi kuin se kylmeni ja
putosi siitä. Luonamme ei ollut ketään, vaan en koskaan ole niin
selvästi tuntenut Hänen läsnäoloansa, joka sanoi: "En tahdo jättää
teitä isättömiksi, tahdon tulla luoksenne." Hän oli tullut ja vaikka
silmäni eivät Häntä nähneet, tiesin Hänen siinä olevan, samoin kuin
pimeässä tiedämme, että meillä on koti ympärillämme ja ne joita
rakastamme luonamme, ja että ainoastaan valoa puuttuu nähdäksemme
kaikki. Isälle oli nyt aamu koittanut ja hän taisi nähdä Jesuksen
seisovan rannalla ja tiesi että se oli Jesus.