Yksinäisiä päiviä.
En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon
toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin
kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut
rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita
ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat
heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin
ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan,
haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun
hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot.
Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.
Nyt en enää tuntenut sitä samaksi paikaksi. Aamuaurinko ei paistanut
niin kirkkaasti kuin ennen ja illatkin olivat pitkät ja kolkot. Minulla
oli yhtä paljon askaroimista kuin ennen, ehkäpä enemmänkin, sillä
karjakon poislähdettyä toimitin kaikki hänen työnsä. Tätä ennen en
tarvinnut tehdä, vaan nyt tein sen vapaasta tahdosta, hankkiakseni
Stefanille tilaisuutta noudattaa mielihaluaan. Isä oli vahva, taitava
työmies, mutta hellä naisväelle, eikä kärsinyt nähdä heitä vaivattavan
ja rasitettavan liialla työllä. Äitini ja minä emme koskaan
toimittaneet raskaampia töitä, joita talonpojan talossa löytyy. Me
puhdistimme voin ja autoimme juuston valmistamisessa, vaan emme koskaan
tarvinneet kirnuta tai kantaa maitohinkkejä karjakartanosta. Stefanin
matkattua antoi isä usein jonkun rengin tehdä raskaimmat työt ja ajoi
itse auraa, aivan vähän huolien uupumuksesta ja jämeydestä, jonka
iltasin tunsi, yhdessä kohti istuessaan.
Vaikka käteni olivat uutterat, oli mieleni raskaampi kuin kertoakaan
voin. Kaikki näkyi kadonneen Stefanin kanssa. Tietoja en saanut hänestä
paitsi ne muutamat rivit, jotka hän kirjoitti Liverpoolista, monta
pitkää kuukautta sitten. Laivassa olostaan en tiennyt mitään, sillä en
koskaan ollut laivaa, enkä merta nähnyt, enkä voinut sitä edes
mielessänikään kuvailla. Se oli minulle yhtä tuntematoin kuin
tulevainen elämä, vieläpä tuntemattomampikin, sillä olinhan
raamatussani lukenut jotakin tuosta autuaallisesta paikasta.
Nyt johtui mieleeni lukea Stefanin kirjoja; näistä kenties oppisin,
niinkuin hän oli toivonut, ajattelemaan ja puhumaan sivistyneen naisen
tavalla. Hän oli jättänyt muutamia latinan- ja kreikankielisiä, joista
minulla ei ollut mitään hyötyä, vaan toisia kauniilla englannin
kielellä, aivan eroava siitä kielestä, jota talonpojat puhuivat. Näiden
lukeminen viehätti minua ja luulenpa niistä jotakin oppineeni, vaikka
kuitenkin pysyin melkein semmoisena kuin ennen, arentimiehen tyttärenä,
joka ei ollenkaan soveltunut seurustelemaan korkeasukuisten kanssa,
semmoisten kuin kirkkoherra ja hänen rouvansa.
Stefanin matkattua oli isäni kenties enemmän iloinen kuin murheellinen.
Tosin puhui hän usein hänestä, vaan ei toivonut häntä koskaan takaisin;
muutamissa seikoissa ovat miehet niin erilaatuisia kuin naiset.
Stefanin kotona ollessa en kenties kohdellut isääni yhtä hellästi kuin
nyt, ainakaan en häntä niin paljon ajatellut. Ja nyt, vaikka kaikki
vanhassa kodissa oli hiljaista ja vakavaa, lienee häntä miellyttänyt
nähdä minun tähystelevän, näkyisikö häntä työstä kotiin tulevaksi.
Toisinaan luin hänelle ääneen, jota ennen en voinut tehdä Stefanin
läksyjä lukiessa. Usein menin myös iltasilla isän kanssa pelloille,
katsomaan miten viljaa korjattiin ja kuinka eläimet voivat.
Tässä voin senkin kertoa, että eräs heistä, joka kerran pyysi minua
vaimokseen, tuli jälleen; vaimonsa oli näet kuollut ja hän tarvitsi
jonkun talouttansa ja äidittömiä lapsiaan hoitamaan. Sydämmeni tosin
sykki pienokaisille, mutta isää en voinut yksin jättää, ja siten
menetin viimeisen tilaisuuden saada oman kodin.
Kaikessa surussa ja yksinäisyydessä oli sydämmeni pohjassa pysyväinen
ilo ja tunto siitä ett'en ollut yksinäni, vaan jota olen liian
oppimaton täydellisesti selittämään. Monta ajatusta oli minulla ennen
Stefanin lähtöä, sekä vakavaa että iloista, istuessani kirkossa, kuin
myös lehtimajan suulla; vaan nyt ne tulivat useammin, jotta sydämmeni
viimmein oli yhtä täytetty niillä kuin mettiäispesät mettiäisillä. Yhtä
vähän taidan ajatuksiani sanoilla kertoa, kuin saattaa sokeata näkemään
auringon valoa, tai kuuroa kuulemaan lintujen laulua. Vaan se, joka
kuulee ja näkee, tietää sen sanoittakin.
Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhella, ei ketään, jonka
kanssa olisin tahtonut puhella Jumalasta, rakkaasta Herrastamme
Kristuksesta ja taivaasta. Senkaltaista ei kukaan näkynyt ajattelevan;
kuitenkin löytyi Kondoverissa ihmisiä, jotka säännöllisesti kävivät
kirkossa, kuten minäkin. Kun ilma oli sateinen, tai isästäni ikävää
että menin, tai pieniä lampaita hoidettavana ja ainoastaan nuoria
piikoja, joiden huostaan olisi ne voinut jättää, pysähdyin kotiin ja
luin raamattuani perähuoneessa. Silloin pyysi isä minua ääneen lukemaan
ja istui itse kuunnellen, kädet polvilla, ja harmaa päänsä nyökäytti
silloin tällöin lukiessani lausetta, jonka hän muisti. Vanha
kirkkoherramme oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, vaan tämä
rakasti maanviljelystä ja puhui mieluisemmin viljan tulosta ja karjan
hoidosta. Apulainen oli vanha mies, liian vanha kulkemaan niin kauas
kuin kartanoomme, vaan hän oli hyvä ja hengellinen mies, jonka kanssa
ehkä olisin voinut puhella, jos vaan olisin saanut tavata häntä. Täällä
olimme nyt kaukana kirkosta ja papista; vaan tunsin ett'ei Jumala ollut
kaukana kenestäkään meistä.
Vihdoinkin saimme tietoja Stefanista, lähes kymmenen kuukautta hänen
lähdöstään; siihen aikaan ei näet matkattu Australiaan niin sukkelaan
kuin nyt. Talletan vielä kaikki hänen kirjeensä ja voisin kirjoittaa ne
sanasta sanaan, sillä lu'in niitä aina vähä väliin, enkä ole koskaan
lukenut mitään niin hyvää ja kaunista parhaassakaan kirjassa.
Viimmeisen lehden kirjeestä saatte kuulla:
"Eräänä päivänä matkasimme Melbourneen, jolloin herra Garnett,
lakimies, jota mainitsin, kysyi oliko minulla toiveita rantamaalla ja
tarjosi minulle paikan virkahuoneessansa. Olen vakuutettu hänen pitävän
minut kylliksi nerokkaana ja kunnollisena hyödyttämään häntä. Vastasin
ett'ei lakimiehen virkahuone ollut mitä halusin, vaan että aikomukseni
oli päästä lampurikartanoon, josta vähitellen voisin tulla osalliseksi.
Hän lausui että tuhlaisin lahjani, jos lampuriksi rupeaisin; vaan jos
tahtoisin olla hänen virkahuoneessaan kuusi kuukautta koetteeksi,
voisin sill'aikaa asiaa miettiä ja tarkemmin tiedustella ennenkuin
päättäisin. Hän sanoo että olen teräväjärkinen ja ymmärtäväinen nuori
mies. Mietittyäni suostuin hänen tarjoukseensa. Aluksi saan jotensakin
hyvän palkan ja koska minulla vielä on jäljellä isäni antamasta sadasta
punnasta, koetan saada sen käytetyksi hyödyttävällä tavalla. Se on
onnea tuottava raha, joka on tuottava silkkihameesi ja kultakellosi,
Maggie." -- Tämä oli kyllä kauniisti Stefanilta, vaan hän ei ajatellut
kuinka vähän hyötyä minulla silkkihameesta olisi ja kuinka paljon
mieluisemmin vastaanottaisin hymyilyn tai suutelon häneltä. Kirjeessä
oli myös jotakin, jota hän nimitti: P. S.
"Olemme juuri nyt tulleet Melbourneen. Herra Garnett ottaa minut
kotiinsa. Tämä on erinomainen etu ja todistaa onnestani. Katteini sanoo
herra Garnettin kuuluvan etevimpien miesten lukuun ja olevan hyvin
rikkaan. Lapsia hänellä ei ole; hän on ollut ainoastaan kaksi vuotta
naimisessa. Minä jään hänen luoksensa. Jos hän ei saa perillisiä, enkä
minä voi hankkia itselleni omaisuutta, saan ehkä periä hänet. Jääkää
hyvästi, rakas isä ja Maggie. Olen oiva mies ennenkuin minut jälleen
näette. Eläkää tervennä ja Jumala siunatkoon teitä!"
Rakas poikanne
Stefan.
Tämän kirjeen säilytin raamattuni lehtien välissä, jossa myös oli pari
kuivattua kukkaa, jotka Stefan lapsena ollessaan oli pannut sinne. Ne
olivat siellä siitä ajasta saakka; ja kun kirkossa silloin tällöin
katselin niitä, nousivat kyyneleet silmiini, joita en tahtonut pyhkiä
pois, ett'ei naapurien tarvinnut ihmetellä, miksi Margery Beade itki.